Niitä näitä

Metlan tutkimuksissa on selvitetty, että jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa. Metsän terveysvaikutusten koetaan tulevan kuin itsestään, koska siellä liikkuminen tuntuu monista vaivattomalta. Myös metsän äänet ja tuoksut vaikuttavat hyvinvointiin. 

Metsän kokonaisvaltaisesti hyvää vaikutuksesta kerrotaan mm. Ylen sivuilla olevassa artikkelissa.

Onhan tämä tullut empiirisesti testattua ja todeksi omakohtaisesti havaittua monta kertaa. Henkilökohtaisesti voisin vaihtaa metsä-sanan paikalle merenrannan tai tunturit.

Aamusella oli sateen uhka ilmeinen, sitä paitsi pyöräteillä jo tuuli kovasti, joten tuntui hyvälle ajatukselle laittaa kumpparit jalkaan, sadetakki päälle ja lähteä metsään eikä maanteille. Otin puukon ja pajukorin mukaan: josko joulun suolasienisalaattiin kävisin rouskuja hakemassa.

Kodin lähimetsä ei ole erityisen kaunis metsä. Siellä ei ole mäntykankaita, ei sammalikkoja saatikka komeita koivikkoja. Se on sekametsää, ”vitikkua”, pajuja ja heinää, tiheitä pieniä kuusia, tänään isoilla poluilla nilkkoihin asti vettä ja pienet polunpätkät heikosti erottuvia kaiken ryteikön keskellä. Mutta silti. Jo parinkymmenen minuutin jälkeen metsäretki oli hyvä juttu. Pian ison korin pohja hyvinkin peittyi haaparouskuista, vähän syvemmälle metsään, kuivempaa kohti mennessäni löytyi myös  kangasrouskuja. Tunnin tarpomisen aikana tuntui, kuinka kostea metsä teki kasvoille hyvää, hengitys syveni, hartialinja laskeutui alas, ja ajatuksissa vain se, missä olisi vielä vähän sieniä…

Kotiin tullessa hyvä mieli ja puoli korillista sieniä. Samaan aikaan alkoikin sade, jota on sitten riittänyt lähes koko päiväksi.

Puoleltapäivin minulla oli toinen rentoutumisretriitti. Vuorossa oli jotain ihan ennenkokematonta: rentoutuskellunta! Ajattelin kokeilla, olisiko se sekä mielelle että mahalle hyväksi. Pehtoori kun on ykskantaan todennut, että jatkuva vatsakipuni on ”ressimaha”, joten siispä rentoutusta kehiin!

Oulufloatsin sivulla luvataan näin:

Rentouskellunnan taustalla on ajatus, että keho pääsee täysin rentoutuneeseen tilaan. Kelluntatankissa ulkoiset aistiärsykkeet karsitaan minimiin, huoneet on äänieristettyjä ja tankin saa halutessaan täysin pimeäksi, lisäksi tankissa on kehonlämpöiseen veteen liuotettuna 400kg Epsom suolaa. Koska suola kelluttaa, ei kehoon tule mitään painetta, jolloin kehontuntemus hämärtyy. Voit rentoutua kokonaisvaltaisesti ja antaa kehon sulautua veteen ja ilmaan.

Olipa metka – ja rentouttava – kokemus! Minulla tosin kesti ainakin vartin, että sain olkapäät ja hartiat rennoiksi, vähän kuin ”kannattelin”, vaikka ei todellakaan olisi tarvinnut. Oli huikea kellua ”paksussa” vedessä. Aika pitkään meni, että sain päässä pyörivät ajatukset, tekemiset, pohdinnat sammutetuksi, mutta sitten olikin epätodellinen olo. Tuntui, että ainakin kädet ja jalat ”liudentuivat” jonnekin. Eteerinen fiilis.

Kellunnan jälkeen ei ollut ”lötky”-olo kuten esim. kylpylän altaissa lillumisen jälkeen, vaan jotenkin kummasti ”ilmava”, iho pehmeä, hartiat laskeutuneet, askel rauhallinen, eikä ollut malttamatonta tarvetta ryhtyä millekään. Palveluun kuuluvat myös monenlaiset, hellivät luonnonkosmetiikka-tuotteet: samppoot, hoitoaineet, hiusseerumi ja monet kosteusvoiteet sekä pieni hetki erikoiskahvia, – teetä tai kaakaota nauttien.

