Niitä näitä

Home Niitä näitä (Page 292)
Showing: 2911 - 2920 of 4 013 RESULTS
Niitä näitä

Ekskun loppusuora

Uni loppui ennen kuin päivä valkenikaan. Aamutoimet, sähköpostiliikennettä, pakkaaminen ja aamiainen, ja aikaa vielä vaikka kuinka. Siispä laukku hotellin matkatavarasäilytykseen ja kävelemään sumuiseen ja tihkuiseen Helsingin aamuun. Lämmintä (+16 C) kyllä oli. Katajanokalla kiertelin, ihailin jugend-taloja, rannassa oli jotenkin lohduttoman näköistä.

UM:n edessä treffattiin opiskelijoiden kanssa ja kyllä oli pojilla väsy. Muutamilla ihan erityisen. Mutta olivatpa reippaasti – tai noh reippaasti ja reippaasti, mutta – paikalla kuitenkin.

Meriekipaasin Paasikivi-saliin päästiin ja esittely kuultiin, Suomen brändäysfilmi vuodelta 1922 nähtiin.

Ratikka nelonen vei takaisin keskustaan ja puolelta päivin liityimme osaksi Ateneumin väenpaljoutta. Näin Schjerfbeckin näyttelyn toisen kerran; nyt oppaan johdattelemana – ja siten paljon enemmän irti saavana. Alan pitää Schjerfbeckistä aina vain enemmän. Ja se vastaikään tehty löytö: Nainen ja lapsi oli tavattoman kaunis. Valoisa, lämmin.

Museokaupassa olisi ollut muutama Valokuvataiteen kirja, muutama muu houkuttava kirja, mutta en ostanut. Heijastin ja muutama kortti kuitenkin tuli kuitenkin hankittua.

Ennen Pendolinon lähtöä ehdin käydä salaatilla Strindbergillä ja sitten junaan.

Yllättävänkin nopsasti matka on sujunut. Kohta jo Oulussa.

Niitä näitä

Arkistot ja museo – määräänsä enempää ei jaksa

Kaukana ovat ne vuodet jolloin ekskulla kävin opiskelijoiden kanssa ”baarissa” tai mentiin porukalla Hämikselle (vai Bottalle?) josta Hanoi Rocks (Andy McGoylla oli vielä omat hampaat ;))   lähti maailmankiertueelleen ja oli jäähyväiskeikalla koti-Suomessa. Tai kun käytiin kollegan kanssa Presidentin Kasinolla. Kaukana ovat ne vuodet, jolloin eksku kesti vain kaksi päivää ja ehdittiin vähintään yhtä paljon kuin nyt kolmen päivän turneella.

Nyt yo-lehtori ei jaksa päivän ”virallisen” ohjelman jälkeen, neljän jälkeen,  lähteä Kaapelitehtaalle, ei vaikka kuinka haluaisi käydä joko Hotelli- ja ravintolamuseossa tai Valokuvataiteen museossa. … Ei vaan lehtori jää kiltisti Kansallismuseoon kuvaamaan jotta on kevään luennolle hyviä kuvia.

____________________________

 

Aamu aukeni aurinkoisena, ja sää vain parani pitkin päivää. Iltapäivällä ihan huikean hieno keli. Liki luppoaikaa ennen kuin piti olla Kansallisarkistossa. Tällä kertaa meillä oli hyvä opas, eikä obligatorista tylsää esittelyvideota onneksi näytetty. Opin taas uuttakin, erityisesti sotilasasiakirjahallinnon osalta.

Lounastauolla käveleskelin, kuvailin. Ja löysin uuden kahvikeitaan: Ciao! En muista Italiassa saaneeni yhtä täydellistä Frappea (jääkahvia) …

Kiseleffin talossa kävin; se oli muuttunut. Elitistiseksi, mutta naapurikorttelissa joku pieni Tähti ja Koivu? -putiikki josta löysin valokuvaajan sormikkaat (lupaan laitella kuvan kunhan kotiin joudun).

