Niitä näitä

Marraskuun kolmas torstai on viininmaistajan kalenterissa erityinen päivä. Silloin alkaa uuden sadon beaujolais-viinin myynti. Ranskasta on lennätetty ympäri maailmaa gamay-rypäleistä tehtyä tämän vuoden   rypälesadosta puristettua uutta viiniä ja kaikkialla Ranskassa viinibaareista on kyltit: Le Beaujolais Nouveau est arrivé!

Kansanjuhlaksi muodostunut sesonkiviinin lanseeraus on levinnyt Ranskasta muualle Eurooppaan, Suomeen tämä marraskuinen viinijuhla tuli kai 1990-luvulla. Siltä ajalta ovat minunkin ensikokemukseni ja innostukseni tähän viiniin. Beaujolais-viiniä tuli tuolloin hyvin rajallisesti Suomeen ja kun olin kuullut, että torstaiaamuna myyntiin tullut viini saattaisi olla perjantai-iltaan mennessä loppu, tein jotain niinkin käsittämätöntä, että käytin amanuenssin virkaan kuuluvan puolentunnin ruokikseni siihen, että ajelin kampukselta Tuiran Alkoon hakemaan kyseisen vuoden Beaujolais-pullon, – ettemme vain jäisi ilman makukokemusta, joka kaikilla muilla viinikerhomme jäsenillä oletettavasti olisi …

Beaujolais-maistelu(jopa pahimmanlaatuista bongaus)intoa riitti puolen kymmentä vuotta. Sitten seurasi hiipuminen. Joinakin vuosina BN oli minusta kuin käynyttä marjamehua, pienestäkin määrästä sai päänsäryn, eikä se tuntunut sopivan oikein mikään ruoan kanssa. En muista, mikä on viimeksi maistamani Nouveau, mutta tänään on kutsu maistamaan uutta vuosikertaa. Oululainen rotissöörituttu on kutsunut pienen porukan ravintolaansa ja ajattelimme piipahtaa, olen lupautunut pehtoorille kuskiksi, sillä nuhainen nenäni ei mitään tuoksuja tunne, eikä makuelämys liene ainutkertainen, ja happening onkin tässä jutussa tällä kertaa tärkeämpi.

Alko näyttää taas tuoneen kaksi uutta, nuorta Beaujolais-viiniä:  yksi Beaujolais Nouveau -viini ja yksi Beaujolais-Villages-viini.

http://www.alko.fi/fi/560CDADB8C6D98B3C22577DC002ADF4B?opendocument&src=1,1

Beaujolais kannattaa nauttia vähän viilennettynä, 10–15-asteisena, siten maistuu raikkaalta ja hedelmäiseltä kuten sen kuuluukin. Salaateille, kinkkupiirakalle ja makkararuoille taitavat sopia parhaiten. Viini on edullista, mutta samalla rahalla tiedän monta minulle mieluisempaa punaviiniä.

Minun ei tarvi miettiä, miten pukeutua. Long Islandin winerystä ostettu T-paita on passeli. 🙂 Vielä kiitän ja kumarran Atlantin taakse Martha Clara Vineyardille tehdystä vierailusta… Siitäkin.

Jos kohta töissä olikin sellainen enempi suunnittelu- kuin toimen päivä, niin töiden jälkeen olenkin sitten ilokseni saanut yhden jos toisenkin rästihomman hoidetuksi. Menin töistä suoraan kaupungille, poimin pysäkiltä muutaman ”oman” opiskelijan kyydille ja matkalla saimme vaihdettua arvokasta tietoa puolin ja toisin. 🙂

Ensimmäisenä asiointilistalla (minähän en osaa elää ilman listoja!) ison kameran salaman korjaukselle vieminen. Viikonloppuna kun  hoksin, että salama ei toimi, ei vaikka patterit vaihdoin. Kirosin mielessäni, että korjaus merkitsee varmasti vempaimen lähettämistä maahantuojalle, takaisin saaminen menee yli joulun ja ohi yhden sun toisen tilaisuuden, jossa salamaa tarvisin. Ja arvattavastikin Canon-huolto olisi Canonin hintainen eli kohtuullisen suolainen lasku olisi odotettavissa. Ja kuinkas kävikään: liikkeessä varmuuden vuoksi katsoivat laitteen ennen kuin pakkasivat postiin ja minullahan oli pattereiden sijaan jotku halavatun miniakut salamassa. Jotta sellainen intohimoinen valokuvaaja ja kurssit käynyt harrastaja meitsi on! Ei erota pattereita akuista!