Ei mitään ihmeparannusta, mutta tekipä hyvää. Niin hyvää, että ostin kolmen kerran ”sarjalipun”, jolloin kertakäynnin hinnaksi jää 40 €. Aion siis käydä vielä ainakin kaksi kertaa. Ensi kerralla varaan ajan iltapäivän lopulle: aamulla ja vielä keskipäivällä olen niin tekemisen tarpeinen, että se varmasti hidastaa kunnolliseen rentouden tilaan pääsemistä. Lisäksi aion kokeilla jotakin tarjolla olevista suggestiokelluntaäänitteistä.

Nämä tämmöiset eivät ole mulle mitenkään tavallisia juttuja, mutta tämä teki hyvää!

Sadepäivä. Kotipäivä. Sisäpäivä.

Juuri tänään hyvä päivä harrastaa ruokaterapiaa, leppoisasti, rauhassa laitella ruokaa. Tärkein kriteeri ruokalajien valinnassa oli, että voisin valmistaa/tarjoilla ruoat  uusista keramiikka-astioistani. Pienen astiakaupan valikoimista olen tilannut kolme pienehköä, kahden hengen sapuskoille sopivaa vuokaa.

Kahden hengen salaatti tällä kertaa tämmöisessä …

Kuinkahan monta hunaja- ja cantaloumelonia olen viimeisen kuukauden aikana syönyt. Siihen on nyt melkein addiktio, – ihan kuin raskausaikana viiliin. Aamiaisella, lounaaksi, salaattiin ruoka-aikana.

Melanzane alla parmigiana, munakoisovuoka italialaisittain.

Tämä on tyttären lempiruoka. Ainakin Italiassa. Minäkin olen tehnyt aika usein, juuri tyttären ollessa ruokapöytään tulossa. Eri kirjoista, eri resepteillä varioinut ja nyt sitten simppeli versio Valiolta! Suomalaista italialaista. Ja tänään kaksin tuumimme, että parasta mitä minä olen koskaan saanut aikaiseksi.

Tuon Valion reseptin sovelsin uuteen vuokaan ja kahden hengen ruokapöytään sopivaksi, kun tein 2/3 aineksilla. Päällimmäinen juustokerros ei ollut mozzarellaraastetta, vaan kv-markkinoilta ostettua ihanaa parmigianoa, josta on enää pieni kimpale jäljellä, ja tomaattina kirsikkatomaatti-Muttia, ei mursketta Tomaatti on ollut pari viikkoa pois itselleni sallimista ruoka-aineista, mutta katsotaan nyt kuinka käy. Tosin tämä oli ainakin syödessä niin lempeää, että eiköhän elimistö kestä. Kuohukerman vaihdoin ruokakermaan – ihan tarpeeksi rasvaa ja kaloreita tässä on ilman kuohuakin. 🙂 Tulipa niin suunmyötäistä, ihanaa sadonkorjuuajan ruokaa, joka sopi tähän vuokaan täydellisesti.

Myös jälkkäri oli sadonkorjuuajan ruokaa. Omppupiirakka kotipihan omenoista. Ja uudessa, pienehkössä vuoassa sekin.

Tämä on jokasyksyinen leipomus. Ohje on täällä blogissa: Pähkinäinen omenapiirakka

