Niitä näitä – Sivu 266 – Tuulestatemmattua

Kalaaseista ja niiden tarjoiluista vielä

Palatakseni vielä kalaaseihin. Meidän kesän suurin ruokajuhlahan oli viime lauantaina, ja teemana – väistämättä – Meksiko. Kutsuun kirjoitin:

”Tänä vuonna mariachi-musiikki soi, chiliä ja salsaa on vähintäänkin riittävästi, tequila virtaa ja sombrerot lentelevät! – sikäli kun teillä sellaisia on! Pukukoodissahan voisi olla jotain latinoa …”

Sombreroja ei näkynyt, mutta häivähdyksiä latinosta oli pukeutumisessa…

Ja mariachi-musiikki todellakin soi: toin Meksikosta ceedeellisen. Mutta kun meistä neljästätoista lähti ääntä niin paljon, ei cd sitten pyörinyt kuin kertaalleen. Tässä pieni näyte. Kyllä sitä vähän aikaa kuuntelee… 😉

Kattauksesta on sanottava: plaseeraus”kortit” olivat hienoimmat ikinä! Keksin idean Playa del Carmenin viimeisenä iltana kun olimme kävelyllä ennen illallista, laiskasti etsien ehkä jotain kotiin vietävää, istahdimme helteisessä illassa proseccolle, katselimme matkamuistokrääsäputiikkeja, hopeakorukauppoja, teimme näyteikkunaostoksia, pehtoori viehättyi kovasti tästä. Ei sitten ostanut… 😀

Ja sitten tämän kaupan nurkalla se oli: katukauppias, joka teki rannenauhoja. Rannenauhoja joihin oli ommeltu nimi. JA YESH, siinä se oli idea! Tilattiin 14 rannenauhaa ystävien nimillä ja illallisen jälkeen kävin ne hakemassa:

Siispä jokaiselle kalaasivieraalle oli omalla nimellä varustettu ”All inclusive-ranneke”!

Menu oli paljolti sama kuin esikoisen valmistujaisissa heinäkuun alkupuolella… mutta nyt muunneltuna buffeesta päivälliseksi.

Kesän paras salsa syötiin viime lauantaina. Siinä olin soveltanut italialaista salsaohjettani, monterreylaisen Paun ohjetta ja suunnilleen näin se meni (annos tosin nelinkertaisena)

Salsa Rantapellossa

2½ dl tomaatteja pieninä palasina (kalttaa tomaatit kiehuvassa vedessä, kuori ne ja ota kanta ja siemenet pois)
1 kesäsipuli
2 valkosipulin kynttä
1 dl rypsiöljyä
½ dl valkoviinietikkaa
2–3 tl hunajaa
2 rkl silputtua tuoretta korianteria
suolaa, mustapippurirouhetta

Pamixilla sekaisin, mutta sattumia saa jäädä.

Guacamolenkin (koko kesän käyttämäni resepti täällä) laitoin tällä kertaa ihan sileäksi. Avocadot olivat kesän parhaita, ja soseeni sai mainesanat, joilla elän pitkään (”Ei edes kuubalaissyntyisen monet kerrat tekemä guacamole ole ollut näin hyvää!”).

Kalaasit Meksiko-teemalla-9

Oikeastaan kaikkia edellisissä kesteissä käytettyjä reseptejä vähän tuunasin, ja kyllä me pehtoorin kanssa olimme sitä mieltä, että tuunaaminen oli kannattanut. Cajun-lohi muuttui gourmet-versioksi: ohjeen pohjan löysin ”Kaikki äitini reseptit” -nimisestä blogista.