Iltapäivän ensimmäinen kohde oli SKS (= Suomalaisen Kirjallisuuden Seura). Olihan hauska tavata tuttu Hailuoto-projektin ajoilta (= 30 v.) ja sitten tämän tapaamisen jälkeen iskikin ikäkriisi!!! SKS:ssä oli esittelijöinä aika monta ikäistäni naisihmistä, ja kuinka olinkaan niin samaa ikäpolvea … monessakin suhteessa. Uups. Ei hyvä tunne.

SKS:sta saimme 50 %:n alennusliput Seuran kirjakauppaan, enkä minä suinkaan ollut ainoa joka edun käytti hyödykseen. Ostinpa kaksikin kirjaa; ihan vain kevään luentoa varten. Ja ehkäpä toisen antia on täällä blogissakin tulossa esille….

Ratikka nelonen vei meidän koko revohkan Kansallismuseoon kolmeksi. Totta puhuen museo ei enää niin hirveästi jaksa innostaa… mutta oli kierroksella hyvätkin hetkensä.

Töissä minun ensimmäinen tietokoneeni oli juuri tämmöinen nokialainen. Paitsi että se taisi olla lerppukone… 🙂

Vartin yli neljä olisi ollut liki kaksi tuntia aikaa ehtiä Kaapelitehtaalle ja museoihin siellä, mutta – kuten sanottu, en viitsinyt lähteä. Jäin Kansallismuseoon (monen opiskelijan kanssa) kuvailemaan ja sitten kohti hotellia.

Kaakaon historiasta Suomessa vuosikin harkita kirjoittavansa seuraavan kolumnin ….

 

Museon portailla tapasin tutunkin: MV.n pj. joka oli oppaana kun minä omana opiskeluaikani olin arkistoekskulla. 😉 . Lyhyen rupattelutuokion jälkeen menin Helsingin matkani uuteen ”pyhiinvaelluskohteeseen” = Rajala pro – kamerafriikkien kauppa Sanoma-talossa. Ja siellä avulias nuori mies joka todellakin palveli, vaikken sitten lopulta mitään ostanutkaan! – mm. putsasi kamerani kennon yms….

Pääkaupungissa on ruska.

Hotellissa tsekkasin että teattereihin ei ollut menemistä, shoppailla ei huvittaut, mutta sää mitä parhain: siis ulos.

Niinku grillikylkeä päivälliseksi? No nii-in.

Ajattelin kävelylenkin jälkeen mennä Postresiin syömään. Täys. Entäs jos menisinkin Oloon. Ilman varausta ei onnistu. Entäs Gaijin? Tomi Björkin ykkösravintolassa kävin kesäkuussa, silloin söin melkoisessa kiireessä matakalla lentokentälle, mitenkäs nyt lokakuun tiistaina pääsisikö/ehtisikö syödä Ganjinissa? Sain paikan keskeltä ravintolaa, jossa 50 muuta ihmistä. JOS ikinä/joskus kirjoitan kirjan/romaanin niin tuosta ruokatuokiosta on VARMASTI kohtaus kirjassa. Kun istuskelee yksiksekseen täpötäydessä ravintolassa ehtii tarkkailla,. …

En tiedä, oliko minulla nyt enemmän nälkä kuin kesäkuussa, oliko fiilis parempi, ehkä nyt tarjoilijat enemmän mukana mutta minä pidin kakkosravintolasta enemmän kuin ykkösestä. Grillikylki, eiku siis ribsit, olivat ihan mahdottoman hyviä, Jälkiruoka suklaa-minttu-suolamanteli -lautasellinen pisti miettimään mitenhän tämän itse toteuttaisi? Ja se Barbera d´Asti!! Kysyin ”koordinaatit” – ehkä palaan asiaan.

Aamulla on oltava Katajanokalla… Huomiseen…

Niitä näitä

Helsinkiin lähdön tunnelmissa

Eilisen laidunkauden lopettajaispäivällisten ja harvinaisten vieraiden käynnin jälkeen nuoriso ei tänään tullut syömään. Siispä ihan kummallinen sunnuntai. Laitoinkin sitten rääppiäisistä salaattia, jolle sopii kyllä nimeksi ”Insalata misto”, sekasalaattia. Ja uudenlaista  lohi-riisi-laatikkoa, jota jäi pakastettavaksi ja pehtoorille alkuviikoksi.