Tällä kertaa tein niin laiskasti, etten jaksanut edes Kenwoodia kaivaa esiin, vaan vain sekoittelin ainekset kulhossa. Ihan hyvä tuli sitenkin. Tämä vuoka on ehdoton lempparini noista kolmesta. Kaikki kyllä ilahduttavat. Arjen (ja sunnuntain) estetiikkaa, pieniä iloja päiviin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Eilen illallakin saimme hyvin syödyksi, kun Juniori & R. olivat ruokaillan järjestelyvuorossa kaveriporukkansa kanssa. Juniori kyseli jo aikaa sitten, että voisivatko tulla meidän Festaan istumaan iltaa ja grillaamaan hiiligrillillä. Luonnollisesti luvattiin, varsinkin kun luultiin olevamme mökillä juuri tänä viikonloppuna. Kun sitten olimmekin kotosalla, mekin saimme kutsun osallistua, olla mukana. Olihan nämä kaverit meillekin tuttuja ennestään, yhdessä vietettiin Taskilantiellä Juniorin luona tupareitakin ja muutenkin. Mahdottoman mukavahan se on kun meidät vanhuksetkin kutsutaan mukaan.

Saimme tulla valmiille, kontribuutiomme oli lohipiirakka, jonka tein ja Pehtoori laitteli hiiligrillin valmiiksi. Siinäpä se. Maisteltiin chardonnayta ja chenin blancia – enpä ollut koskaan tajunnut kuinka maistuvat hyvin samankaltaisille. Juniori tietysti heittäytyi toviksi työmoodiin ja koulutti ja opetti ja sitten syötiin. Vetäydyimme ruoan jälkeen sisälle, nuoret (onko yli kolmekymppiset vielä nuoria? – Noh, meidän näkökulmasta on.) jatkoivat sitten keskenään.

Heinäkuun alussa, juuri kun kiipesimme Ukko-Kolin huipulle, sain puhelun, että kodinhoito oli tilannut ambulanssin ja 91-vuotias äitini oli viety päivystykseen, minkä jälkeen hän jäi sairaalaan. Viides vai kuudes sairaalajakso tämän vuoden puolella. Ja eilen hän pääsi sieltä pois. Kaupunginsairaalan osastolla B3 meni reilut kaksi kuukautta: ”koko kesä” kuten äiti sanoo. Koko kesältä se minustakin tuntuu. Äidillä on entuudestaan puolenkymmentä ”perussairautta”, nyt infektion lisäksi todettiin pari uuttakin, mm. muistisairaus.

Minä olen sanonut jo pari, kolme vuotta, että se on hiipinyt äidin elämään, mutta eipä ole ollut kliinisiä tai mitään muutakaan tutkimustietoa näiden sanomisteni taustalla. Suurin merkitys ”diagnoosillani” on ollut itselleni; olen voinut selittää sillä monia asioita.

Pitkin kesää olen käynyt suunnilleen joka toinen päivä sairaalassa äidin luona ja samalla kuulemassa hoitajilta tietoja toipumisesta, notkahduksista, tuloksista etc., ja jo heinäkuun puolella lääkäri soitteli kotiutumisasiaa: että eipä taida äidistäsi olla enää asumaan Caritaksen kodissaan, että eihän hän edes tiuhaan käyvän kodinhoidon turvin pärjää. Että olisi mietittävä, mihin kotiutetaan ja että tehostettu palveluasuminen olisi vastaisuudessa tarpeen. Eikä sitten tullut juuri muuta neuvoa tai ohjeistusta kuin että ”pitäisi saada allekirjoitus palvelu/hoivakotihakemukseen”.

Luonnollisesti äitini ilmoitti minulle, että hän ei minkään kolhoosin koppiin asumaan lähde! Sain systerin ja veljen vaimoineen sivustatueksi suostuttelussa, ja elokuun alkupuolella hakemuksessa oli allekirjoitus ja prosessi saatiin alulle. Byrokratia on hidas ja minähän tietysti halusin asioiden etenevän, soittelin, olin huolissani, soittelin taas, yritin edetä, …

ja kuinka ”Isä”-elokuvaa katsoessani tunnistinkaan dialogien kaksi lausetta, jotka toistuivat kerta toisensa jälkeen ja jotka kulkivat hienovireisesti taustalla koko ajan.

Muistisairas isä: ”Minä EN tarvitse, enkä HALUA apua”.
Muistisairaan tytär: ”Minä en tiedä, mitä voin tehdä. En tiedä. En.” 