Ensin pitää tehdä Cajun-mausteseos

Cajun -mausteseos
2 rkl juustokuminan (=jeeran) siemeniä
2 rkl korinterin siemeniä
2 rkl fenkolin siemeniä
2 rkl (savu)paprikaa (sweet)
21 rkl kuivattua oreganoa
1 tl cayenne pippuria
½ tl valkopippuria

Lämmittele juustokuminaa, korianteria ja fenkolia miedolla lämmöllä pannulla pari minuuttia tai kunnes siemenet innostuvat pomppimaan ja mausteseoksesta leviää hurmaava tuoksu. Ota pois tulelta. Kaada siemenet isoon mortteliin ja hiero hienoksi. Sekoita joukkoon muut mausteet.

Cajun -maustettu lohi

Cajun mausteseosta
700g lohifilettä

2 rkl Maldon-suolaa
tarjoiluun rucolapeti

Siisti fileestä mahdolliset ruodot, poista harmaa rasva ja nahka. Leikkaa file suorakaiteen muotoiseksi. Hiero Maldon-suola pintaan ja kääri lohipala tiiviiseen kelmuun ja laita yöksi jääkaappiin.

Pyyhi suola lohen pinnasta talouspaperilla, ja lohifilee koosta riippuen tangoiksi. Levitä reilusti cajunmausteseosta isolle lautaselle ja kierittele lohitangot yksi kerrallaan mausteessa.
Paista lohitankoja yksi kerrallaan semi-kuumalla (7/9 tai 4/6), pidellen lohitankoa ehkä, noin 15 sekuntia) jokaiselle neljästä kyljestään. Mausteet saavat palaa kiinni pintaan, mutta lohi ei saa tietenkään kypsyä läpikotaisin.

Kiedo paistetut tangot taas tiukkaan muovikelmuun ja aseta maustumaan viileään muutamaksi tunniksi. Tarjolle vietäessä leikkaa lohet suupaloiksi. Asettele palat rucolapedille.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Riso mexicana? Si! Chiliriisiä, tavallista, yrttiseoksella maustettua riisiä = Meksikon lipun värit!

Pääruokana oli Meksikon kansallisruoka: Mole Poblano. Kalkkunaa suklaakastikkeessa. Hmmm… Ei ole minun ykkösherkkuani. Mutta mielenkiintoista, ja uskokaa tai älkää, moni vieraista piti siitä aidosti. Eivät kai muuten lisää olisi ottaneet. Semminkin kun olisi ollut muutakin syötävää. Mm. aikaa monta erilaista hyvää jälkiruokaa. Tämä on juuri se ruoka, jonka kastikkeen ainekset olivat jo viime perjantaina kuvassa …. KLIKS Jos joku haluaisi kokeilla ja tarvitsee reseptin, niin kommenttilootaan vain viesti… kirjoittelen joku päivä.

Niitä näitä

Rengasmatkan helmi – Korpihilla

Parin viikon takaisen kesä(kuva)retkeni, rengasmatkani Koillismaalle, yksi uusi tuttavuus ja päivän kiehtovimpia kohteita oli Korpihilla. Tai ei se ihan uusi tuttavuus ollut, sillä kävimme siellä pehtoorin kanssa portin takana pari vuotta sitten Kuusamon rotissöörikapitulista palatessa: ainoa vaan, että silloin oli pakkasta paljon, silloin lunta oli paljon ja silloin paikka oli kiinni. Mutta silloinkin miljöö viehätti niin paljon, että sanoin joskus palaavani. Palasin kuin palasinkin.

Kuusamon ja Posion välissä on Tolvan kylä*, jonka entiseen kansakouluun on tehty kahvisalonki, herkkumyymälä ja pihapiirissä on vielä Mamsellin maalaispuoti, jossa on kaikkea ihanaa romanttista kotiin, keittiöön, kattaukseen, kesäkeittioon katseltavaksi ja käytettäväksi.