Seuraavaksi näöntarkastukseen. Omasta mielestäni näköni on olennaisesti heikentynyt (ks. edellinen kappale) – tai ainakin haluan uudet rillit 🙂 Ja mitä sanoo herra Keops. Sanoo, että oikein hyvin näet, ja karsastuskin on kuin itsestään vähän korjaantunut. Hö! Mutta onneksi on kauppias ja ymmärsi kuitenkin uudet kehykset kanssani valita ja rillit tilaukseen laittaa. Olihan minulla säästynyt se salaman iso korjauslasku, joten ihan loogista käyttää rahat johonkin.

Sitten Akateemiseen hankkimaan ensi vuoden kalenteri. Se on vuosi vuodelta hankittava aikaisemmin: opetuksen lisäksi jo vaikka kuinka paljon työjuttuja sovittuna ensi vuodelle. Tänäänkin taas uuteen työryhmään nimitys: ”sinä kun olet niin innostunut noista opetuksenkehittämisasioista niin uuden, uljaan opinto-oppaan suunnittelutiimin sovit …” Kuka niin on sanonut, että olen. Ja miehän kyllä jo tekisin välillä muutakin kuin oppaita ja käsikirjoja.  Niin, mihinkäs jäinkään: Akateemiseen. Vaikka säästyneet rahat olivat jo parin, kolminkertaisesti tuhlattu uusiin laseihin niin silti oli ostettava yksi kirja. Mitä voidaan pitää järjettömän pienenä lipsahduksena kun otetaan huomioon, että vietin kirjakaupassa sentään reilun puolituntia. Kalenterin valintaan ei mennyt niin kauan. 🙂

SPR:llekin olin jo menossa, mutta alkava nuha ja edelleen jatkuva huippailu saivat kaartamaan suoraan apteekkiin hakemaan allergialääkkeitä ja omega kolmosta. Kempparin kautta talvihuoltoon tarvittavat kosteutukset, hoitoaineet ja vähän väriä kasvoille.

Kotona sitten vielä värkkäilin ”kuukauden kuvan” työpaikan aulan seinälle ja vastausta marraskuun ruokahaasteeseen. Aiheena on suolaisen ja makean yhdistäminen. Vanhaa klassikkoa modistin: postailen reseptiikkaa ennen sunnuntaita, johon mennessä on osallistuttava. Tässä jo yksi maistiaiskuva

Vielä viipyilen pohjoisen pehmeässä kaamoksessa, .. . levollisessa Hangasojan tunnelmassa.

Vähän kuin irti todellisuudesta vielä: ikäänkuin sumean lasin läpi olisin katsonut sitä tenttivastauspinoa joka odotti, aivan kuin seinän takaa olisin kuullut niistä murheista, jotka kantautuivat korviini. Tiedättekö,  kuinka paljon yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on masentuneita ja ahdistuneita nuoria? Minä en tiedä, mutta paljon. Liian paljon.

Olin koko työpäivän merkillisesti siinä luulossa, että muistioiden laatiminen ei koskisikaan minua. Ihan kuin parin päivän poissaolo ei olisikaan kerryttänyt vastattavia kysymyksiä jotensakin triljoona. Ihan kuin minulta ei vaadittaisikaan kommunikointia. Olin poissa. Hyvin virkistynyt, mutta vielä unimaailma todellisuutta vahvempi.

Olen yhä sellaisessa turvallisessa, valkoisessa tonttujen ja lumiukkeleiden  maailmassa.

Enkä tiedä, haluanko tästä luopua?