Samaan aikaan kun ”opiskelin” muistisairautta, sen vaikutuksia ja sitä, mitä voin ja pitäisi tehdä, koetin selvittää, miten toimia, mihin ottaa yhteyttä, miten palvelukotiin pääsee, miten palveluseteli ”siirretään” kotisairaanhoidosta palvelukotiasumiseen, ja kaikkea muuta asiaan liittyvää ja taas kerran kaipasin kirjaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Nyt kaipasin sitä enemmän kuin koskaan, sillä nämä asiat ovat palasina internetin ja viranomaistiedotteiden sulottomassa sekamelskassa. Em. kirjalle tarvittaisiin nyt järeä kakkososa, ja minulla alkaisi melkein olla valmiudet sen kokoamiseen. 😀 Paljon, paljon aikaa kului tähän, mutta halusin edelleen mahdollisimman hyvän hoitopaikan.

Pitkä- ja lyhytaikainen laitoshoito, SAS-työryhmä, palveluohjaaja, sairaspaikka jossain lähikunnan tk:ssa, tehostettu palveluasuminen, vanhainkoti, ryhmäkoti, palvelukoti, palvelutalo, mitä kaikkea?  Esperi, Caritas, Attendo, Onnenrinne, Vanhainkoti, Palvelusäätiö, Mainiokoti. Oulussa nuo kaikki tarjoavat ”tehostettua palveluasumista” ja ”ympärivuorokautista hoivaa”, jotka olivat ne tekijät, jotka äidin uuden kodin piti täyttää. Ja sitten vielä muutama muu ”henkilökohtaisempi” tarve. Voinko valita, miten valitsen, miten toimin?

On tullut pyörällä kierretyksi enemmän kuin 20 palvelukodin huudit, tullut nettisivut kolutuksi, vapaita paikkoja kysellyksi ja lopulta kolmessa paikassa käydyksikin. Neljännestä kiinnostavasta vastattiin tiedusteluihin (joita oli lukuisia) vasta kun päätös oli jo tehty.

Paljon lappusia ja lippusia, puheluita ja puhetta, suostuttelua ja suotuisia hetkiä. Ja viime viikon alussa päätös, että Vuoksi! Se olkoon äidin pitkän evakkomatkan loppusuoran koti, sinne koetetaan saada  ja rakentaa mahdollisimman hyvä ja ihmisarvoinen koti loppuelämäksi. Vakuutuin talon hyvästä hengestä (se on tärkeää), minulle kerrotuista arvoista, joita halutaan toteuttaa, rauhasta, siisteydestä, tarpeellisista palveluista, sujuvasta kommunikoinnista, avoimuudesta ja kaikesta. Sinne lopulta kaikkien osapuolten hyväksyessä varasin paikan. Tämän kesän lopulla on ollut jopa varaa valita vapaista paikoista, ja tässä uudessa paikasa erinomaisen hyvää on, että palvelukoti on lähellä minua ja myös sisaruksia.

Niinpä monien vaiheiden jälkeen viime viikon torstaina Pehtoori, systeri ja minä muutimme äidin tarpeelliset tavarat ja kalusteet Caritaksesta Vuoksiin. Koetimme parhaamme mukaan tehdä mahdollisimman viihtyisän, toimivan, kaikin puolin hyvän uuden kodin äidille. Olin helpottunut, ettei tarvittu mitään ”välisijoituspaikkaa” (Hiirosenkoti tms.), koska jokainen siirto on vaikea, mieltä sekoittava. Olin hyvillä mielin, toiveikas, helpottunut.

Sovimme sairaalan ja Vuoksin kanssa, että viime perjantaina olisi äidin tulo uuteen kotiin. Ei ollut. Infektio taas! Ei puhettakaan kotiuttamisesta, vaikka sairaalasta sitä oli kuukausi hoputettu. Säikähdytti, – taas. Taas kerran, taas. Vielä tuli lisää takapakkeja, ja sitten eilen yhtäkkiä! Soittivat sairaalasta: nyt äiti kotiutetaan, onhan se paikka nyt valmiina? – On se (onneksi!!!), ja minä kotosalla ja jouten valmiina avittamaan kotiutumista taas uuteen paikkaan: Karjalan evakon matka vain jatkuu…

Eilen äidillä matka uuteen kotiin. Olin tukemassa, pelkoja hälventämässä. Asetuttiin. Oman kodin tavarat, muutamat huonekalut, lämmin peitto, oma kahvimuki… Levollisin mielin jätin äidin illalla uuteen kotiin. Evakko, joka ei ole oikein koskaan tuntenut olevansa kotona, on taas uudessa paikassa, palvelukodin huomassa.

