Niitä näitä – Sivu 283 – Tuulestatemmattua

Suuri Kiisselikysely

Tässä suunnittelen uutta kolumnia, ja vähän on ruoka-asiat ja ruokahistoria ollut muutoinkin ajankohtaista, joten ajattelin järjestää täällä Tuulestatemmatussa Suuren Kiisselikyselyn!

Kiisselireseptejä ei kovinkaan viljalti ruoka- ja naistenlehdissä enää ole, harvoin kiisselikippoja on enää lounasruokaloissakaan tarjolla, liekö niitä koulussa vielä on ruokalistalla, päiväkodeissa kai ainakin on?

Monelle lapsuuden kiisselit ovat edelleen ruokamuistoissa jotain todella vastenmielistä [meidän nuoret puhuvat edelleen kauhunsekaisin tuntein tarhan aurinkokiisselistä (= aprikoosikiisseli)] tai sitten kiisselit ovat niitä kotiruokaherkkuja, joita kaipaa (kyllä minä voisin kuutamokiisseliä nytkin syödä) …

Kiisselit ovat nyt vähän out, vai ovatko? Ovatko rahkamössöt, smoothiet ja jäädykkeet vieneet kiisseleiden paikan kotikeittiöissä?

Lapsuuden ruokamuistot -kyselyn, josta olen kirjoittanut usein ennenkin ja jossa haastateltiin liki 2000 suomalaista (1920 – 1980-luvulla syntyneitä) lapsuuden ruokamuistoista, perusteella kiisselijälkiruoat olivat perheissa arkisin hyvin tavallisia vielä 1970- ja 1980-luvullakin, mutta ovatko enää?

Emännän tietokirjassa vuodelta 1931 todetaan, että

Kiisseli (crême) on kylmä jälkiruoka, joka tarjotaan lasimaljasta ja jossa on hyydykkeenä käytetty joko liivatelehtiä tai peruna- ja maissijauhoja. – – Jauhoilla valmistetaan kiisseleitä marjoista, hedelmistä, maidosta ja kermasta. Väliin saatetaan kiisselit myöskin panna vuokaan, josta ne kaadetaan vadilla, mutta ne eivät yleensä ole hyvänmakuisia koska ne täytyy tehdä koviksi.

Palaan tähän kiisseliasiaan, kunhan kyselyn tulokset ovat valmiit.

Olkoot kysely tuossa viikon verran, mutta sinähän voit vastailla kysymyksiin jo nyt, eikös vain? Hienoa, kiitos. 😉 Ja ilahtuisin kyllä kovin, jos kommenttilaatikossa kertoisit joko lapsuuden tai tämän päivän jälkkärikokemuksista… Paras ja karmein muisto/kokemus?

Ei mitään

Olen naksutellut sormet moneen kertaan, ottanut hyvän asennon, etsinyt pari hyvää kuvaa somistamaan tekstiä, laskenut sormet näppikselle ja … ja kirjoittanut napakasti, kristallinkirkkaasti pari älyllistä lausetta ja tumps. Sitten se loppuu kuin seinään. Deletoin kaiken aikaansaamani.

Ajattelin kirjoittaa siitä, kuinka sittenkin on mukava kun on aina muutama vähän vanhempi, kokeneempi, kysyvämpi opiskelija viime kevään abiturienttien ja häthätää parikymppisten joukossa. Tavattoman mukava hymy on lisäilo. Siitäkin piti kertomani, kuinka olen maailman paras keksimään syitä, miksen voi aamulla kävellä töihin: tiedättehän, että vaikka mittari näyttää ideaaliset – 4 C, eikä ole tuulenvärettäkään ja aikaakin olisi hyvinkin se reilu puolituntia, jonka matka vie, mutta ainahan kannattaa varoa, ettei aamusuihkun jälkeen vilustu ja luentomappikin jo on aika painava, ja sittenkin olisi hyvä olla reilusti ennen kahdeksaa, että varmasti pääsee kopiokoneelle tekemään rauhassa hand-outit kandisemmaa ja keskiviikon luentoa varten ja pahintahan oli etten löytänyt potkuriani mistään 🙂 … selityksiä riittää. Mutta en haluakaan kirjoittaa siitä. Enkä myöskään keksi mitään sanomista siitä, kuinka on kiva luennoida, ja esittää tiukkisopea: uusi kandisysteemi on vaativa, muistattehan… Paastoviikosta, tai tarkemmin ottaen sen siirtämisestä ei ole mitään järjellistä kerrottavaa, eikä äsken tyttären kanssa tehdyt Meksikon lähtöön liittyvät monet tsekkailut nekään saa minua bloggaamisesta innostumaan.