Menen takkatulen ääreen, otan viltin ja luen ihan hiljaa…

Aamulla…  Pakkasta reilut -20 astetta. Aamulla sininen hetki kaunis ja kirkas. Aamulla olisi nukuttanutkin, kovin myöhäiseen venähti taas lukeminen…

Aamulla oli Tuulentuvan (suurenee klikkaamalla) ja Myötätuulen ovet  suljettava. Palattava rintamaille, palattava puhtaan luonnon keskeltä harmaaseen, loskaiseen Ouluun.

Pehtoori ajoi Rovaniemelle asti.  Ehdin lukea loppuun mukana olleet käsikirjoituspätkät, tutkimussuunnitelmat ja – – no, enpä kommentoi. Lukenut siis olen. Olen aina osannut ja tykännyt lukea autossa, mikä on ollut tietysti hyvä juttu.

Rovaniemelläkin vielä toistakymmentä astetta pakkasta, kävimme välipalalla Napapiirillä Joulupukin pajalla.  Vaikka puodit olivat auki, eikä siellä todellakaan ollut ruuhkaksi asti porukkaa, ostin vain tyttärelle pienen tuliaisen. En siis vieläkään lautasliinoja, kastikepurkkeja tai tilpehööriä.

Rollon jälkeen minun ajovuoroni. Mukava ajella, kuten yleensäkin. Ei juuri liikennettä. Ja mikä on suuri riemu, on se, että Kemin ohikulkutie on vihdoin – viiden vuoden rakentamisen jälkeen – valmis. Nyt pääsee  pohjoisesta tullessa, Keminmaan pohjoispuolelta, Rovaniemen tien yhtyessä Kemi – Tornio -tiehen ajamaan moottoritietä pitkälle Kemin eteläpuolelle Maksniemeen asti. Pätkä, johon rakennustöiden aikana hurahti hyvinkin puoli tuntia, joskus enemmänkin, varsinkin silloin kun kallioräjäytykset olivat menossa: nyt sen hurauttaa nopeasti ja turvallisesti. Nopeasti vaikkei ajaisi ylinopeuttakaan.  Minähän en – nykyisin, enää juurikaan, läheskään koskaan, liki ikinä  – aja ylinopeutta.  Paitsi kun olen yksin 🙂

Olhavaan asti tiet liki autioita, liki kurattomia, mutta sitten olikin autoja, loskaa, pimeää, likaisen näköistä. Mutta kyllä tämä taas tästä.

Eilisen illan hurjan hienon Lapin keittiömestareiden herkkupöytätapahtuman jälkeen ei tarvinnut yöllä nousta syömään.

Viitisenkymmentä! pientä makupalaa oli mahtava makujen sinfonia (MENU TÄÄLLÄ). Puolensataa kokkia oli loihtinut toinen toistaan makoisampia gastronomisia kokeiluja. Koivu kyseli kommenteissa, eikö vähempi riitä? Ei ilmeisesti. Yksi tämän tapahtuman hienous on siinä, että keittiömestarit ympäri Lappia kokoontuvat kerran vuodessa yhteen ja saavat tällaisen koko Pohjoismaisssa ainutlaatuisen gourmet-tapahtuman aikaiseksi. Monet ovat omien ravintoloidensa keittiömestareita ja siten kilpailuasemassa kollegoihinsa, mutta silti pystyvät näin toimimaan kimpassa. Jokainen haluaa tehdä jotain ja tulos oli suuremmoinen!

Paistinkääntäjien ritari-käädyistäni oli meille se ilo, että pääsimme puoli tuntia ennen muita saliin ja keittiömestarit esittelivät meille kaikki ruokalajit. Reseptejäkin saimme kysellä (ensi kesän kalaaseissa lienee tarjoilla pernod-liekitettyjä scampinpyrstöjä). Ja sekin ilo, että illalliskortit, joihin sisältyi runsaahkosti valko- ja punaviiniä olivat varsin kohtuuhintaiset (62 euroa). Ei-rotissööreille ilman viinejä 52 euroa, mitä sitäkään ei voi pitää ruoan määrään ja laatuun nähden pahana.

