Oulu – Sivu 8 – Tuulestatemmattua

Kotikaupungissa kulttuuria – Qstock ja Warhol, mm.

Lupasi sadetta tälle päivälle.

Niinpä jo aamusta olin orientoitunut pysymään pois ulkoiluhommista. Vihdoin siis kaupungille toimittelemaan asioita.

SPR – verenluovutuksessa tauon jälkeen

Olen ollut ”luovuttajatyyppiä” pienen, tai noh, suunnilleen koko ikäni. Verenluovutuksesta tulee hyvä mieli: oikeasti sellainen, että on voinut auttaa, ihan itse auttaa, ja se tuo mielihyvää.

Toki kuukausilahjoittajana yhteen jos toiseenkin suuntaan kokee auttavansa, edes vähän, mutta verenluovutuksessa juttu on konkreettisempi.

Pari vuotta sitten tuli niin paljon kremppoja, sairastamista, diagnoosia, huolta, huonoa oloa, lääkkeitä ja ties mitä kaikkea, mikä kaikki oli esteenä luovutukselle, mutta nyt, kun elämä on taas seesteytynyt ja oireilu ja lääkkeet minimissä (nyt tässä kohtaa paljon maalaamattoman puun koputusta), menin rohkeasti Veripalveluun kyselemään, josko minusta olisi vielä avuksi. – Toki.

Enkä ole edes liian vanha. Semminkin kun on pitkä ”luovutustausta”. Veriryhmä +O ja Hb 147 takasivat että voisin olla avuksi. 🙂 Luovuttajatyyppi! Yesh!

Qstock – sivustakatsojana

Kaupunkikierrokselle olin kirjannut paljon muitakin rasteja. Kiertelin ja hoitelin niitä ja päivän kiertyessä kohti puoltapäivää katukuvassa, Valkeassa, kaupoissa ja kaduilla näkyi yhä enemmän nuoria. Laittautuneita, onnellisen, innokkaan, varauksellisen, toiveikkaan näköisiä nuoria tyttöjä, teinejä, naisia. Vähän hukassa olevan näköisiä poikia, rokkarijätkiä, koviksia, iloisia ja vakavia nuoria miehiä. Ja sitten nuoria aikuisia, joita kyllä oli paljon vähemmän.

Oulussa on tänä viikonloppuna 40 000 qstockaajaa, joten monenlaista mahtuu joukkoon. Esiintyjissä monia (J. Karjalainen, Haloo Helsinki, … ) , joita itsekin voisin mielelläni katsella ja kuunnella. Olen yhden ainoan kerran ollut Qstockissa (ent. Kuusrock). Siitä on kauan, hyvin kauan (1975?).

Nyt vain kuuntelemme kaikuja tänne kotipihalle ja sisällekin asti.

Mutta muutakin kulttuuria tänään.

Warhol Oulussa

Tänään kävimme (ensimmäistä kertaa) Oulun Taidetalo Kulttuuripankissa. Siellä on Andy Warhol goes Arctic-näyttely. Ja samalla kertaa toisenkin Andyn teoksia: Andy McCoyn maalauksia ja hattuja.

Andy Warholin taidetta on nähty Momassa New Yorkissa ja hän on innostanut minua omissa valokuvaushommissani: ammattitutkintokoulutuksessa tein tutkintoja varten sarjan Campbellin tomaattipurkeista – niinhän Warholkin teki. Niistä tein jopa yhden sortin selfien. … 😀

Tänään näyttelykaupassa oli Campbell´n soppaa myös myynnissä: purkeissa on Jalostajan kanssa yhteistyössä tehtyä ”kulttuurisoppaa”´(= ihan normitölkkihernaria) !!! Milloin moista olet museokaupasta ostanut? – Ei ainaisia jääkaappimagneetteja, lyijykyniä ja T-paitoja. Kerrankin ruokaostoksilla museokaupassa.

