Niitä näitä – Sivu 219 – Tuulestatemmattua

Viinejä maisteltua

Virtuaaliviinipruuvi kakkosessa oli kaksi italaista, kohtuuhintaista viiniä, joista Passimo on tämän kevään tulokkaita Alkon hyllyillä ja Mezzacorona on ollut siellä kauan.

Mezzacorona on 100 prosenttinen gewurztraminer-rypäleestä tehty viini. Rypäle on yleensä (Saksassa ja Ranskan Alsacessa tuotettuna) aika mausteinen, liki parfyyminen, – hyvässä ja pahassa, mutta tässä viinissä rypäleen ominaispiirre ei ole kovin voimakas. Tosin erottuu italialaisista Trebbiano tai Pinot Grigio -viineistä täyteläisyydellään. Ja minusta tämä sopii erinomaisen hyvin aasialaisen ruoan kanssa. Kiinalaiset hapanimelät wokit tai thaimaalaiset nuudelikeitot pitävät tästä viinistä. Minun mielestäni ainakin. Poikkeuksellisen hapottomalta tuo viini kyllä eilen maistellessa tuntui. Vähän lässähtänyt?

Entäs sitten Passimo? Yhdeksän euron viiniksi se on kyllä hyvä. Me molemmat löysimme tuoksusta kirsikkaa, itse asiassa kirsikan kivien tuoksua ;)!, ja muutenkin se tuoksu eteläiseltä Italialta, lämpimältä, maanläheiseltä. Maussa on lämpöä ja makeutta, ei kuitenkaan niin paljon (ei liikaa) niin kuin joissakin apassimento-menetelmällä tehdyissä viineissä on. Sopii kesän buffet-pöytiin, grillin äärelle ja vaikka pizzaviiniksi. Ei suuria tunteita, mutta kelpo viini.

Juhannusjuhliin tai muutoin vain kesän juhlaviin ruokahetkiin tässä vielä pari muutakin vinkkiä. Ainakin Oulun Stockan Alkossa oli toista punaista apulialaista viiniä, josta olen ennenkin maininnut: Wanted Zin. Toinen tilausvalikoiman tuote, jota kuitenkin oli sitäkin hyllyssä, on prosecco Perlage Sgàjo. Ja tilausvalikoimaa on kyllä helppo ja hyvä käyttääkin, jollei omassa Alkossa satu mieluisia olemaan.

Pienistä jutuista tulee iso ilo

Tälle päivälle monta erinomaista asiaa. Ei isoja mutta ilahduttavia, elämänlaatua nostavia juttuja. Pieniä iloja, joista kannattaa nauttia, muistaa, ja tehdä ne näkyviksi.

– En mennyt tänään töihin. Lintsasin. Ihan tuosta vaan: en mennyt töihin. Enkä tehnyt mitään töihin liittyvää kotonakaan. Tuosta vaan. Enkä edes selittele asiaa itselleni enkä kenellekään. Lintsasin ja sillä hyvä. 😉

– Muistin, kuinka touko-kesäkuu 1991 olivat ihan yhtä kylmiä kuin tämäkin kesänalku on ollut. Silloin meillä oli vauva, Pehtoori oli töissä 12 t/7 (lakko, jolloin päällikkötaso joutui tekemään lakkoilevienkin duunit/vuoroja). Vauvan ja puolitoistavuotiaan kanssa mietin, että haluaisin lämpöä, vähempää pukemista, enempi ulkoilua, aiottua yhdessäoloa, unta, —

Ja tänään hoksasin Stockalle mennessä, että siellä ihan ensimmäisenä suuntaan lastenvaateosastolle: Tahvolle alesta pöksyt ja body. Ja samalla kauppareissulla etsin itselleni Converseja. Vaaleanpunaisia.

Ei löytynyt, ja mustathan minulla jo onkin, ja Tahvollakin on omansa. Ostin ne – silloin vielä syntymättömälle – jo maaliskuun Helsingin reissulla… Mutta tänään, koskapa minulla jo on mustat, niin eihän se haitannut, vaikka pinkit jäi ostamatta. Ja sitä paitsi pinkin T-paidan löysin ja sen ostin 😉

– Ja tänään löysin itselleni myös hupparin, – mökkielämää varten. Ja monia pieniä herkkuja huomista ja juhannusta varten.

– Tytär viesteili ilouutisia töihinsä liittyen.Onnea, lapsi!

– Alkukesän vihreä on liki päällekäyvä. Tämä valo ja vihreys ovat niin hienoja juttuja!

– Kaksi viikkoa vanha krysanteemi jaksaa olla reipas!

– Äidin luo mennessä, Caritaksen pihassa, unikkoja!! Ihania, punaisia, kauniisti (kylmässä) auringonvalossa kukkivia unikkoja.

– Söimme kaksin karitsan kyljyksiä ja maistoimme viikonlopun viinipruuvin Passimon.

– Lopultakin on tullut liikuttua aika lailla.

– Perjantai tuntuu lerppuilusta huolimatta perjantaille. (enkä sano että tuntuisipa kesältäkin… En nyt urputa säästä kun kerran aika lailla muutoin kaikki hyvin.)