Saimme pöytäseuraksi Paistinkääntäjien seniorisukupolvea Sodankylästä ja mukavasti meni ilta: ruoasta ja historiasta, Lapista ja kirjoista jutellessa. Tunturihotellin valtavasta vierasjoukosta bongasimme monia tuttuja: lapsuudenystävänikin näin ensi kertaa vuosikymmeniin. (kuvat suurenevat klikkaamalla, harmittaa kun otin vain pikku kameran mukaan, kunnon kameralle olisi ollut käyttölä!)

Osterit olivat ainoa, jota en maistanut. Olen kerran elämässäni kokeillut, eivät ole mun juttu. Eilen postaamastani ruokalistasta (klik) kaiken kukkuraksi puuttui muutama herkku: mm. villakuoreenmäti. Mustaa, vähän kuivaa mätiä se oli. Siinä missä mätiosasto, rapu-mansikkahytelö (kuvan yläreunassa) ja hieman kuivaksi jääneet blinit eivät isommasti hetkauttaneet, olivat sammakonreidet ja monet kylmät liha-alkupalat aivan erinomaisia. Kiiskifileistä keskustelimme pöytäseurueessa aika kauan, – hyviä ne olivat, eivät äärettömän ainutlaatuisia, mutta kunnioituksemme perkaajaa, fileoijaa kohtaan oli kohtuullinen.

Miltä sammakonreidet maistuvat? Kanalta, kalalta, joku sanoi että jänikseltäkin. Ne olivat meidän kaikkien neljän mielestä tosi herkkuja. Gratinoidut sinisimpukat olivat minun top ten -listalla. Pojat tykkäsivät erityisesti hevosen lihasta. Minulla(kin. vrt. Koivun kommentti) oli hieman ennakkoluuloja, mutta hyvää se oli. Pääruokien osalta meidän makumieltymykset hieman erkanivat, mutta yhtäkaikki pidimme madeira-korvasienikastikkeesta kovasti. J:kin joka ei muutoin sieniruoista piittaa.

Ja minä,joka en muka niin jälkkäreistä välitä, olin ihan mennyttä tämmöisen pöydän edessä!

Kymmenen kieppeissä olimme mökillä. Kylläisiä ja vielä makumuistoja kertaillen.

Tänään lumen satumaassa lenkillä. Nuoretkin ajoissa hereillä, joten ehtivät mukaamme.

Nyt on isänpäivän sauna takana. Tänään illallinen vähän eilistä vaatimattomampi. Poroa kuitenkin laitan. Ja J:lle – ja meille muillekin tietysti – täytettyjä tomaatteja. Ja muutama muu ruoka. Ja vain yksi jälkkäri: vadelmamarenkileivoksia. Huomenna ei sitten syödä. Huomenna ajellaan kotiin: onneksi seminaariesitys on peruttu, joten ei tarvitse ehtiä kahdeksi kampukselle kuten niin monta kertaa aiemmin.

Pakomatkalla piilopirtissä. Lukulomalla Lapissa. Harrastuksen houkuttamana Hangasojalle hakeuduttu. Kaamoksen keskelle. Sinisten hetkien hellään huomaan.

Reppu täynnä arvioitavia tekstejä, mukana matkassa pehtoori suksineen, Juniori ja tyttöystävänsä ja koirunenkin kimpassa.  

Liki kaksituntinen lounaskokous väsytti minua enemmän kuin kunnon kahdeksantuntinen työn touhu. Että uudistusvastarinta voi olla vahvaa!

Iltapäivän abi-infon (eilen ja tänään tuhansia abiturentteja tutustumassa yliopistoon, josko siitä tulisi seuraava opinahjo. Minä markkinointivuorossa; kovasti kehuin meidän oppiainetta ja historian opiskelua, Aina joku kansankynttiläksi haluaa… ;)) jälkeen vielä pientä häslinkiä ja illaksi tienpäälle.  Talvirajoitukset, pimeä, alijäähtynyt vesi ja väsymys eivät tehneet matkasta erityisen riemullista.  Mutta menihän se. Ja nyt Myötätuulessa. Nyt rauha.