Näyttelyssä käynnillä on sekin peruste, että Oulun jälkeen maailmaa kiertänyt näyttely palaa Saksaan, jossa se jemmataan seuvaaviksi 15 vuodeksi varastoon. Tämän jälkeen kestää aika kauan ennen kuin näitä ikonisia julisteita on mahdollisuus nähdä.

Ja Warholin lisäksi samassa näyttelyssä on esittelyssä myös toisen Andyn teoksia: sekä tauluja että maalattuja hattuja. Andy McCoysta en olisi uskonut.

Näyttelyn jälkeen menimme vielä Petrellin saluunan terassille yhille: ukkosen tuloa uhkaavassa iltapäivän lämmössä nautimme lasilliset ja sitten vetäydyimme ”läpi” rokkikansan” kohti kotia.

Tein aikas hyvää ruokaa: turska on (hyvä) kala, jolle uudet perunat ja purjosipulikastike sekä salaatti sopivat kavereiksi oikeinkin hyvin. Ja Provencen rose. Se ei ansaitse erityisiä mainesanoja, Warholin näyttely sen sijaan on suositeltava, semminkin kun Oulun jälkeen se joutuu jemmaan. Siis näyttelyyn tai vasta sitten 15 vuoden jälkeen.

Messi-paita missattu, mutta paljon muuta hyvää

Kotiin laskeutui iltapäivällä hiljaisuus, kun Juniori pääsi töistä ja tuli hakemaan muksut, jotka olivat olleet ensimmäistä kertaa, yhdessä, ilman vanhempia mummilassa yötä.

Eilinen päivä vietettiin yhdessä, ja tänään aamupalapöydässä, kun oli nukuttu pitkät 11 tunnin unet, oli päivä ladattu täyteen ohjelmaa. Ainakin jos oli uskominen lapsia. Minusta toiveet ja aikeet täyttäisivät yhden viikon, — mutta kun hiljalleen (Eevis osaa joutilaisuuden luontojaan, Apsu on isänsä kaltainen hätähousu, tai ainakin valmis touhuamaan ja tekemään koko ajan, keskeytyksettä, jotain) lähdimme liikkeelle, alkoi vauhti tasaantua.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Vihdoin – jo viime kesänä oli tätä suunniteltu – lähdimme Potnapekka ajelulle. Apsu on meidän kanssa ollut kerran aiemmin, Eepi ei. Oikeastaan vähän häpeä juttu: semminkin kun koko Potnapekka, ja sen tuominen Ouluun ja liikennöinnin aloittaminen joskus 1990-luvun alussa, oli isäni idea ja aikaansaannos. Mikä kerrottiin muksuillekin tänään; pieni pala sukuhistoriaa eteenpäin näinkin.

Ja kyllä olivat täpinöissään, eivät niinkään historiasta, vaikka kyllä vähän kummastelivat sitäkin, mutta ennen kaikkea siitä, että Potnapekka sai ajella jalkakäytävillä ja että kuljettaja teki liikenneympyrässä ylimääräisiä kierroksia, siitä että mentiin siltojen alta ja suihkujen vierestä. Useassa kohtaa nähtiin kotikaupunkia ihan uudesta perspektiivistä.

Enin uuden näkeminen helpottui jo tällä. Mutta torille ja Halliin halusivat tänäänkin, etupäässä mansikat silmissä. Ja Apsu oli jo eilen halunnut Messi-jalkapallopaidan nähdessään sen torikauppiaan rekissä.

Emme eilen ostaneet, kunhan totesimme, että olisi tienattava ainakin osa paidan hinnasta, säästettävä tai käytettävä aiemmin saamiaan parinkympin kesälomarahoja —