Minulla nyt hetken levollinen olo, ja niin äitikin väitti tänään aamupäivällä hänellä olevan. Nyt saan olla avuksi, nyt saan.

Elämä on nyt näin, en olisi enempää osannut. Alakulo hiipuu, nyt elellään päivä kerrallaan.

Hyvä kun on palvelukoti, ja se on tuossa lähellä.

Huomenna taidan piipahtaa..  Elämä on.

Linnanmaan Teknologiakylän keskellä oleva Anni Rapinojan veistos ”Välitä” on ollut vuosia työmatkani, talvisten kävelylenkkieni, kesäisten pyöräreittieni varrella. Se on viestittänyt eri aikoina erilaisia asioita. Saanut miettimään ”mistä välitän”, ”mitä välitän”, ”miksi välitän”, ”kenestä välitän”, ”välitänkö?”

Tänäänkin sen ohi pyöräilin. Palatessani Torin lihamestarin, Kauppahallin kalakaupan ja lähimarketin kautta, mutkan kautta, kotiin.

Taide on siis tehnyt tehtävänsä? – Se on saanut ajattelemaan, se on herättänyt tunteita, pistänyt pohtimaan. Eikös se ole taiteen tehtävä tai syvin olemus? Siis saada ajattelemaan. Mm. taidetta, varsinkin välittämistä ja liikkumisen hyvää tekevää vaikutusta pohdin, ja paljon muuta. Kiersin vielä Rajahaudan kautta kotiin. Taas kerran: liikkuminen on hyväksi. Auttaa moneen.

Vaikka monien herkkupisteiden kautta kiersinkin tänään, oli meillä aika vaatimatonta sapuskaa. Mutta!!! Eilen illalla, yöllä, tänään aamulla kirkastui ajatus, kun hain ohjeita sopivaksi sapuskaksi tuleviin viikkoihin. Kummasti hakeuduin LappItalia-keittokirjani äärelle, ja hohoi! Keksin idean, joka omasta mielestäni on vallan mainio. Palaan asiaan. Mikä tietää paljon reseptiikkaa ja ruokakokeiluja ”julkisesti” eli täällä blogissa taas tihenevään tahtiin herättelen henkiin vanhoja, monia perusohjeita herkkujen tekoon.

Mutta sovitaan, että heti ensi viikolla aloitan. Siihen asti levollista viikonloppua kaikille. Välitetään!

Kun vaihtaa kuvakulmaa, tai näkökulmaa, näyttää moni asia aivan uudelta. Ilta-auringossa, alhaalta kukkapenkki näyttää hehkeältä, eikä syksyn kylmyys näytä uhkaavan ollenkaan.

Koko päivän olen ollut liesussa, aamupäivä asioilla, ja sitten Zeppeliiniin – autolla! Koska vesisade ja koska olen monella pyörälenkillä siellä käydessäni ajatellut, että ’pitäisipä joskus käydä  shoppaamassa tuollaiset kengät’ (siellä on Marko-kenkäkauppa, jossa hieman ”erilaisia” kenkiä) ja Clas Ohlsonilta käteviä jäteastioita tai … siis koska autolla voisi kuskata ostokset kotiin, pyörän tarakalle ei paljoa mahdu. Tänään siis hakemaan syyskenkiä ja muuta. Kengät jäi ostamatta, koska myyjä oli niin päällekäyvä, että tuskastuin ja lähdin pois, vaikka ihan mukavat, aika edulliset (82 €), huippupehmeät nilkkurit löysinkin.