On ehkä ihan turha ryhtyä pidempään tästä kirjoittelemaan, kuvat puhunevat puolestaan. Riittää kun totean, että paikka oli tavattoman viehättävä, ihmiset ystävällisiä, siellä oli muitakin kesäreissulla olijoita ihastalemassa paikkaa, maistelemassa kahvisalongin herkkuja. Ostamani mustikkasiirappi on jo testattu, makoisaksi todettu, muutama muu herkku odottaa sopivaa tilaisuutta avattavaksi. Jos Posiolle asti ajat, Pentikillä käy, niin jatka vielä vähän matkaa, näet jotain erilaista ja kuulemani mukaan saat Koillismaan parhaat kahvileivät. Minä en kahvitellut, kun olin juuri menossa Posiolle kahvittelemaan …

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Maalaispuodista sen sijaan en päässyt ilman ostoksia: sini-valkoinen kulho,
jonka tulette vielä näkemään täällä jossain kattauskuvissa, ja muuta pientä olivat vastustamattomia.

* (Kartta ja tietoja täällä (KLIKS).)

Niitä näitä Yliopistoelämää

Tunteita töissä

Esimieskin kävi töissä. Ei ole paljon rohvessooria tälle loman jälkeiselle kaudelle näkynytkään. Esimies kun eläköityy ensi kuun lopussa ja on tässä kesän aikana tehnyt paluun juurilleen: muutti vaimoineen Posiolle (siellä heidän luonaanhan minä työasioissa silloin kesäkuvaretkellä kävin), joten on duunimatkaa aika turhan paljon päivittäin kampuksella rampattavaksi. Matkalaukkaprofessoriksi aikoi syyskuussa vielä ryhtyä: aikoi aina kolme päivää viikosta olla Oulussa. Ei moni enää eläkkeelle lähtiessään viitsisi. Minäkin ajattelin ensi viikolla tehdä kolmepäiväisen työviikon. Olisi pidennettyjä viikonloppumenoja, mutta katsotaan …

Suru-uutisiakin töissä: positiivinen, hymyilevä, ei niitä ahkerimpia, mutta reipas kuitenkin, reilu ja kova urheilemaan, mukava kuin mikä. Yksi parhaista. Olin tavallista enemmän kanssaan tekemisissä, koska hommasin aikoinaan tilaushistoriatyön graduaiheekseen, ja liikennehistoriaa vielä, joten minusta oli hänelle avuksi tavallistakin enemmän. Valmistui jo puolenkymmentä vuotta sitten, vaimo, kaksi lasta, opettajan virka kotiseudultaan. Elämä mallillaan, kaikki hyvin. Oli. Tuli tieto että syöpä vei nuoren miehen. – Totesin itku kurkussa, että ei ole elämä reilua, mihin yksi yhteinen tuttavamme vastasi, että onhan se reilua, syöpä voi tulla kenelle tahansa. Ihan kenelle tahansa. – Jäin silti miettimään, onko se sillä perusteella reilua? Sillä perusteella, että voi tulla kenelle tahansa. Ehkä minusta ei sittenkään ole reilua – ei sillä, eikä millään muullakaan perusteella. Suru.

No tuli viime viikolla hyviäkin uutisia. Yhden opiskelijan hääkuva tuli postissa ja yksi pitkään väitöskirjan tekoa harkinnut soitti ja kertoi, että oli saanut ”oikeita” töitä, ihan maisterina, – aikoi unohtaa jatkotutkijan haaveet. Olin iloinen puolestaan.

Hyvin postipitoisen työpäivän jälkeen Caritaksen kautta Voutineuvoston kokoukseen, josta juuri kotiuduin. Jopas me höpöttelemmekin.

Ja haluaisin lähteä vielä lenkille, mutta kun en saa aikaiseksi. Menen aamulla kävellen töihin. Niin teen. Lupaan.

Niitä näitä

Kerran vuodessa

On San Lorenzon yö.

Mutta tähdenlentoja ei näy.

Silti GSL (= Gruppo San Lorenzo) viihtyi tähän asti. Aiheen historia täällä… KLIKS

Kalaasit on vietetty.

Ja kyllä, on se arvontakin suoritettu. Tulokset huomenna…. Tai siis tänään. Palaamme asiaan.