En siis kirjoita. En mitään.

Kerron vain, että huomisen digikurssin äänikuva on valmis! Laitan huomenna. 🙂

Niitä näitä

Läksyjä tehty ja tekemättä

Luulenko vain, mutta ehkä en sittenkään vaan oikeasti on kyllä poikkeuksellisen kaunis talvi. Pitkän aamupäivälenkin (paljon uutta musiikkia iPodilla, mm. tämä! Onhan voima ja tunne? ON! I like!) jälkeen vielä kotipihalla kuvaussessio…

Omenasato jäi poimimatta! Tässä se kuvallisena, tältä se nyt näyttää.
Makrokuvat kannattaa klikata isommiksi…Varsinkin tämä ensimmäinen kuva!

Pensaiden leikatut latvukset liki taiteellisia…

Fasaani on jäljellään merkinnyt suunnan.

Huvilan ikkunan pitsiä.

Lumi on niin kaunista, runollista, osaisinpa kertoa millaista…

Mutta läksykuva jäi ottamatta: digikurssin läksynä on ääni. Siis ei äänen tuottaja tai äänen lähde, vaan ääni. Miten kuvaat ääntä? Ehdotuksia? Apuja?

Muut läksyt tänään tehty. Esseitä tarkastetttu; yksi ihan erinomaisen hieno, mitenhän osaisin kannustaa opiskelijaa jatkamaan tutkimuksia, kirjoittamista, kannustaa julkaisemaan. Harvoin näin briljanttia sattuu kohdalle.

Ja huominen opetus valmisteltu. Sähköpostit jo hoideltu, aamulla voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja aloittamista onkin!

Niitä näitä Oulu

Kävellen ja köksäillen

Oli vielä melkein pimeää kun lähdin kävellen kampaajalle. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Koskelantiellä kovin hiljaista.

Toppilan sillalta näkyi Villa Hannalan pitsitorni kauniisti.

Toivoniemen koivut viehättävästi huurussa.

Yksi lehti ei anna periksi.

Uusi, uljas Raatti.

Ja loppuun liki pakollinen kuva Pikisaaresta.

Summa summarum: talvinen Oulu on kovin kaunis.

Kampaajalla hurahti pari tuntia.

Pehtoori tuli hakemaan, ja ajelimme Sittariin: viisi grillattua broileria, 5 granny smith -omenaa, 5 banaania, 3 sitruunaa, 4 pkt aurinkokuivattu tomaatti – tuorejuustoa (creme bonjour), 4 pussia jääsalaattia, sitruunapippuria ja 3 pkt isoja wrappeja. Kotiin tultua duunasimme puolessatoista tunnissa 35 ”hedelmäistä broilerwrappia” [ohje täällä], jotka kävin tarjoiluvalmiina äsken tyttärelle viemässä. Läksäreitään viettää hän.

Nyt vielä viimeistelen meidän nyyttäriosuutemme: illalla on viinikerhon perinteiset (loppiais)nyyttärit ja me lupasimme viedä kylmän kalaruoan. Alkuun on keitto, sitten meidän savukalamousse saaristolaisleivän ja mädin kera ja kerhomme naissinkku on luvannut tuoda sille sopivan salaatin, pääruokana isäntäväki tarjoaa liharuokaa jolle kerhomme miessinkku (vain kerhossa sinkku) on luvannut valmistaa kasvislisäkkeen ja sitten kaupunkilaistuneet oulunsalolaiset ovat luvanneet tarjota jälkiruoan. Kaikki muut ovat vaihtaneet omalta mukavuusalueeltaan pois, – paitsi me. Melkein aina minä teen jotain alkuun sopivaa kala/äyriäisruokaa. Niin siis nytkin.