Lastenvaateliike Hippu oli ainakin minulle uusi: siellä runsauden pula kipsasi minut niin pahasti, ettei Apsulle eikä Eeville mitään löytynyt. Ohlsonille sain sentään kympin kulumaan, kun ostin sen pienen jäteastian. Pentikiltä ei löytynyt kaipaamaani pienen pientä uunivuokaa, eikä Luhdan myymälästä uusia ulkoiluhousuja. Siis plus miinus nolla!

Kesän pyöräilyn jäljiltä jumittuneet hartiat ja yläselkä vaativat ammattilaisen käsittelyä. Kun Saariselän luottohieroja jäi nyt välistä, menin ”Kipulihakset”-toimipaikkaan tuossa meidän lähellä. Siellä on melkein yhtä hyvä hieroja kuin Tunturihotellin L.

Kotosalla käväisin tekemässä uunilohta ja salaattia, söimme pois ja sitten leffaan. Edellinen elokuvissa käynti on puolentoista vuoden takaa. Silloin, jotensakin juuri ennen kuin korona sulki Suomen, olimme Apsun kanssa katsomassa Ryhmä Haun. Olihan se monin tavoin erilainen kokemus kuin tänään.

Tänään elokuva Isä, joka ei ollut vaikuttava vain Anthony Hopkinsin mestarillisen roolisuorituksen vuoksi. Siinä oli niin paljon: siinä oli näkökulmat, siinä oli paljon tuttua, paljon uutta, paljon kipua ja paljon lohtua. Elokuva ei ollut ahdistava, ei yltiödramaattinen. Se oli hyvä, erinomaisen hyvä. Se auttaa ymmärtämään ja se ehkä auttaa olemaan itselleen armollisempi. Se viipyy minussa vielä kauan.

Eilisen pohjoistuulisen päivän ja pakkasyön jälkeen merenrannassa oli aamulla levollinen tunnelma. Vesi matalalla, taivaan ja pilvien heijasteet veden pintaan kauniin sävyisiä. Omakin touhuaminen tällä erää tyventyy, kylläkin enemmän alakuloksi kuin levollisesti rauhaksi.

~~~~~~~~~~~~~~

On tanssien aika. Mukavaa. Olen seurannut Kiti Kokkosta Instassa jo ennen kuin hän tuli valituksi TTK:n tanssijajoukkoon (ilo seurata mm. upeita mosaiikkitöitä joita monilahjakas ihminen tekee). Treenien nostattamia tunteita  ja kehon hallintaa ja kipuja kulissien takana; hän osaa sanoittaa tuntemuksiaan! Mukavaa luettavaa. Kohta livenä!

~~~~~~~~~~~~~~

Tällainen ruskasydän sattui Poikkimaantiensillan kupeessa kameran linssin eteen, – pikkuisen vielä photoshoppailin.

Polun mutkan takana saattaakin olla iso, odottamaton notkahdus, jota ei hoksaa ennen kuin se on kohdalla.

Eilen hehkuttelin kivutonta oloa ja ”projektin” onnelliseen loppuun saattamista. Tänään ei kumpikaan ole todellisuutta. Tässä taas tämä minun surkea tapani odottaa tulevalta vaikka ja mitä, enkä ymmärrä olla iloitsematta (tai surematta) jo etukäteen, kostautuu.

Mutta odottamattomiakin iloja: monien vekslailujen, perumisten, siirtojen ja epävakauksien jälkeen tämänpäiväinen pienten tapaaminen jäi surukseni pois päiväjärjestyksestä, mutta yhtäkkiä tuossa iltakuudelta kaksi pientä onkin työhuoneessani: ”Mummi! Tulostetaan värityskuvia!”

Ja päivällä äidin asioilla, sairaalassa ja samalla reissulla itselleni kukkia ostaessani näin kukkakaupan tiskissä ”lihansyöjäkasvin”, jollaista me jokunen viikko sitten käytiin Apsun ja Eeviksen kanssa etsimässä Kasvitieteellisestä –  löytämättä sitä. Oli siis tänään ostettava kotiin sellainen. Ja kauanhan sitä kummasteltiin ja pohdittiin, uskaltaako siihen koskea, semminkin kun oltiin jo aiemmin katsottu video sellaisesta. Mutta kun iskä näytti mallia, uskalsi Apsukin kokeilla: ”Ihan pehmeä!” 🙂

Ja huomenna on muksujen kanssa aamupäivä! Jos ja jos ja jos!