Niitä näitä

Juhlien alla

Töistä – hyvissä ajoin – tullessa… kotona olivat ainekset juhlaan…
Molemmat olemme viikolla jo roudanneet muutaman lastin.
Pehtoori oli tänään hakenut vielä loput.
Joten ei muuta kuin valmisteluihin.
Huomenna on KALAASIT.

ainekset juhlaan

Allaolevista tuli aika hyvä kastike.
Ainakin parempi kuin viime viikonlopun koe-erä, jossa fuskasin. Tänään en.

Ehkä arvannette teeman?

Kyllähän se aina on ollut niin,että kalaasien teema
ja menu rakentuu meidän edellisen reissun perusteella.

Viime ja edellisenä vuonna oli sellaiset aika hienot menut,
teemat, kattaukset, vähän kuin fine diningiä.
Nyt sitten mariachi-musiikki soi ja
ruoka on enempi, vähempi rustiikkia.
Siis arvannette teeman?

Sombrerot oli kutsussa merkitty ”pukukoodiin”.
Niitä tuskin on. Tuskin on koodiakaan.
Mutta on vaan niin mukava,
kun taas (14. kerta) ystävät tulevat
ja kun nämä juhlat pystytään järjestämään.

Olen varma, että huomenna tähän aikaan Festassamme
on ääntä kuin Mexico Cityn Zócalossa!
Meitä on 14 saman pöydän ääressä,
ja nuorisokin aikoi piipahtaa ystäviä,
jotka heidänkin elämässään ovat olleet
kaikki nämä vuodet olemassa, tervehtimässä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kalaasiystävien kanssa suoritamme huomenna puolen yön aikaan
kesäkuvakisaan osallistuneiden kesken arvonnan.

SIIS: vielä reilu vuorokausi aikaa osallistua.
Nyt minulla on vasta seitsemän vastauspaperia,
joten ei muuta kuin osallistumaan!

Kilpailu on täällä KLIKS

Niitä näitä

”Tässäpä tämä”

Kansakoulussa me käytimme tokaluokalla monta koulutuntia siihen, että opeteltiin kirjoittamaan kirjeitä. Opeteltiin, miten kirje aloitetaan, mihin kohtaan pistetään päivämäärä ja paikka. Miten kirje aloitetaan (tervehtien, kiittäen edellisestä kirjeestä, sanoen muutama sananen säästä tai vuodenajasta, ajankulumisesta tai jotain muuta mukavaa johdattelua), miten tehdään kappalejako ja miten kirje lopetetaan (toivotellaan hyvää jatkoa, tai ”kirjoitathan pian takaisin” tai vain lyhyesti ”terveisin ystäväsi R.”). Myös osoitteen ja lähettäjätietojen oikeanlainen asemointi kirjekuoreen harjoiteltiin perusteellisesti, opeteltiin jopa muutamia erilaisia tapoja – virallisempi ja tavallinen. Minusta se virallinen oli hienompi ja käytinkin sitä kirjeenvaihtokavereille kirjoittaessani.

Kirjeenvaihtokaverit tosiaan! Koululainen-lehden palstalta niitä löytyi. Minulla oli yksi pitkäaikainen kaveri: Ulla joka asui Turussa. En muista hänen sukunimeään, mutta sen muistan, että hän kirjoitti pitkiä hienoja kirjeitä. Ullan lisäksi oli muutamia satunnaisia kirjekavereita, lopultakin olin aika laiska noissa hommissa. Kansakouluajalta muistoni ovat enimmäkseen pihalta. Olin aina pihalla. En ”ihan pihalla”, mutta siis ulkona. Kesät, talvet. Ja varsinkin syksyt ja keväät ulkona.

Ehkä tuosta 60-luvun kansakouluopetuksesta johtuen (vai onko tämäkin historioitsijan ammattitauti) olen niin jämähtänyt, että tässä digitaalisen viestinnän, tekstareiden, WhatAppien, sähköpostien, FB-chattailyn maailmassa joskus hämmennyn, ärsyynnyn tai jään vaan ihmettelemään viestejä, posteja – tai tapaa, jolla ne ”kyhätään”.