On jo kyllä nälkäkin. Lähdettäis jo…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 22.12. Lime-kookos-pannacotta mangopaloin oli ehdottomasti parasta. Nyt on täys. Nyt juhlakausi on loppu.

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

On muistettava kaikki hyvät!

Nyt on sellainen ilta, hetki, että on mietittävä, lueteltava päivän hyvät asiat… Mitä kaikkea hyvää tänäänkin on ollut!

On hyvä herätä pitkien (lue: arkisin poikkeuksellisen monien, periaatteessa kaikkien tarvittavien = 8 tunnin) yöunien jälkeen hyvissä ajoin.

Aamupuuron keitto ei ole joka-aamuista, mutta tänäaamuista. Sekin on tässä päivässä hyvä.

Sovinnossa itseni ja vaatekaapin kanssa löytyy kerralla mukavat, lämpimät, tarpeeksi asialliset vaatteet töihin: paksu vaaleanpunainen palmikkoneule ja Noolanin harmaat huopahousut ovat tänään ilonaiheita. Ne ovat minun, tuntuvat omilta! Niissä on hyvä ja lämmin olla.

Kävellen en kuitenkaan lähde, tänään tuntuu hyvälle mennä autolla. Ja matkalla soi Tuure Kilpeläisen ”Eloon” – se on hyvä biisi ja sekin on hyvä asia, että juuri se soi. [Ja sitten kuitenkin jossain syvällä alavire, alakulo, ja muistan kuitenkin mitä Olli Helenius laulaa: ”Nyt ja aina” ]

Töissä ei meitä monta ole. Oikeasti on tutkimusvapaaperjantai. Luen, kirjoitan, luen, käyn kirjastossa, luen, kirjoitan. On rauhallista. Professori käy vain muutaman kerran. Vain muutama opiskelija piipahtaa, soittaa, sähköposteilee. Ei, eivät häiritse, muistuttavat vain siitä, mikä työssäni on mukavaa: ihmiset. Ihmisiä tarvitsen.

Päivä menee nopeasti. Ei palele, ei ole kiire, tiedän mitä teen, tiedän että saan luennon kulkemaan.

Työkaveri alakerrasta käy, jutellaan pitkään. Toinen tuo runokirjan lainaksi. Onhan meillä sama elämäntilanne: äitinä ja tytttärenä, tyttären äitinä, äidin tyttärenä. Hyvät työkaverit ovat enemmän kuin usein muistaa ajatellakaan.

Mahdollisuus lähteä jo kolmelta on etuoikeus, jota ei aina muista. Ja tänään se oli tärkeää, että saattoi lähteä: tyär oli luvannut tulla kotikotiin illaksi, – ja syömään.

Pehtoori oli käynyt kaupassa, joten ei tarvinnut lähteä markettiin, mistä muistin olla tänään erityisen iloinen. Minä en todellakaan pidä perjantai-iltapäivän markettiostoksista. En todellakaan.

Pakkasella ja pimeällä koti valoineen, lämpöineen, takkatulineen, kynttilöineen, kaikkine omine juttuineen, tuoreine kukkineen, perjantaineen, eikä-tarvi-lähteä-mihinkään-fiiliksineen on hyvä, levollinen.

Laitan ihan ekstrahyvää ruokaa: paistettua Inarin nieriää, parsakaalipyrettä, mäti-smetakastiketta, perunoita, … kuuntelen hyvää musiikkia, tytär kertoo gradusemmasta, kavereista, Stuttgartiin palanneesta S:sta, ottopojasta, huomisesta, höpötellään kolmisin. Istuskellaan pitkkään ruoan jälkeen…

Näin paljon hyvää, ja minä olen jo nyt itku kurkussa. Toistelen itselleni, hoen kuin mantraa, kertaan kaikkea hyvää … mutta ei auta! Nyt jo ikävöin. Tytär lähtee reilun viikon päästä…

Niitä näitä

Naposteluksi meni…

On väitöskirjantekijöitä ja on väitöskirjantekijöitä. Sellaisia jotka väitöskirjantekijöiksi haluavat ja joista sellaisiksi ei ole ja sitten on sellaisia, jotka eivät väitöskirjantekijöiksi halua, mutta joita sellaisiksi kysellään. Kryptistä? No niin on ollut tämä päiväkin. Ajatus oli lähteä ajoissa töistä hoitelemaan pankkiasioita, mutta eihän se onnistunut. Caritakseen kuitenkin ehdin sovitusti ja sitten kun lähempänä kuutta kotiin ajelin olin jo tautisen nälkäinen.