Iltasella Apsu sitten halusi taas otettavan kuvia, kun hän torjuu maalissa jalkapalloa Papan kanssa pelatessaan. Lupasin ottaa kuvia, ja siinä vähän mietittiin, että Messi-paita olisi sittenkin ollut hyvä näihin kuviin ja muutenkin. Siinä sitten kehittelimme ajatuksen, että josko kummitäti (Tyär) ja miehensä, isi ja R. ja me isovanhemmat tekisimme sponssisopimuksen Apsun kanssa ja muutamia kuvia vastaan keräisimme rahat paitaa varten. Futaaja innostui, ja toisin kuin tavallista, antoi ja halusi kuvia otettavan aika kauan. Eevis haki pikkukameran ja niinpä me käytimme ainakin tunnin pihalla: pojat pelaten ja me tytöt kuvaten. Sillä seurauksella että muistikortilla oli 180 kuvaa! Minulla moottoriperä kamerassa lauloi kuin parhaallakin urheilukuvaajalla. Ja neuvottelut sponssaajien kanssa alkoivat.

Tänään sitten eurot olivat kasassa, me torille pelipaitakojulle – ja!? – Ainoa koju koko torilla, jossa ei ollutkaan myyjiä! Me kaikki neljä olimme pettyneitä. 🙁

Käytiin vielä puisto-piknikillä syömässä eväitä ja sitten Kivisydämen (Eevis on kovin viehtynyt Oulun parkkihalliin) ja Valkean ruokakaupan kautta palasimme mummilaan.

Lempiruoka (tortilloja) ja jälkkäriksi laatikollinen mansikoita, Nutella-purkki ja Apsun itse vispaama kermavaahto veivät pettymyksen Messi-paidasta. Neljästään istuimme ruokapöydässä, tortillat hupenivat ja yhtäkkiä Eevis totesi: ”Minä oon ollut ihan hiljaa!” – Sitähän me ihmettelimme. 😀 Se kun ei ole kovin tavallista.

Onneksi hiljaisuus loppui ja pulputus pöydässä jatkui…

Illansuussa, ukkosen jälkeen, kaksin pihalla. Ei sääskiä, kesä, ihailtiin päivällä auenneita pioneja, nautimme home-made Aperol Spritzit.

Jollen tietäisi supisuomalaista sanontaa ”Kel onni on, se onnen kätkeköön!” niin saattaisin sanoa jotain…

Oulu

Kesäkukkia ja -sadetta

Kaksi kunnon vesikuuroa tälle päivälle, – aamupäivällä sen vältin, mutta äsken palatessamme kaupungista pizzalta kastuimme aika totaalisesti.

Sateen vuoksi, tai paremminkin ansiosta, kaikkialla tuoksuu hyvälle.

Aamupäivän kuuron jälkeen Ritaharjun ja Aaltokankaan verraten uusilla, oikein kauniilla asuinalueilla kierrellessä syreenit tuoksuivat, lumipalloheisit loistivat pihoilla. Kauniita taloja ja jo aika valmiita pihoja ja puutarhoja. Kuljin ristiin rastiin – matalalla sykkeellä sanoisi joku intourheilija, mutta mie sanoisin, että leppoisaan tahtiin ihaillen, samaan aikaan äänikirjaa kuunnellen.

Teiden varsilla valkoiset apilat ja koiranputket tekevät edelleen pitsisiä reunoja, muutamia lupiinilaikkujakin (lupiinithan ei meidän leveysasteille ole juuri levinneet), ja päivänkakkaroita. Niitä keräilin ja pieni (hyvin pieni) floristi minussa innostui keräilemään niiden kaveriksi kotipihan räystäskiveyksiltä villiorvokkeja. Omat harsokukat ovat kaukana kukinnasta, joten juhannukseksi ostamastani Pirkka-kimpusta riitti näihinkin asetelmiin.

Liki painostavassa ukkoskelissä (mainio tekosyy) en millään viitsinyt ryhtyä ruoanlaittoon, joten pitkästä aikaa kaupungille syömään: Puistolan pizzat maistuivat, vaikka kyllä Saariselän Fieno on nyt meidän ykköspizzaria. 🙂

Menomatkalla yksi kuva Linnansaaren sillan kupeesta: Bike´s Patroll jatkaa pyörien nostoa Oulujoen suistoalueelta. Olenhan usein täällä blogissakin kehuskellut, kuinka Oulu on hyvä pyöräilykaupunki, mutta on asialla kääntöpuolensakin. Varmaan joka viikonloppu joku varastettu pyörä tulee paiskatuksi jonnekin jorpakkoon, jokeen tai suonsilmään. Nyt niitä kalastellaan ylös. Muutakin roinaa nousee mukana.