Kummasti tuli mieleen vuosikymmenen ja parin takaiset ajat, jolloin ennen Helsingin arkistomatkoja (paikallishistorioita tai väitöskirjaa varten – tai tätä samaista edessä olevaa arkistoekskua varten) tein aina perheelle ruoat valmiiksi pakkaseen. Päivittäinen ruokasatsi oli pakkkasessa ja päällä maalarinteippi, jossa oli sapuskan nimi ja lämmitysohjeet. Ihan kuin pehtoori ja mutikaiset eivät olisi osanneet itsekin tehdä ruokia. Tai olisivat ainakin oppineet, jollen olisi valmiiksi tehnyt.

Mutta silloin oli jotenkin sellainen tunne, että minun ”kuului” tehdä valmiiksi kun kerran perheen ”jätin” ja työreissulle lähdin. Ja luonnollisesti katsoin lapsille viikoksi tarha/kouluvaatteet valmiiksi, en sentään keltaisia lappuja niihin merkiksi laitellut, mutta katsoin kuitenkin tarpeelliseksi huolehtia. Ihan niinkuin pehtoori ei muka olisi osannut. Ja olisiko sillä nyt ollut niin hirveän väliä jos ei ihan olisikaan olleet soppelit kamppeet. .. Mutta kun minusta vaan tuntui, että minun ”kuuluu” huolehtia moisista. Nyt ei kuulu huolehtia enää paljon mistään…

Lokakuun tullessa kesä on enää vain kuvissa.

Töissä käväisin ja laitoin ovenpieleen tämmöisen tiedotteen (Kansallisarkiston nurkalla…). Pätee täällä blogissakin … tosin on todettava, että miniläppäri on kyllä tarkoitus ottaa mukaan, joten eiköhän sitä Isolta kirkolta tule raporttia. Katkosta höpinöihini siis tuskin tulee. Minun kun ”kuuluu” joka päivä tänne jotain raapustella. 🙂

Pitäisikin ryhtyä pakkaamaan. Yöksi junaan…

Niitä näitä

Tipahtelua

Sataa,

sataa

ropisee. …

Koko tämä viikko on ollut sellaista ropinaa, asioiden tippumista, palanen sieltä, toinen täältä. Muistikuvat välähdyksiä.

Yhtenä päivänä tytär piipahtamassa ja syömässä,  ja siinähän se taloustieteen gradun tutkimussuunnitelma tuli humanistin toimesta opponoitua ja mielihyvin hyväksyttyä. Rotissööri-tiedotushommia niin paljon, että on pitänyt muistuttaa itseäni, että lupasin homman ottaessani, että en valita. Viinivarkaan jäljillä ja vakuutusrumbaa setvimässä. Opiskelijan itkuinen puhelu ja toisen tupsahdus huoneeseeni: ”Tulin piristämään sun päivää” –  ja kyllä uusi ”keskiajan munkkilook” todella saikin nauramaan.

Nyt kun ensi viikon ekskua varten kaikki on valmiina, alkaa mieleen tulla mukava pieni odotus; Helsinkiin on oikeastaan aina mukava mennä. Ihan järkyttävän ylipitkiksi venähtäneet hiukset, pahimmanlaatuisen juurikasvun lisäksi, saivat miettimään josko sitä voisi duunissa istuskella pipo päässä; mikä olikaan helpotus kun ”pääasia” tuli taas kuntoon; uusi värihuuhtelu ja vähän epäsymmetrinen leikkaus tuntuvat omilta.

Tohtorikoulutettavat aiheuttavat tuohtumista, ja huolehtimista. Poika samoin. Eikä yhtään lenkkiä/työmatkaa kävellen koko viikolla. Ihan liian myöhään valvomisia, tolkuttoman liian aikaisin heräilyjä, mutta kaikkinensa ihan sopivasti unta. Ja vähän joka välissä jotain digifoto-juttuja.