Sattuipa niin, että oikeasti olin unohtanut syödä eväät ja aamiaisesta oli liki kellonympärys aikaa. Ja mitä moisesta seuraa? Kaikenlaista pientä napostelua olen tässä tunnin verran harrastanut. Ei hyvä. Ja olen toivonut että olisi ollut pakastimessa tällainen paketti.

Viime viikonloppuna kokeilimme näitä Stockan pakastealtaasta löytyviä dim sumeja…

Paketillisesta tuli näin paljon. Nuo kolmiot olivat minusta eniten eines-ruoan makuisia [mikä tarkoittaa etten pitänyt kovinkaan paljoa], mutta kaikkinensa 11 euron paketiksi ihan hyvä setti. Kymmenen minuuttia uunissa ja paljon hyviä pieniä syötäviä kahdelle. Altaassa oli myös pienempiä paketteja, joissa oli vain yhtä sorttia noista… ehkä ensi kerralla otan noita oikeassa reunassa olevia katka-frittejä paketillisen, ne olivat parhaita. Roope Ankan rahapussin näköiset nyytit sisälsivät mustekalaa? ja niistä pidin myös.

Minä olen kahdella Kiinan reissulla oppinut dim sumi -friikiksi. (klikkaa isommaksi niin näet miten monenlaisia niitä voikaan olla)

Enhän ole väittänytkään, että ne olisivat mitään kevyttä ruokaa, mutta… ihania ne ovat. Ihan omanlaisiaan, ja ehkä parhaita ikinä, oli Xian´ssa. Ehkä siellä oli muutakin mikä teki tunnelmasta ainutalaatuisen. Ks. kuvat.

Ja sitten kun aasialaisiin pieniin syömisiin päästiin, ja on perjantain aatto, niin kerronpas että Oulun Puistolassa on perjantaisin sushi-päivä. Niitä saa luonnollisesti kotiinkin. Sushit ovat ”erilaisia”, ne vaihtelevat viikottain, niissä ei ole jääkaapin makua ja riisiä juuri oikeanlaista. Ne ovat hyviä, etten väittäisi jopa erinomaisiksi. Muutaman kerran pehtoori on niillä perjantaina yllättänyt. Nämä kuvat ovat marraskuun ylläristä…

Nyt kun ei ole noita – niin haen … haen mitä? Riisikakkuja? Kuivattuja mustikoita, ehkä pieni nokare jäätelöä, tai sittenkin oikea viipale saaristolaisleipää jossa on päällä suolaista voita ja Polar-juustoa.

Historiaa Luettua Niitä näitä

Historiaa päivän verran

Historiaa voi kirjoittaa monella tavalla, moniin eri tarkoituksiin, mutta jos haluaa kirjoittaa ihmisen historian, on kerrottava ennen kaikkea se, mitä tavalliselle ihmiselle tapahtui: miten he elivät, mitä he ajattelivat, ja miten heidän elämänsä muuttui, jos muuttui, historian pyörteissä. Ammattilaiset kutsuvat tätä lähestymistapaa mikrohistoriaksi, mutta loppujen lopuksi se on ainoa historia jolla on todellista merkitystä, koska vain se on sinun ja minun historiaani, esivanhempiemme historiaa, ihmiskunnan historiaa. Tavallinen pieni ihminen ei ole jäänyt historiaan kuin korkeintaan alaviitteinä, – – Kaikki faktat isoisäni isästä, muurarimestari Jeremias Antinpoika Waldenista, mahtuvat kymmenelle riville. En tiedä mitään hänen ajatuksistaan, toiveistaan ja peloistaan; sukuni mikrohistoria nytkähtää siihen. Mutta tiedän ympäristön missä hän eli, sekä henkisen että fyysisen, ja siksi voin hyvin kuvitella hänen elämänsä todennäköiset raamit.