Pyörävarkaudet ovat jatkuva riesa Oulussa, mutta sama poppoo, joka kalastelee näitä ruostesykkeleitä, on viime syksystä lähtien jäljittänyt varastettuja pyöriä, ja he (tusinan verran vapaaehtoisia) ovat voineet nyt palauttaa 1000 varastettua pyörää takaisin omistajilleen. Idean lanseeraaja ja pääpromoottori on ollut aktiivisena myös Oulun seudulle asettuneiden ukrainalaisten avustamisessa, ja juuri hän roudasi äidin jäämistöstä enimmät huonekalut Nivalaan, jonne monia, monia ukrainalaisperheitä vuosi sitten keväällä pääsi asumaan.

Oulu Valokuvaus

Suvisunnuntaina kotikaupungin kaduilla

Koti on hiljennyt, aamupäivällä tuntui, ettei ole mitään tekemistä. Ei mitään.

Siis kamera pyörän satulalaukkuun ja päämäärättömästi ajelemaan. Hissuksiin poljin, pysähtelin, istahdin, jatkoin, kuvailin, vesi ja keskikaupungin kukkajutut valitsin ”teemaksi”. Oli kauniita pilviä, jotka tekivät maisemista, miljöistä mielenkiintoisia. Lukuina keskipäivän kierros tarkoitti kolme tuntia, kolmekymmentä kilometriä ja toistasataa otosta. Mutta tärkeämpää on fiilis: mukava rauhallinen olo, aurinkoinen, kauniissa kaupungissa leppoisalla, seesteisellä mielellä. Ja kesä!

Toppilansalmen rannalla on aina vain hienompaa, tänä kesänä rantaan (kuvista pohjoiseen) tulee myös uusi pienvenesatama, ja sielläkin on jo merikaupungin tuntumaa.

Oikealla näkyvät pienkerrostalot ovat vastikään valmistuneet: niiden tekemistä seurailin puolitoista vuotta sitten aika intensiivisesti, sillä ne ovat ihan äidin hoivokotiasunnon edessä – suoraan ikkunasta näkyi noiden raksalle. Kuljen tästä edelleen usein ohi, katselen – tietysti – sitä ikkunaa, joka oli äidin ikkuna, ja verhoista ja sälekaihtimen säätelystä päätellen, äidin huoneessa on nyt jo toinen asukas hänen jälkeensä. Hassua millaisia asioita sitä seuraakaan…

Möljällä tuoksui suolainen meri. Edelleen tämä on yksi lempparipaikoistani kotikaupungissa. Kesät, talvet. Vesi on edelleen todella matalalla.

Hietasaaren polulla on mukava pyöräillä, eikä pysähtyessäkään itikoita, vaikka näillä pätkillä sääsket ovat yleensä aika varmoja seuralaisia.

Torin kautta Rotuaarille, jossa hyvin vähän kulkijoita. Niinkuin koko kaupungissa.

Madetojanpuiston kukkaistutukset aika tyylikkäissä ”ruukuissa”.

Hupisaarilla voisi viettää päivän. Varsinkin kun siellä on mukava puistokahvila Kiikku, jossa törmäsin tuttuun tyyppiin: Pehtoori omalla pyörälenkillään oli sinne piipahtanut kahvittelemaan. Meillä oli sitten vähän niin kuin sattumatreffit.

Suvisunnuntaina tuomiokirkko kaupungin sydämenä.

Iltapäivän auringossa piazzalla urakoimme kaksistaan juhannusruokien rääppiäisten parissa. Nythän on ihan varma, että pariin päivään en syö mitään kalaruokaa, äyriäisiä, mätiä, kerma-majoneesi-kermaviili-tuorejuusto-juttuja. Mansikat, hedelmät, salaatit ja vaikka makkara kuulostavat nyt hyvälle.