Tuntuma siitä, että syystulva alkaakin olla jo ohi: on mahdotonta sanoa kuinka monta(kymmentä) opiskelijaa vielä tällä viikolla on käynyt. Gigantissa olin hakemassa äidille uutta seniorikännyä ja sorruin heräteostokseen itselleni: presentteri. Tai mikähän sen oikea nimi on. Siis sellainen, jolla saa vaihdettua Power Point -diat ”etänä”, eikä aina tarvi käydä hiiren luona. Minulla kun on tapana luennolla ainakin vähän kulkea, enkä ainakaan osaa istua kun luennoin. Onhan hyvä vempain, kokeilinkin jo infoa pitäessäni.

Yhtenä iltana ”tuntemattomalta” bloginlukijalta Lontoon reissulle vinkkejä, joista ilahduin kovin, – kuten koko kirjeestä. Jonakin päivänä pehtoorille töistä tullessa motkotettava: selkäleikkauksesta ei kuukauttakaan ja mies  oli yksin mennyt puutarhakalusteet roudaaman varastoon, vaikka tarkoitus oli ne kimpassa viikonloppuna talviteloille laitella.

Kaikenmoista.

Kohta alkaa digikamerakurssin viimeinen luento. Siis sen netti/verkkokurssin luento. Ja taas on neljä opintopistettä tienattu. Opiskelijoiden pisteenmetsästysmentaliteetti on tarttunut? No ei sentään. Enhän mie pisteitä tarvisi. Oppia olen tarvinnut, ja kuten olen jo sanonut tämä verkkokurssi on ollut paras kaikista käymistäni – eikä niitä ole ihan vähän. Mutta on tämä vaatinut eniten töitäkin. Satoja, jollen tuhansia, kuvia olen ottanut läksyt tehdäkseni ja tehtävänantoihin kirjoitellut muutamankin liuskallisen tekstiä. Mutta ne sekä saatu palaute ovat opettaneet kovasti.

Nyt jo paistaa…

Niitä näitä Valokuvaus

Foto-maraton vol II

Äsken oli digikurssilla viime viikkoisen Foto-maratonin tulosten julkistus. Kurssillamme on 12 osanottajaa ja jokainen toi yhden kuvan jokaiseen haasteeseen ja sitten arvioitiiin, arvosteltiin ja äänestettiin.

Aiheet olivat nämä 1) täti tai setä, 2) kiire, 3) siisti, 4) viemäri, 5) lukittu, 6) vastapari, 7) toistuva muoto, 8) urbaani menestyjä, 9) kuoppa ja 10) teräsbetoni. Jokaisesta noista piti viime tiistai-iltana ottaa ainakin yksi kuva ja aikaa oli kaksi ja puoli tuntia.

Maratonin postauksen jälkeen kävimme kommenteissa Lepolandian Pasin kanssa vuoropuhelua, sillä seurauksella että myös Pasi haastettuani osallistui, – tosin etänä Kuopiosta. Päätimme myös, että  tänään linkittelisimme kuvasarjat ristiin, jotta blogiemme lukijat voisivat vertailla meidän otoksiamme.

Tässä minun kymmenen otostani maratonin varrelta.

Klikkaamalla kuvat suurenevat – suosittelen.

1) Täti (tai setä)

2) Kiire

 3) siisti

4) viemäri (Laanaoja – oululaisten viemäri)

5) lukittu

6) vastapari

7) toistuva muoto

8) urbaani menestyjä

 9) kuoppa

10) teräsbetoni

Eniten pidän tuosta Lukittu kuvasta, myös Kiireeseen ja Teräsbetoniin olen suht tyytyväinen. Ja niistä kyllä tykättiin kurssillakin. Niistä sain eniten pisteitä. Kuoppa oli vaikein löytää ja kuvanakin se on minusta surkein, mutta yllättäen opemme tykkäsi kaikista kuoppakuvista eniten juuri minun ottamastani.

Urbaaniin menestyjään minulla olisi ollut kaksi muutakin vaihtoehtoa: nuori dynaaminen nainen ja sitten Rotuaarin vakinaisesta urbaanilegendaporukasta yksi tyyppi. Mutta laitoin sitten Martin: se jakoi sitten kyllä mielipiteitä. Kuvasta pidettiin, mutta moni sanoi, että Martti on enempi reppana kuin menestyjä. Minä olen oikein tyytyväinen menestykseeni tällä elämäni ensimmäisellä maratonilla. Kolmen kärki karkasi, mutta ei ihan tuhottoman kauas. 🙂

 

Kaikkinensa mukava keino kuvata, harjoitella, kokeilla, saada palautetta. Sitäpä voisitte te lukijatkin antaa.