Näin kirjoittaa Esko Valtaoja kirjassaan Kaiken käsikirja (s. 133). Viisaasti kirjoittaa tähtitieteen professori historiastaKIN.

Mikrohistoriaa tässä on tämä päivä tullut harjoitettua. Aina siinä välissä kun en ole ollut puhelimessa tai kun huoneessani ei ole ollut opiskelijaa pitämässä palaveria, sopimassa kandiaiheesta, tai jotain muuta tähdellistä. Sitten kolme hyyyyvin merkillistä puhelua yhdeltä ihmiseltä, joka haluaisi tulla opiskelemaan historiaa … Ja minä olen vielä pääsykokeiden tarkastusvuorossa keväällä! Auts! Ja sitten vielä yksi uskomaton sähköposti historiaa… mutta siitä en voi kertoa – julkaisematonta liki salaista tutkimustietoa… Mitenhän kommentoisi? Onneksi minun ei tarvi.

Ja historiaa tässä vielä iltasellakin, sillä kaunokirjallisuus on nyt pannassa tovin, mutta on kyllä kerrottava muutamasta vastikään luetusta kirjasta. Ensinnäkin Rosa Liksomin Hytti no 9. Kerta kaikkiaan niin ahdistava ja angstinen kirja – ainakin minusta – että annoin luvan lopettaa sadan sivun jälkeen kesken. Sitten ruokaihminen (ja lukuromaanien ja hömpän ystävä) minussa piti kovastikin Richard C. Moraisin kirjasta ”Herkullinen elämä”: Chef Hassa nHajin tarina Intiasta Pariisin kolmen tähden Michelin kokiksi oli kyllä huolellisesti tehty gourmetromaani. Fil Hunterin ja Robin Reidin valokuvauskirja Valaisu, valokuvauksen perusteet hallintaan oli jotenkin ”lapsellisesti” kirjoitettu kirja, jossa oppimista häiritsi sellainen lässytys… Ja sitten Ulla-Maija Lundbergin Finlandia-palkittu Jää. On kyllä palkintonsa ansainnut. Se on paikoin hyvin realistisesti, paikoin maalailevasti kirjoitettu romaani, jossa melkein tuntee kesäisen merituulen suolaisuuden ja talvisen jään narskeen potkurin jalasten alla. Se on hyvä kirja.

Muuttoluettelon sivu ja muuttokirja suurenevat klikkaamalla.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Uutta aloittamassa

Nukuin 12 tuntia! Se teki hyvää. Eilinen tauti tuntui aamuun mennessä olennaisesti lievittyneen, joskin olisin varmasti jäänyt kotiin, jollei olisi ollut kandiseminaarin aloitusistunto. Vuorottelun jälkeen tekemäni pyhät lupaukset eivät oikein pitäneet tältä osin kutiaan… ;(

Ja niinhän siellä oli liki 50 opiskelijaa, jotka kyllä sitten kollegan kanssa suunnilleen puoliksi laitamme ja omat ryhmämme kokoamme. Olemme uudistaneet koko seminaarin suoritusmuodon; aiemmin sinne sai tulla suunnilleen milloin vain, suoritella suunnilleen milloin vain, esittää tutkimussunnitelman suunnilleen milloin vain, jättää tulematta istuntoihin ja seminaarissa sai olla suunnilleen niin kauan kuin halusi jääden välillä pois, ja palata taas. Sellaista non-stoppia ja ohjaajien pientä löyhässä hirressä roikkumista lukukaudesta toiseen ja hirveä ruuhka toukokuussa.

Nyt on tavoitteena että vuosikurssi kerrallaan suorittaa homman pois päiväjärjestyksestä ja kaikki etenevät suunnilleen samaan tahtiin. Hiiteen akateeminen vapaus? Suunnilleen niin, – kun kerran ei ole akateemista vastuuta, niin ei ole enää akateemista vapauttakaan. Ohjaus ja kaikenpuolinen työntekeminen jäntevöityvät ja humanistiopiskelijatkin oppivat prosessin hallintaa. Tähän pyritään. Kerron joskus miten onnistutaan.