Kesäkuu jatkukoon aurinkoisena!

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Viini

Kotona ja kotikotiin tulevia odotellessa

Paluu perusasioiden äärelle tänään. Kesäperjantai kotona, mikä tarkoittaa pyöräilyä, pyykkiä, päivänpaistetta (mikä ihana kesäpäivä!!), Perämeren lohta ja pinaattipastaa.

Pyörälenkki taisi olla pituudeltaan liki 40 km, mutta silti aikaa kului yli kolmisen tuntia, mikä on aika paljon: pysähtelin paljon, kuljin hitaasti, kuvailin, ajelin keskikaupungillakin, mikä olennaisesti hidastaa vauhtia. Yleensä vauhti sähköavustuksen alimmalla teholla (Eco), siis enimmäkseen itsekseen polkien, on 10 km puolessa tunnissa. Niinpä vakiolenkkiini Knuutilanrantaan (Oulujokea ylävirtaan 10 km) ja takaisin kuluu tasan tunti. Kävin siellä tänäänkin, mutta tosiaan kiertelin ja kaartelin mennessä ja tullessa, kunhan vain nautiskelin. Minä alan oppia… 🙂

Pikisaaressa on taas Pikinen poloku.

Tänä vuonna siellä oli monta teosta, joista pidin, pidin paljonkin. Tämän nimi on ”Pieni konsertti” (Päivi Pussila). Istahdinkin, ja juuri tänään konsertti tulikin viereiseltä saarelta, Kuusisaaresta, jossa on tänä viikonloppuna Varjo-festivaali, minkä vuoksi päivällä oli sound-check, eikä linnunlaulua tuoleille juuri kuulunut. Mutta pidin ideasta.

[Janica Tarasti, Enkeli taivaan]

Polulla on myös valokuvaajien (mm. minun näyttötutkinnon vastaanottajan) teoksia, ja niistä kaikista tykkäsin. Ehkä vähän jopa inspiroiduin. 🙂

Iltapäivällä, kun kotiuduin, Pehtoori oli palannut Jäälistä, joten oli aika istahtaa kotipiazzalle kuohuviinille…

Kuohuviineistä puheenollen, ja kun juhannuskin on viikon päästä, voisin suositella yhden mökkiviikolla hyväksi havaitun tölkkiviinin (ei kuohua). Gnarly Head Chardonnay Se ei ole halvimmasta päästä tömppöviineistä, mutta me todettiin se oikein hyväksi grillatuille mökkiruoille: lohi, makkara ja juustoinen pastakin tykkäsivät olla tämän viinin kanssa samassa kattauksessa. Ja kyllä se maistui ihan ”sinälläänkin”. Ei liikaa tammea, mutta silti makua, hedelmäisyyttäkin, ja vielä kerran makua, täyteläisyyttä.

Paljon lisää juhannusviinisuosituksia perhepiiristä 🙂 löytyy suoraan Alkon etusivulta: Juniori on siellä päässyt esittelemään viinisuosituksia koko juhlivalle juhannuskansalle, huom. myös alkoholittomat mukana.

Tällä hetkellä poika on kesälomamatkalla avokkinsta R:n kanssa, mm. Alsacessa. Vähän kuin palkintomatkakin, kun sai suoritetuksi vallan vaativan, kolmiosaisen WSET-koulutuksen. Etäkoulutuksena suoritti, mutta tentit (sekä maistelu että teoria) olivat Helsingissä ja arviointi (joka kesti kauan!!!) Englannissa. Ja viime viikolla Juniori oli koulutusmatkalla Etelä-Ranskassa, Languedoc-Roussillon´issa (mitenhän tuo taipuu??). Vähän nyt on sellainen tuntuma, että meille on tulossa viinisuosituksia nimenomaan Ranskasta aika pitkän aikaa.