Sellainen kovin ”pieni” sunnuntai tänään. Lumentulopäivä.  Taas lenkki kaupungissa: apteekin kautta Caritakseen ja takaisin, eikä muuta mainittavaa. Paitsi, että olen järjestellyt – vielä, vihdoin valmiiksi – valokuvakansiota pääsiäisestä syyslomaan. 10 000 kuvaa! 10 000! joista puolet lähti roskiin, ja loput kansioihin ja varmennustallennukseen. Suoritus. Niitähän minä olen elämäni keräillyt: suorituksia. No tästäkin sitten hyvä mieli.

Sitä paitsi erityisen mukavaa koneella istumisesta on tehnyt se, että tyär lukee/tekee esseitä tuossa vieressä. Voin samalla testauttaa omaa huomista opetustani. Mietin, että miksi ihmeessä minä yleensä olen lupautunut puhumaan ”tieteellisestä kirjoittamisesta”. Kukaan ei käske, eikä koskaan ennen kukaan ole meillä sellaisesta mitään opettanut ja minä sitten lupasin kandisemmalaisille semmoisesta puhua. Onhan tässä se hyvä puoli, että oppii taas itsekin. Luulen, että menen huomenaamulla HYVIN varhain duuniin, että ehdin kahteen mennessä saada homman jonkinkaanlaiseen opetettavaan pakettiin… Nyt ennen TTK-ohjelmaa melkein pari tuntia aikaa!

Tänään aikaa olla ulkona. Aamulla poikkeuksellisen myöhään nukuttua lenkille, lupaavasti satoi lunta, mikä pian valitettavasti loppui. Olisi satanut maan valkoiseksi… Onneksi vieläkin pakkasta.

Jos marraskuussa, lumettomassa Oulussa voi olla kaunista, niin tänään oli. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Hautuumaalla käytiin pehtoorin kanssa kaksistaan, minä jäin lenkille kaupungille, jokivarteen, pehtoori kävellen kotiin. Kaupungintalon edessä on minun makuni mukainen syysistutus. Siinä on aina hienoja kukkia, ja nyt tämmöinen… Ei aina tarvi olla jossain muualla, ulkomailla, että olisi hienoa kuvattavaa…

Leivoinkin tänään. Italialaisesta keittokirjasta ”Mamman murkinoista” löysin mukavanoloisen reseptin: jukurttikakku. Mukavan täyteläistä, vaikkei tavattoman kalorista. Helppo kakku. Ja sämpylöitä. Miksei useammin tule leivottua sämpylöitä. Ennen leivoin, parikin kertaa viikossa. Kotiäitiaikakaudellani erityisesti. Ja silloin kun ei kaupoista vielä saanut paljon muuta kuin ruisleipää, hiivaleipää ja ranskista. Nyt kun vähän joka marketissa saatikka Stockalla on kaikkia ihania leipiä, ei tule kotona leivottua. Kannattaisi ehkä.

Ja illan olimme Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Tapaamassa ystäviä. Ja nauttimassa seuran ja viinin lisäksi lämmittävästä keitosta (maa-artisokka) ja männynrouskupiirakasta ja omenapiirakasta, johon inkivääri antoi uuden erinomaisen hyvän maun.

Tuossa viininmaistelupaikassa on erityisen mukava käydä. Meitä on kerhossa 10 henkeä, neljä pariskuntaa ja kaksi (kerhossa) sinkkujäsentä, vuorotellen kerran kuussa joku kuudesta kodista on viininmaistelupaikkana (tosin meillä ollaan ehkä hieman tiuhemmin kuin muualla, mihin on syynsä [lue: allekirjoittaneen into kokkailla ja järjestää kestejä]) ja Oulunsalossa viihdyn aina ihan erityisen hyvin.

Somontanon (Espanjassa) viinit ovat harvinaisia Suomessa, mutta isäntäpariskunta oli reissultaan tuonut meille monta hurjan hyvää maisteltavaa…

Kotiin tultua ei voitu kuin kiitellä nuorisoa: juniori oli tilastomatikan parissa ja tyttärellä tenttikirja ”Asiakaslähtöinen kaupan arvoketju. Kilpailukykyä ECR-yhteistyöllä” kohta luettuna. Hiljaa mielessä ajattelin, että onneksi itsellä tenttimiset on tentitty. Huomenna vielä vapaa, – melkein. Kukahan valmistelisi maanantain opetuksen…