Töistä suoraan kaupungille kokoukseen, – nyt olen väsynyt. Lukukauden eka opetuspäivä takana ja olen ihan puhki. Ei hyvältä vaikuta! Vastaan pariin sähköpostiin ja kömmin nukkumaan…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Päivän pääosassa ruoka

Sain joululahjaksi – paitsi ison Le Creuset-padan – pieniä punaisia annospatoja. Ne on kuin luotu meidän tammikuun pakkasajan vakioruokaa varten. Vielä kun jääkaapissa oli mureutumassa joulun alla Viskaalista tilaamani Limousin-ulkofilepaketti, niin tänään ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tehdä Tatti-lihavuokaa.

Talvinen (tatti-)lihavuoka

herkkutatteja (pakaste) n. 600 g tai herkkusieniä
kolme sipulia, pari valkosipulin kynttä
puoli kiloa naudan ulkofilettä
paprika tai kaksi
voita, oliiviöljyä
mustapippuria, suolaa
vehnäjauhoja n. 1 rkl
2 prk smetanaa
1 prk ranskankermaa
emmentalia ja/tai mustaleimaa

Sienihakkelus ja sipulisilppu kuullotetaan voissa ja liha ja paprika paistetaan öljyssä. Liha on kypsennättävä valmiiksi. Sen jälkeen molemmat seokset yhdistetään ja pannulle lisätään vehnäjauho, smetana ja ranskankerma, ja lopuksi maustetaan.

Laita seos annoskuppeihin (tai yhteen vuokaan). Ripottelle pinnalle raastettu juustoseos ja laita 250-asteiseen uuniin.

Kun juusto saa väriä, vuoka on valmis. Uunin jälkeen päälle persiljaa. Miniäkokelaan annos on merkitty tomaatilla – tarkoittaa sienitöntä versiota… meillä muilla sieniä (paketillinen herkkusieniä ja pussi Pirkka-kuivattuja sieniä/tatteja (25 g) liotettuna). hyvää oli.

Tarjolle patonkia ja hyvää salaattia, riisiä tai ruusukaalia, porkkanoita ja perunoita – ihan mikä parhaalta tuntuu.

Erityisen paljon kuullotin itselleni valkosipulia; auttaisiko hillittömään nuhaan, joka alkoi lenkin jälkeen. Ihan järjetöntä aivastelua ollut koko iltapäivä – ei nyt oikein sopisi ohjelmaan moinen tauti.

Juuri kun olen saanut draivin luennon tekoon … Ja kun on jo pakko saada homma kulkemaan. Ja huomenna alkaa opetus muutoinkin…

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Helisevä pakkanen – niin kaunista!

Helisevä pakkanen. Sininen taivas. Aurinko!

Maltoin odotttaa yli puolenpäivän ennen kuin lähdin ulos; työhuone ja kirjahyllyt tuli odotellessa [= luennon tekoa vältellessä] järkättyä.

Samalla tein koneella viime vuoden kuvien varmennustallennuksia vähän reilummasti.

Mutta alkuiltapäivästä ulos. Möljälle – vaihteeksi.

Tiedättekö, millainen on helisevä pakkanen? Se on tämmöinen. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Siellä oli niiiiin kaunista, niin ylivertaisen voimaannuttavaa käveleskellä, kuvailla …

Merenranta on minulle tuntureiden korvike. Tai usein ihan sellaisenaankin levon tuova näkymä, maisema, paikka – mielentilakin.

Ja sitten sokerina (karvaana kalkkina?) pohjalla, oululaista osaamista? Siilot!

Edelliset kuvani niistä täällä ja täällä (tuon jälkimmäisen linkin takana ovat ihan ehjänä vielä).

Ajattelin, että ottaisinkohan tästä näkymästä vuoden kuukausikuvakohteen. Viime vuonnahan sellaista minulla ei ollut, mutta kahtena edellisenä oli: katsohan 2010 (Puutteenperän 12 kuukautta) ja 2011 (Merikosken yläkanavan vuosi).

Ideana on, että otan kerran kuussa kuvan täsmälleen samasta paikasta. Vuodenajat, valo tai tässä uudessa ideassa, tuho/uusi nousu?, näkyvät… ? Olisikohan tämä passeli kohde tai onko muita ehdotuksia?