Noh, joka tapauksessa, tänään nautimme kaksistaan kuohuvat, ja sitten Pfaltzin rieslingiä ruoan kanssa. Pehtoori grillasi Perämeren lohta ja minä puuhasin oheen lisukkeita. Vähän kuin harjoitus juhannusta varten. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saamme ”koko poppoon” koolle juhannusaaton viettoon. Esikoinen kun on J:n kanssa huomenna ajelemassa Järvenpäästä Ouluun, jossa myös Ranskan matkaajat ja muksut ovat tiistaista lähtien.

Kannatti palata möksältä kotiin. 🙂

Isovanhemmuus Luettua Oulu Vanhemmuus

Kuvia kuvien päälle

Kun alkuiltapäivästä alkoivat kuvat vilistä silmissä (tänään taas editointi- ja kuvatoimistushommia) ja aurinko uhkaavasti vetäytyä pilveen = ”eihän vaan sittenkin tule sade”, lähdin pyörälenkille. Aika pahasti on normitavoitteeni tämän vuoden pyöräilyn osalta jäljessä, mutta olkoot. En aio ruveta itseni kanssa stressaamaan. Kuljen minkä haluan, ehdin, pystyn.

Tänään kerrassaan napakasta tuulesta huolimatta olin liikkeellä kolmisen tuntia, – toki kuvailin puistossa ja jokivarressa ja kävin tulomatkalla kaupassa, mutta maantie vaati kulkemaan. Ja kuvailemaan! Ettei vaan jäisi nämä kuvaediitit vähiin. Kiertäen kaartaen kuljin kohti Hupisaaria, Ainolan puistoa.

Kyllä vasta-, myötä-, sivu- ja ties mistäpäin tuullessa nautin liikkumisesta, voikukkien kellastamista pientareista, vihreistä ja vehreistä puutarhoista asuinalueilla, paljon oli ihmisiä pihollaan, toppatakeissaan tekemässä pihatöitä, istuttamassa kesäkukkia, vahaamassa puutarhakalusteita, lapset – ihan liian vähissä vaatteissa – pihaleikeissään… mutta kesä!

Tänään kuuntelin loppuun Jenni Haukion kirjan ”Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona”. Olen – ehkä vähän huomaamattani – pitänyt Haukiosta ja hänen tavastaan ”olla puoliso”, mutta myös tavastaan olla oma itsensä, koulutettu, kouluttautuva, kirjoittava, isänmaansa ja sen eteen panoksensa antaneiden arvoa kunnioittava, työnsä, presidentin puolisiouden ja äitiyden hoitava, julkisuutta juuri sopivasti sietävä ja salliva nainen.

Kirjaa kuunnellessani ja sen jälkeen olisin valmis kannattamaan häntä kuuden vuoden päästä ehdokkaaksi seuraavissa presidentin vaaleissa. Ehkä kuuden vuoden päästä olen eri mieltä, mutta nyt ajattelen, miksi ei? – Joka tapauksessa kirja on kuuntelemisen arvoinen, – jo ihan historiankin vuoksi.

Ja vielä sellainen juttu tuosta kirjasta, tai siis siitä, miten media on sitä käsitellyt. On outoa, melkein raivostuttavaa, toisaalta varsin odotettua, että iltapäivälehdistö tekee kirjasta otsikoita vain siitä, kuinka Jenni Haukio koki suuren surun menettäessään Lennun. Se on lehtijuttujen perusteella kirjan merkittävin ”paljastus”.

Hyvä on, ymmärrän, että tällainen presidentin puolison, joka on pitänyt tunteensa ja yksityiselämänsä aika visusti medialta piilossa, paljastus on kiinnostava, mutta siinä kirjassa ja kaikessa mitä Jenni Haukio on tehnyt, ollut tekemättä, puhunut ja arvokkaalla työllään edesauttanut, siitä, mitä hän ajattelee Suomesta, isänmaallisuudesta ja vaikka hyväntekeväisyydestä olisi kannattanut nostaa otsikoihin. Lennulla on ollut tärkeä osansa, mutta presidentin puolisolla, omana itsenään ja tekemisineen, paljon isompi merkitys. Joka on sekin jäänyt vähän piiloon… Siitä olisi kannattanut kirjoittaa.