Oli jännä hoksata, kuinka tusinan verran kuvaajia voi ottaa erilaisia kuvia samoista aiheista.  Muiden kurssilaisten kuvia en tietenkään tänne voi laitella, mutta käykäähän katsomassa Lepolandia-blogista Pasin ottamat kuvat samoista aiheista. Ne ovat täällä.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Oppimista ennen ja nyt

Ihan hurjan mukava päivä töissä. Oli jo oikea kandisemmaistunto, ja todel-LA-kin oli hyvä porukka. Keskustelua syntyi, – sellainen opettaa. Ryhmässä on myös valtiotieteilijä, joka on hyvä keskustelunherättäjä – hyvä juttu. Minulla kun edelleen on sellainen käsitys, että keskustelemalla, omakohtaisesti asioita pohtimalla, ääneen sanomisella ja asioiden (pakko)jäsentämisellä oppii erinomaisen hyvin. Sitä vartenhan ne seminaarit ja konferenssit on.

Hallinnosta tuli taas kerran yksi ihan järjetön muutos, mutta emmehän me voineet muuta kuin naureskella moisille. Ja sellainen yhteinen ”vihollinen” kuin hieman metafyysinen ”hallinto” on hyvä työpaikan koheesion luoja.

Illansuussa vielä arkistoekskuporukan kanssa meetinki, ja monta muutakin positiivista hetkeä pitkin päivää.

Ja eka kertaa minulle ehdotettiin, että perustaisin opetusta varten facebook-ryhmän. Olen jo joitakin asioita opiskelijoiden (ja yhden kollegankin) kanssa FB:ssä selvitellyt, mutta että oikein FB-ryhmä. No way, ei onnistu minulta. Edelleenkin osaan vain häthätää koko kirjan avata, ja päivityksiä etsiä ja kuvien lataaminenkin on vähän mitä sattuu. Kyllä minä edelleen opetuksessa ja ohjauksessa luotan ihan oikeasti tapaamiseen. Sen verran vanhanaikainen minäkin.

Mutta jotain uuttakin minun opetukseeni tulossa! Europeana julkaistiin toissaviikolla. Minä olen ehtinyt viettää sen uumenissa jo tuntitolkulla aikaa.

http://www.europeana.eu/portal/

Esittelyssä lukee näin

Europeana antaa mahdollisuuden tutkia eurooppalaisten museoiden, kirjastojen, arkistojen ja audiovisuaalisten kokoelmien digitaalisia aineistoja. Se tukee löytämisen iloa ja verkostointimahdollisuuksia monikielisessä ympäristössä, jossa käyttäjät voivat osallistua, jakaa tietoa sekä inspiroitua Euroopan monimuotoisesta kulttuuri- ja tiedeperinnöstä.

Mm. tämmöiset kuvat tuli sieltä haettua.

 

Ketäkö nämä, miksikö nämä?

Vasemmalla on Warren Hastings, jonka kirjeiden äärellä vietin pitkästi toista vuotta. Yleisen historian graduni käsitteli Englannin siirtomaahallintoa Intiassa Hastingsin kaudella (1772 – 1785). Kymmeniä mikrofilmirullia 1700-luvun käsialoilla, englanniksi. Siinä oli jo lähteessäkin vähän haastetta. Joskus kun oma gradu kirjahyllyssä sattuu käsiin, katselen sitä kuin vieraan tekelettä. Siirtomaapolitiikasta saattaisin vielä jotain osata kirjoittaa ja puhua; olenhan pitänyt aiheesta 24-tunnin luentosarjankin, ihan heti valmistumiseni jälkeen, 1980-luvun alkupuolella, –  mutta että Hastingsin kauden Intia? Ei ehkä ihan ominta osaamistani… 😉

Entäs nuo alla olevat salskeat ensimmäisen maailmansodan sotilaat? Miksi he minua kiinnostavat? He osallistuivat Gallipolin taisteluun, ja sitä minä tutkin Winston Churchillin muistelmien perusteella proseminaarityössäni. Kovin ovat maskuliinisia olleet aiheet historiantutkijan urani alussa.