Tämä vanha Juicen runo, joka oli vuosikausia työsähköpostini allekirjoituksen alla, on tänäänkin niin totta.

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.

Hyvä päivä tänään. Yksi iso projekti, voisin melkein väittää elämänvaiheriitiksi on tänään saatettu päätökseen. Nyt helpottaa, ja onneksi on tunne, että oon tehny voitavani, parempaan en olisi pystynyt, en olisi osannut. Palaan tähän lähipäivinä …

Toinen hyvä tunne liittyy myös ko. kuvaan. Ravintola Nallikariin. Käytiin siellä talkooporukalla lounaalla, rohkenin syödä melkein mitä vain. Jo toinen peräkkäinen täysin kivuton päivä ja yö takana, jo viikon on ollut toiveikas olo, että ei tämä heinäkuun lopulla alkanut ja jokunen viikko sitten pahaksi mennyt epämääräinen ylävatsan, selän, kyljen painontunne, välillä viiltäväkin kipu ja ties mitä kaikkea, olekaan mikään loputon riesa. Olen siis ollut kipeä, jatkuvasti, rampannut lääkärissä, tutkimuksissa, ja syönyt ”oireen mukaista lääkitystä”. Eikä mitään syytä kipuilulle ole löytynyt. Viimeisin arvio, että se on mahakatarri, taas, ja ehkä. Epätietoisuus on pahasta. Mutta koska oireilu on riippuvainen syömisistä ja juomisista niin ei kai sitten muuta pahempaa … vähän varauksellisesti olen mitään tulevaa suunnitellut, kun on ollut kaikkea.

Tälle kesälle on näitä tauteja kertynyt. Toukokuussahan kerroin kierroksesta, joka alkoi hammaslääkäristä, sieltä poskionteloiden ultraan ja kartio-keilakuvauksiin, todettiin kolmois-hermosärky, eikä silloin löytynyt mitään syytä moiseen. Sitten löysin oikeasta leukaperästäni vielä ”patin”, pienen patin, mutta patin kuitenkin. Taas lääkäriin, ultraan – ja bingo: sylkirauhaskivihän se siellä. Samalla erittäin miellyttävä radiologi sanoi ultraavansa myös kilpirauhaset – ihan vaan varmuuden vuoksi, kun olet jo ”tuon ikäinenkin”. Tästä lausahduksesta huolimatta mukava lääkäri. Niinhän siellä kilpirauhasessakin oli isohko patti. ”Otetaanko saman tien ohutneulanäyte, ettei sitten tarvi jäädä miettimään, jos kerran mökillekin ootte lähdössä?” – No otetaan – tietysti.

Mökkielossa ei paljon tullut mietityksi asiaa, ja kun se sylkirauhaskivikin sitten tuli pois, niin lääkärin soittoaikapäivää lukuunottamatta en kovastikaan murehtinut. Kun sitten kuulin, että se olikin vain isohko struuma, jolle ei ainakaan vielä tarvi tehdä mitään, olin erinomaisen helpottunut. Sainpahan selityksen, miksi tavallisestikin matala ääneni joskus menee vieläkin matalammaksi ja miksi joskus tuntuu, että tukehdun ”kun joku menee väärään kurkkuun”. No mutta ”pikku vikoja”, eivät haittaa.

Hammassärky on ollut jossain taustalla koko ajan, välillä äityen häiritseväksi, herättäväksi. Eilen taas kävin lääkärissä. Nope. Ei mitään kipua aiheuttavaa löydetä.

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei mikään vaivaa. Tänään niin monen asian helpottaminen. Sanoinhan: hyvä päivä tänään.

Sekä omasta että teidän puolesta toivon, etten pitkään aikaan rasita ketään epigriiseilläni.

T U L K O O N   S Y Y S!