Ei ole yksi kerta kun olen saanut opiskelijalta sähköpostin, jossa on merkitty asia-kenttään ”Tässäpä tämä”. Ja sitten varsinaisesti tekstiä ei ole mitään, on vain liitetiedosto jossa esim. kandityön johdannon aihio tai hops-kaavake. Ei mitään saatesanoja. Ei edes sitä keneltä se on. Okei, näkeehän sen lähettäjästä, mutta silti.

Tai kun lähetän kollegalle sähköpostikirjeen, jossa vaikkapa esitän tapaamista jonkin yhteisen projektin tiimoilta, saan vastauksen, jossa todetaan että ”selvä”. That´s all. Ei mitään missä ja milloin tai mitään muutakaan.

Tai kun lähetän tutulle tekstarin, jossa kerron kuulumisen tai asian, mutta en varsinaisesti esitä mitään suoraa kysymystä, ei viestiini mitenkään reagoida. En tiedä, onko se mennyt perillekään! Usein ”ok” tai ”kiitti” ois aika mukava.

Mutta toki mieluisaakin viestintäkulttuuria on. Minulla on monta sähköpostituttua (ystävää, työkaveria, sukulaista), joiden kanssa on ilo kommukoida kirjoittaenkin. Tervehditään ja lopetetaan kirje/viesti, muutamat osaavat tehdä senkin kirjallisesti nautittavasti, verbaaliakrobaatit tai muuten sujuvasanaiset, kirjallisesti taitavat.

Hyvä on: eihän pikaisten asioiden sähköpostiviestien tarvitse mitään kaunokirjallisia tuotteita olla, mutta ”hei” ja nimi alla nyt ovat jotenkin sellaisia juttuja, joita tällainen vanhan liiton ihminen arvostaa. Ja ainakin se, että jos kysytään jotain, niin silloin vastataan. Ja ehkä jopa jatketaan dialogia…

Tänään nyt vaan sattui tulemaan peräkkäin parikin melkoista rimanalitusviestiä, joten siksipä tämä: Tässäpä tämä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Urautunutta, tuttua. Silti: ei se arki niin huono asia ole

– Olisiko sittenkin pitänyt ottaa takki? Auringosta, kesäisestä aamusta huolimatta tuntuu kalsealta, varsinkin niillä pätkillä kun pyörätie kulkee metsän varjossa liki palelee. Mutta sitten kun olen työhuoneessani, on jo kuuma. Miksen sittenkin laittanut sitä salsahametta ja kesäneuletta!

Aamukahvilla vielä uusia töihin palaajia, – vielä jutut liikkuvat menneissä lomissa, matkoissa. Mutta minun pitää ehtiä käydä vielä tiedekunnassa ennen kokousta: onko oikeasti taas ”jossain tuntemattomalla taholla” tehty ihan älyvapaita päätöksiä ja aikaansaatu byrokratian kukkasia? Perusopinnot voivatkin olla 30 opintopistettä tai voivat ne olla sen entiset 25 pistettäkin tai ihan kumpi vaan, mutta sitten aineopinnot eivät voikaan olla 35 pojoa vaan nekin on 30 tai sitten voivat ne olla sen 35 pistettäkin. Vaikuttaako sekavalta?? Sitä se onkin! Totta totisesti on! Ihan ilimanaikusta suunnittelijoiden säätämää ja direktiivien määräämää ja ties minkä aikaansaamaa asioiden sotkuisuutta. Tuohduin, vaahtosin, – vain hiukan. Protestoin. Ihan turhaan, pitäisihän minun se jo – hyvänen aika! – tietää. Nämä päättömyydet vain vyöryvät – ei me ruohonjuuritasolla niille mitään voida.