Minun Matildaani tai muita pohjoissuomalaisia maaseudun vähäväkisiä, koululaisia tai kaupunkien arjen sankareita 1900-luvun alusta ei Europeanasta vielä ole kovin paljoa kohdalle tullut, mutta eiköhän niitäkin.

Mutta on Europeanassa paljon taidetta, videoita, …. ja Oulustakin kuvia. Tuo puolestaan liittyy sivulaudatur-työhöni (= kakkosgradu), jonka tein Turun yliopistossa.

Europeanan miljoonien kohteiden joukosta voi löytyä ideoita ja inspiraatiota. Kohteisiin lukeutuu:

  • Kuvia – maalauksia, piirroksia, karttoja, valokuvia ja kuvia museoesineistä
  • Tekstejä – kirjoja, sanomalehtiä, kirjeitä, päiväkirjoja ja arkistodokumentteja
  • Ääniä – musiikkia ja puhetta fonografisylintereiltä, ääninauhoilta, levyiltä ja radiolähetyksistä
  • Videoita – elokuvia, uutisfilmejä ja televisiolähetyksiä

 

Niitä näitä

Aurinkoinen syyssunnuntai

Vain ohutta yläpilveä, muutoin taivas sininen, meri vielä sinisempi. Koivut jo liki lehdettömiä, haapa ei anna periksi, lehdet vielä ihan vihreitä, ei aiettakaan pudota.

Myöhäisellä aamulenkillä oli huikea sää. Syksy parhaimmillaan. IPod mukana, joten ei turhia ajatuksia häiritsemässä reipasta lenkkiä.

Päivän muussa ohjelmassa kaikenmoista kodin ja itsen huoltoa, sunnuntaina lenkin jälkeen on hyvä aika naaman ja käsien erikoishuollolle, hiuksille pitkään vaikuttava hoitoaine ja muuta tarpeellista putsausta ja puleerausta. Nyt tuoksun sitruunapiirakalle: uusi kosteusvoide ei ehkä sittenkään ollut kovin hyvä valinta. Ei ole kiva olla sitruunapiirakan tuoksuinen.

Nuoripari tuli syömään joten pistin myös heidät pehtoorin lisäksi auttamaan kuvien valinnassa: fotomaratonin kuva-aiheista jäi yli mm. tämä: toistuvat muodot.

Syksy tuntuu hyvälle, ja syksyyn kuuluisi myös kutominen, varsinkin kun näin sunnuntaisin kuluu aikaa telkkarin ääressä (TTK ja Junior Chef), mutta kun minun, pahimman sortin datistin, hartiaseutu ja olkapäät eivät oikein kestäisi kutomista. Ei siis auta kun istuskella ja katsella… Telkkarikin kuuluu syksyyn.

Pentikin ikkunassa Kirkkokadulla on keraaminen kukkaniitty.

Teinpähän niistä yönkukkasia…

 

Niitä näitä Oulu

Tähän on tultu!

Tähän on tultu: kolmekasit teryleenit ei enää mahdu päälle. Ei vaikka et hengittäisikään. Mikä neuvoksi? Aamiaiseksi vain iso kupillinen tummapaahtokahvia ja vaahdotettua rasvatonta maitoa, ihan ohut siivu apfelstruudelia ja sen kanssa nokare rahkaa. Ja sitten ulos ja lenkille. Ihan järjettömän kylmä, mutta ihan kuvauksellisen kaunis sumu. Kävelin pitkästi, hautuumaalta kanavanrantaan ja Ainolaan. Kiertelin ja kuvailin. Parin tunnin lenkin aikana tunsin,  kuinka aloin lähetä kokoa 38 (hah!) ja ennen kaikkea tunsin, kuinka ilma lämpeni.