Ainolan puistoon kannattaa mennä. Aina vain.

Ja kaiken ohessa whatsapp on laulanut: Merijalinranta, Languedoc-Roussillon ja Järvenpää — kaikenlaista. 🙂 Ei ehkä ihan satoja viestejä, muttei paljon muutenkaan. …

Kesästä, Oulusta, aikuisista lapsista, auringosta, kaupunkiluonnosta, ystävistä, tulevasta ja menneestä, kodista ja kaikesta siihen liittyvästä, rauhasta, pikkuisista töistä, levosta, kaikesta, kaikesta paljosta hyvästä juuri tänään erityisen kiitollinen.

Niitä näitä Oulu Ravintolat Ruoka ja viini

On päästettävä irti

Kävimme teatterissa: Pienen hauen pyydystys

Luin kirjan muutama vuosi sitten, heti silloin kuin se ilmestyi, ja tykkäsin ihan mahdottomasti. Tämähän ei useinkaan ole hyvä järjestys: siis lukea ensin kirja ja sitten katsoa elokuva tai teatteriesitys. Avoimin mielin kuitenkin lähdimme toukokuista kahden hengen humputteluiltaa viettämään.

Ennen teatteria kävimme syömässä: Da Marion Ristorante ei nytkään ollut auki, joten Toripolliisiin. Poroburgeri oli oikein hyvä, mutta ranut ja puolet perunabriossista jäivät minulta lautaselle, ei vaan mahtunut.

Ja torilla on Toripolliisi. Vuoden 2026 kulttuuripääkaupunki Oulun panos viisuhumuun.

Oulu goes Käärijä

Meillä oli tunti luppoaikaa ennen seitsemää, joten päätimme mennä lasilliselle Viinibaari Voxiin, jonne rotissööri-ammattilaisystävä on vaihtanut entisestä suosikkiravintolastamme. Ja hänhän se osasi suositella hyvän jälkiruokalasillisen.

Ja sitten se teatteri. Tarvittiin avointa mieltä, jottei kirjan melkein maaginen tunnelma häiritsisi esityksestä nauttimisesta. Ja kyllä, pidin. Lapin maahiset, peijoonit, tontut, ehkä ei sentään ´hattarat´, ovat olleet minulle tuttuja, joten ei ollut vaikea upota näytelmän tarinaan. Kuten kirjan luettua niin tänäänkin, muistan, on osattava päästää irti.

Sitä opetellessa, vieläkin ja joka päivä.

Oulu

Muisto pulpahti

Iltapäivällä Oulujoella tyyntä, – kevät liipuu hiljalleen Ouluunkin.

Rauhallinen päivä muutenkin.

Myllyojan uimarannalta taustalla takana näkyvät OYSin uudet rakennukset.

Sisällissodan aikana suunnilleen tästä kuvanottopaikasta kohti keltaista Saarelan taloa punaiset ampuivat. Saarelan talossa oli (muistaakseni) valkoisten tukikohta ja asevarasto. Joskus parikymmentä vuotta sitten käytiin kylmänä pakkaspäivänä esimieheni, oppiaineen professorin, kanssa ottamassa kuva tässä samaisessa kohdassa. Hänellä oli joku artikkeli noihin tapahtumiin liittyen työn alla.

Aika vähäiset tiedot minulla tästä – mutta tyvenenä toukokuun päivänä pulpahti muisto mieleen.

Oulu

Merenrannoilla sinisen taivaan alla

Tänään merenrantaan.

Ensin suoraan – kulkematta minkään mutkan kautta – Kellon kalasatamaan. Siellä yhden kalastuskunnan porukka keräili ja pakkaili talvikalastusvehkeitään kuorma-auton lavalle. Moottorikelkka ja isot ahkiot/reet pois jäältä. Paria kalastusvenettä oli muutama mies korjailemassa, joku maalasikin. Torinrannasta Aleksandra ja joku toinen turistiajeluvene olivat laiturissa talviparkissa, jäässä.