Oppiainekokouksessa jatkamme hyvin sujuvasti siitä, mihin juhannusviikolla jäimme: eläköityvän esimiehen virantäyttöä varten hakukuulutusta varsin sopuisasti pähkäilimme. Kaikilla omat jargoniansa, omat näkökulmansa, mutta lopultakin ilahduttavan levollisesti ja viime kädessä yksimielisestikin päädyimme ratkaisuun. Kaikkea muutakin sovittiin pitkälle ensi vuoden ja seuraavankin varalle. Ja taas mietin kaikkien positioita, päämääriä. Miksipä meistä kukaan yhden helteisen loman aikana olisi muuttunut? Miksipä muuttuisi?

Iltapäivällä jo muutama kandiseminaarilainenkin. Minä toistelen niitä samoja juttuja, joita olen jo yhdeksän vuotta kandiseminaarilaisille selittänyt. Ajattelen toistavani itseäni. No niinpä! Mutta opiskelijathan kuitenkin vaihtuvat. 😉

Kun töiden jälkeen lähden käymään Caritaksessa käynkin kodin kautta, ajelen pyörän talliin ja otan auton. Ja vain vähän olen itselleni vihainen, etten laiskuuttani pyöräillyt. En sitten lähtenyt lenkillekään. Enhän minä iltaisin. Työpäivinä varsinkaan.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Merenrannassa fiilistelemässä

Suurenmoista, lumoavaa, vaikuttavaa, henkeäsalpaavaa, erinomaisen kaunista, ainutlaatuista? Ei mitään noista, ja niitä kaikkia. En löydä sanaa sumuisen aamun tunnelmalle, sille kauniille maisemalle, joka Nallikarissa ja Möljällä kahdeksan tienoilla ja sen jälkeen oli. Sumuinen aamu oli kaunis jo kotitakapihalla, ja sitten merenrannassa. Parituntinen siellä vierähti kun kerran oli aikaa.

Kaikki kuvat suurenevat… kannattaneekin muutama ainakin kokeilla isompana.

Ja kuinka nopeasti sumu laskeutuikaan, lähti ja tuli takaisin. Oli lämmin, tyven, usvaista, sumuista, aurinkoista. Ihan hurjan hieno aamu.

Ja sitten taas kirkastui.

Alakuvassa näkyy pariskunta istumassa parrulla. Olivat aamukahvilla. Varmaan liki seitsemänkymppinen pariskunta. Vaimo oli lähtenyt aamukuuden jälkeen kuvaamaan sumua ja maisemaa, kävellyt Tuirasta Nallikariin, mies oli tullut liki pari tuntia myöhemmin mukanaan kahvia ja leetapullaa. Tarjosivat minullekin, en kuitenkaan heidän aamukahveilleen ryhtynyt, tovi juteltiin. Mukavia olivat. Merestä pitivät.

Sitten rannalla valmisteltiin ”Extreme run”-tapahtumaa. Kaikki liput, kaaret, muut härpäkkeet yms. kyllä hieman häiritsivät maisemakuvauspuuhiani.

Mutta kaikkinensa uusi Nalsku on kyllä upea, – pitäisi käydä useammin. Päivä jatkui aurinkoisena, toimeliaana. Kotipihan siistiminen, kotitöitä, aurinkoa, kalaasien koekeittiö.

Niitä näitä

Muuttopäivät

Siinä me kaksi istuksimme kotipiazzalla elokuun samettisessa illassa. Kyllä, – kyllä sellaisia voi olla Oulussakin. Tänään on. Meillä oli kahden hengen (katka)rapukestit, eilen suosittelemaani pinot grisiä parempaa espanjalaista Luscoa, ennen kaikkea lämmin levollinen ilta. Oliko sellainen ”ansaittu perjantai -olo”? – Oli hyvinkin.

Verraten aika myöhään kotiuduttuani oli saatava jotain ruokaa ja nopeasti; molemmilla jäänyt (eväs)lounaat ihan totaalisesti väliin, joten sitten mennään pakastimen ja kuivakaapin antimilla: keitän nuudeleita, sulatan katkoja, aamulla joku etiäinen oli kehottanut ottamaan kampasimpukoita sulamaan jääkaappiin ja mustekalarenkaathan pistetäänkin jäisenä tulikuumaan oliiviöljyyn. Ja siinä se sitten oli! Perjantai-illan kahden hengen fast food/äyriäisillainen!