Hautuumaalta ajelin Hietasaareen puutarhalle, ja ostin auton peräkontin täyteen callunoita. Niitä laittelin kotipihalla kesäkukkien tilalle, siivoilin pihaa, enkä voinut välttyä liikkumiselta, hyvää tekevältä liikkumiselta. Sääkin jo suosi. Kaupassakäynnin ja saunan jälkeen ajatus ruoanlaitosta.

Mitähän tekisi, ketähän saisi ruokapöytään? Koko loppukesällä, alkusyksyllä olen ollut kovin laiska, – en ole viitsinyt erityisesti ketään ystäviä tai vähänkään tuttuja ruokavieraiksi kutsua, joten täksikään illaksi ei ketään tulossa. Sitä paitsi nuoriso omissa riennoissaan, äiti ei enää jaksa tulla meille, sisar riiaa viikonloput Vantaalla, … taasko kaksistaan? Ihan suorassa linjassa 38-vaatekoon kaipuun kanssa ehdotan pehtoorille, jotta josko lähdettäisiin testaamaan uusi turkkilainen ravintola Hagia Sofia. Franzénin taloon, jossa viimeksi on ollut Tapas Bar Andalucia, on vastikään avattu uusi ravintola turkkilaisella konseptilla. Eikä pehtoorilla koskaan ole mitään uusia makuelämyksiä vastaan. Siispä sinne.

Olemme vannoutuneita oululaisen ravintola Istanbulin faneja: se on meistä yksi kolmesta Oulun parhaasta ravintolasta, joten lähdimme vahvoin varauksellisin asentein tähän uuteen turkkilaiseen… Ja asenteita oli korjattava.

Ruoka oli hyvää, paljon parempaa kuin viime lauantaina Olimpoksessa, mutta — ei se oikeasti yltänyt Istanbulin tasolle. Mutta vaikka alkuun tilaamamme turkkilaiset kuohuviinilasilliset olivatkin aika karseita: lämpimiä, väljähtyneitä, mauttomia mutta silti hieman epäilyttävän  makuisia, olivat sen kanssa tarjottu pita-leipä ja tsatsiki tuoretta, raikasta, makoisaa.

Pehtoorin eturuoaksi ottama feta-leipänen oli aavistuksen taikinan makuinen, mutta meidän molempien pääruoat olivat tavattoman hyviä. Pehtoori kehui karitsankyljyksiä ja minä pidin ”Turkkilaisen kalalautasen” kaikista osista, erityisesti mustakalarenkaista, joita ei ollut kuorrutettu frittitaikinalla ja jotka oli paistettu ”tuoreessa” rasvassa. Kuha oli hyvää, scampit erinomaisia. Jopa ruoalle valitsemamme lasilliset turkkilaista valkkaria (minulle) ja punaviiniä (pehtoorille) maistuivat näiden annosten kanssa.

Eikä ne 38-housut nyt sitten mahdu huomennakaan…

_______________________________

Ja edellinen kuvina.

Ei se tämän kesän lämpö riittänyt haudalla olevien ruusunnuppujen aukeamiseen…
Heinäkuun alussa jo istuttelimme…
Noh, vein tänään sentään lyhdyn sinne…

Ainolassa hääpari palelemassa kuvassa…

Uimaranta-aika todellakin on ohi.

Tässä alla olevassa kuvassa ei vielä näy, mitä myöhemmin hoksasin…

Kivillä istui pikku-ukkeleita… (liekö tämä niitä joista sain vinkin joku viikko sitten..)

Callunat eivät vielä ruusejen ja villiviinin vehreyden keskeltä oikein erotu 🙂

Ja sitten syömään.

Franzénin talon arvokkaassa miljöössä on ravintolan hyvä elää….

 Fetaleipänen ei ollut kuitenkaan ihan niin hyvä kuin oli toivottu. 