Ei tuoksunut meri eikä kala, mutta savustuspönttö sentään tohisi ja tuoksui – ehkä joku porukka oli vielä käynyt avannolla verkoilla, tuskin muutaman pilkkijän saalista olisi isoon savustusuuniin laitettu. Tiedä häntä.

Hiljaista oli. Istuskelin aallonmurtajalla, nautiskelin reppuun pakkaamani lounaskahvin. Meri vielä jäässä, hohkasi kylmää.

Paluumatka kotiin päin rauhallisemmin, kierrellen ja kaarrellen. Pateniemen rannassa ihailin uusia taloja, yksi uusi kerrostalokin sinne oli noussut talven aikana. Oulun ehkä, ainakin minun tietääkseni, hienoin ulkokuntopuisto oli ihan tyhjillään, joten kävinpä muutamat salitreenitoistot varovasti tekemässä. Vähän absurdi olo tuossa tuli. 🙂

Uimaranta oli sekin vailla väkeä, ei edes koiranulkoiluttajia.

Kesä on vielä kaukana. Mutta kokonaan edessä – paljon siis jäljellä. 🙂

Oulu Vanhemmuus

Maisemia etsiessä, muistoissa kulkien

Kaunis, mutta kylmä aamu. Keksin kaikkea pientä hommaa aamupäiväksi odotellen sään lämpenemistä ja sitten toiveikkaana pakkasin kameran pyörän satulalaukkuun aikeena kuvailla rannoilla ja kaupungissa keväistä Oulua.

Merenrantaan ja Nallikariin ensimmäiseksi. Olipa siellä myllerrys: koko ranta sekaisin, raksatyömaita, Vauhtipuiston uudelleen pystytys, likaisia hankia. Ja se on sentään ollut yksi lempparipaikoista, paikoista, jossa voi antaa mielen rauhoittua, nauttia seesteisestä maisemasta. Tänään vaikutus aika lailla päinvastainen.

Enkä myöskään keskustasta, en hautuumaalta, en jokivarresta mitään kevätsunnuntain levollisia kaupunkimiljöökuvakulmia onnistunut löytämään. Kunhan pyöräilin lämpimikseni.

Ja kuuntelin Katri-Helenan elämäkertakirjan loppuun. Sepä oli aika hyvä. Olisi vaan kannattanut antaa jonkun puheammattilaisen/näyttelijän lukea sen: Katrin laulava, vähän mairea tai ylinäyttelevä luku häiritsi aluksi niin paljon, että harkitsin lukevani e-kirjana. Mutta menihän se sitten.

Aika reippaasti laulaja tuulettelee ja kertoo elämänkokemuksistaan. Ja tämänkin kirjan, kuten monien muidenkin viihdetaiteilijoiden/näyttelijöiden/julkisuuden henkilöiden (ei poliitikkojen tai tieteentekijöiden) elämäkertojen myötä heräsi paljon muistoja esimerkiksi omasta 60- ja 70-luvusta. Ja tämä herätti paljon muistoja myös äidistä. Äiti tykkäsi Katri-Helenasta ja tämän iskelmistä. Ovathan ne olleet tanssipaikoissa paljon soitettuja – ja äiti tanssi!

Ja muitakin muistoja heräsi. Onhan ”Anna mulle tähtitaivas” yksi tärkeä biisi minun elämässsäni. Minulle se on meidän Junioriin liittyvä laulu, T:n laulu. Uudenvuoden aattona 1994, jolloin poika oli vajaa kolmevuotias, hän lauloi sitä ja tanssi! Se hetki oli muutenkin tärkeä minulle, yksi vähän vaikea käännekohta. Kuopuksen laulellessa ja tanssiessa tämän tahtiin sain lohtua ja – loppujen lopuksi – onnen kyyneleet silmiin.

Biisi, joka minun maailmassani on tyttären biisi, on J. Karjalaisen ”Hän”. Täällä selitys, mihin se liittyy.