Hyvä on; eihän tämä Lusco mikään halpisviini ole, mutta kun suhteutat siihen, että tämän saat kahdella bacardi-colalla tai muutamalla tuopillisella, niin kumpi? Kysynpähän vain. 😉

Joka tapauksessa sen äärellä vaihdoimme kuulumiset; on pehtoorin kanssa aika vähän nähty tällä viikolla. Mutta on nyt jotakin tehtykin, jokin vaihe ohi, seuraava tulossa, ja nyt mietitään, mitä seuraavaksi?

Juniori on avokkinsa kanssa nyt muuttanut, muutettu, Patelaan ja äiti on paluumuuttanut Limingasta (OYS oli viime viikolla täynnä, siksi Limingan tk:n vuodeosasto) Caritakseen, isoin huoli, pahin säikähdys – ehkä – ohi. Huomenna en ajele Liminkaan.

Kuinka jo odotankaan, vielä kesäaamuista, lenkkiä, tepastelua merenrannassa.
Paluumuutan omaan tilaani, omaan maisemaani. 🙂
Lähden ulos kävelemään!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Todellakin ”niitä näitä”

On aikaa istahtaa, olla kotona. Ihan kuin ei olisi ollut pitkään aikaan. Se vain tuntuu siltä. Ja ihan niinkuin ei olisi tähdellistäkin tekemistä; imuroida pitäisi, koko viikolla en ole mitään liikkunut, paitsi siis autolla aika paljonkin, etelään päivittäin, pohjoiseen ja itään eilen, mutta ei lenkkiä. Sadetihkuinen ilma on hyvä tekosyy olla menemättä ulos. Erinomainen syy sanon minä.

Ilman syytä kaadan lasillisen punaviiniä, otan pari palaa tummaa suklaata, ryhdyn pitkästä aikaa kuvien muokkauspuuhiin – eiliseltä on parempiakin otoksia kuin nuo kisassa olevat räpsäykset, joiden tärkein funktio olikin olla kisakuvia. Ryhdyn nyt kokoamaan ensi viikon digikurssin läksyjä – yli kuukausi on ollut aikaa, eikä kuvaakaan vielä (portfolio)kansiossa. Ehtiihän noita.

Ruokakuviani katsellessani hoksaan, etten ole tänne pitkään aikaan postaillut mitään ruokaohjeita. Tässä nyt sitten yksi (josta ei tietenkään kuvaa :), mutta osaat mielessäsi nähdä kauniin, kesäisen italialaisen näköisen salaatin): sisilialainen tomaattisalaatti. Rasiallinen kirsikkatomaatteja, puntti tuoretta minttua, yksi (puna- tai roscoff-)sipuli, oliiviöljyä, mustapippuria, sitruunanmehua, pecorino- tai parmesan-lastuja. Puolita tomaatit, silppua sipuli ja minttu. Sekoita keskenään, kaada joukkoon öljy ja sitruunamehu, rouhi päälle mustapippuria, ripottele vähän (sormi)suolaa ja päälle juustolastut. Anna vetäytyä jääkaapissa tunteroinen. Sopii grillatun lihan seuraksi. Ja kun grillistä tuli puhe olethan tänä kesänä muistanut viime vuoden grillikauden huipun: helpoimmalla ja herkullisimmalla mahdollisella tavalla valmistettu entrecote, per favor.

Ja sitten viinivinkki, joka sopii aurinkoisiin hetkiin, puolikuiva (joita en usein suosittele), ei pihville, mutta antipasteille, pastalle, makkaralle ja hapankaalille, sellaisenaan. Alsace Pinot grisiin voi aina luottaa, tähän erityisesti.

Aurinkoista viikonloppua odotellessa…