 Mutta pääruoka oli ihan erinomaisen hyvää! Ja sitä oli kokoiselleni ihmiselle vähintäänkin riittävästi 😉

Ja sitten vanha juttu: kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.
Ja mielestäni oikeastaan kyllä kannattaakin klikkailla…
Varsinkin tuo ukkeli- ja ruusunnuppu -kuva…
Seitit näkyvät. 🙂

Niitä näitä Ruoka ja viini

Keittiöhommissa

Syksy. Aamulla töihin kävellessä oli kaunis syksy, töistä pehtoorin autolla hakiessa ei. Oli ollut ajatuksena rientää ajoissa pihahommiin, mutta kun kotiuduttua satoi reilummanlaisesti,  päätin suhtautua syksyyn toisin: jollei ole ruskaa, niin on ruokaa. Hulppea lohisalaatti ja jälkiruokaa.

Omenastruudeli. Lupailinhan jo viime viikolla, että kun omppu-kolumnini julkaistaisiin tänään, laittaisin Tarte tatinin -ohjeen tänne Temmattuihin juttuihinkin, mutta kun juttuani ei vielä tänään Ruoka-Kalevassa ollutkaan, en voi sitä nyt julkaista. Tai siis ohjeen voisin, mutta en juttua. Ja sitten tein äsken toisenkin siinä jutussa mainitun omenaherkun, mutta se on vielä uunissa… Siis ehkäpä niiden ohjeet ja kuvat laittelen vaikka huomenissa, tai lauantaina, mutta nyt kirjoitan tuosta lohisalaatista.

Minähän sain eilen pehtoorilta lahjaksi kirjan ”Safkaa. Parempaa arkiruokaa”. Kirjan ovat tehneet aviopari Alexander ja Hanna Gullichsen. Miehellä on Helsingissä kaksi ravintolaa (Rafla ja Maxill) ja vaimosta todetaan ”on vapaa kijoittaja, joka harrastaa valokuvausta ja pitää suosittua Chicling-blogia”. Minustakin olisi kiva jos minua voitaisiin tituleerata noin: ”vapaa kirjoittaja, harrastaa valokuvasta ja pitää SUOSITTUA blogia”. [no on tämä aika suosittu. Minulle ihan riittävän 🙂 Kaikki te muutama sata päivittäistä kävijää olette minusta hieno juttu :). Ja aika vapaahan minä olen, kirjoittelen mitä huvittaa. heh!]

Mutta tuohon kirjaan palatakseni.. Väistämättä oli kysyttävä pehtoorilta, että onko arkiruoassa ollut jotain vikaa kun tämmöisen katsoi tarpeelliseksi minulle lahjaksi antaa. Kovasti yritti mies selitellä,  että siitä ei ole kyse. – Yhy.

No lueskeskelinpa eilen ehtoolla kirjaa ja löysin monta monituista kokeiltavaa. Ja tänään siis Lohi-avokadosalaatti wasabikastikkeella.

Ohjeen ainesmäärät on yhdelle, paitsi wasabikastike riittää kahdeksaan annokseen. Muutoin tein salaatin ihan ohjeen mukaan mutta wasabia laitoin vain puolet ohjeen määrästä. Pehtoori kun ei ole tulisen ystävä.  Mutta tämän salaatin (joka oli  ihan täysi ja täyttävä annos, pala maalaisleipää viereen eikä muuta tarvittu) ystäväksi kyllä heti heittäytyi.
Tässä on sekin hyvä puoli, että tässä käytetään samoja aineksia kuin sushin teossa, ja kun teen sushia verraten harvoin – ehkä kerran kahdessa kuukaudessa – tahtovat inkiväärit, wasabit, riisietikat vanhentua ennen kuin ne saa käytetyksi. Nyt löytyi niille hyvä käyttökohde. Inkivääristä onkin sanottava, että meillä oli eka kertaa uutta Kuudes maku -kaupasta löytämääni inkivääriä. Oikein hienostuneen makuista. Raikasta. Samasta kaupastahan löytyy paras mahdollinen wasabi (ks. täältä).  (ohjekuvat suurenevat klikkaamalla… )

Wasabikastike

½ sitruunaa

½ tl suolaa

1 tuubi (45 g) wasabia

1 dl rypsiöljyä

Purista sitruunan mehu kulhoon, lisää wasabi ja suola. sekoita.
Kaada rypsiöljy ohuena nauhana sekaan koko ajan vispaten kunnes kastike sakenee.

 

Huomenissa sitten jälkkäriohjeita.