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Mansikkaa ja raparperia ja kaikkea siltä väliltä

Tämä päivä alkoi raparperipiirakalla (ja mansikoilla), jotka vein koulutustoimikunnan kokoukseen. Enhän minä tiennyt, että kokoukseen tulivat myös koulutusrehtori delegaatioineen, enkä sitä, että koulutusdekaani halusi pitää minulle puheen. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä oli mukava, että minulla oli raparperia ja mansikoita tarjottavaksi. Sain allekirjoituksin mukavan valokuvaushistoriaan ja Turun historiaan liittyvän kirjankin. Aika hyvä valinta kirjalahjaksi tässä minun elämäni risteyksessä…

Aamun – aamupäivän – kokouksen jälkeen en paljon muuta ehtinytkään. Tarkastelin kypsyysnäytteitä, kirjailin suorituksia, tein illaksi powerpointeja. Ja iltapäivällä sitten tohtoriopiskelijan kanssa tapaaminen. Minulla on elokuun jälkeenkin sidos yliopistoon; yksi tohtorikoulutettava vielä minun elämässäni, mikä edesauttaa vaiheittaista siirtymistä pois yliopistomaailmasta, pieni säie vielä kiinni.

Illansuussa sitten ihan erilainen ”koulutustilaisuus” Nallikarissa: olin luvannut pitää tervetuliaisinfon uusille paistinkääntäjäjäsenille. Pidinkin. Ja sitten nautimme kelpo illallisen.

Ja sattuipa pöytäämme melkein kaikki uudet jäsenet. Ja mukavaa oli. Ei pysähtyneitä, vaivaantuneita tuokioita. Ruoka – ja viini – yhdistävät kummasti. Meillä riitti hyvin neljä tuntia keskustelua ruoasta. ”Ajattelemattomuus” on hyväksi.

Ja kuinka ollakkaan ilta päättyi siihen, mistä päivä oli alkanut: mansikkaa ja raparperia.Mansikkalappapuuro! Minä ainakin aion kokeilla, – kokeileeko joku muukin?

Joka tapauksessa. Nallikariin kannattaa mennä.

Ja muistattehan että on virtuaalipruuvi viikonloppu! ks. testattavat viinit täältä KLIKS

Bloggailu Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Työnjako

Illan tullen menin takapihalle ja aika hyvänkokoiseksi kasvaneen raparperin katkoin ja silppusin. Piirakan tein. Ison piirakan. Vien huomenna töihin. Tiedekunnan koulutustoimikunnan (minulle viimeinen) kokous on huomenna. Ajattelin keitellä ennen kokousta kahvit ja tarjota sitten piirakkaa, ja kokouksen jälkeen tiedekunnassa muillekin.

Nämä päivät ovat pieniä ja isoja jäähyväisiä, viimeisiä kokouksia, viimeisiä vastaanottoja, viimeisiä palavereita. Hyvästejä ja heippaamisia. Luopumista. Kiitoksia. Edelleen hämmästelen monia kommentteja, lähtönikö se saa ihmiset sanomaan sellaista, mitä en ikinä olisi uskonut, en tajunnut.

Maanantaina oli ”työnjako” professorin kanssa. Tohtoriopiskelijoiden ohjausvastuun siirtoa (yhtä poikkeusta lukuunottamatta, – tulette vielä kuulemaan) ja maisterivaiheen opiskelijoiden opinto- ja ohjausasioihin perehdyttämistä. Eilen oli vuorossa kollegalle kandiseminaarin ”siirto”. Kahdentoista vuoden kokemuksen koetin kiteyttää pariin aaneloseen ja pariin tuntiin. Jo käytäntöjen ja materiaalin siirtämiseen meni rutkasti enemmän aikaa.

Ja tänään sitten seuraajanikin kanssa iltapäivällä aloitimme työhön perehdyttämistä. On niin tavattoman hyvä, että hän on ollut jo kahteen kertaan tekemässä isoa osaa niistä jutuista, jotka hänelle nyt minun lähtiessäni kasautuvat. Eniten hiljaista tietoa on siirrettävänä opinto-ohjausasioissa. Ja niissä opsien ja jatkuvasti muuttuvien käytänteiden opettamisessa, joita hänen ei esim. toissavuonna sijaistaessaan tarvinnut hoitaa, koska professorina ollessani vastasin niistä ihan kuten aina ennenkin. Mutta luottavaisin mielin pestini hänelle jätän.

On tässä paljastettava sellainen juttu, että seuraajanikin pitää blogia, eikä ihan mitä tahansa blogia. Hänen postauksensa eivät ole sellaista satunnaista sekamelskaa kuin nämä minun päivittäiset höpinäni. Ja on turha etsiä blogistaan juttuja yliopistoelämästä tai historiasta. Reissupostauksia siellä kyllä on, mutta nekin – kuten koko blogi – ovat ruokapainotteisia. Ja ”Rosmaniinin” postauksissa ei olekaan kyse mistään pienimuotoisesta kotiköksäilykokeilujen kirjaamisesta kuten Tuulestatemmatun sivuilla, vaan hänen bloginsa on edelleen yksi Suomen suosituimmista ruokablogeista eli Pastanjauhantaa. 😉

Tähän on liitettävä läksiäisruno, jonka latinan lehtorimme viime viikon läksäreissäni esitti… Runon toisen variantin suomennoksessa nimittäin vahingossa viitataan myös seuraajani nimeen…

Reiïa, Te svavem colimvs hoc carmine parvo
libera qvae fies – ingeniosa satis!
Reija, vaalimme sinua viehättävää tällä pikkurunolla,
kun tulet vapaaherrattareksi – kylliksi kekseliäs!

ja vain vähän varioimalla siihen tuli myös viittaus tulevaan ”toimenkuvaani”.

Reiïa, Te svavem colimvs hoc carmine parvo
libera qvae fies – ingeniosa avia!
Reija, vaalimme sinua viehättävää tällä pikkurunolla,
kun tulet vapaaherrattareksi – mummona kekseliäs!

Nämä pienet latina-tuulahdukset ovat olennainen osa historiatieteiden virallisia ja epävirallisia juhlia, ja sellaisina mukavia, akateemisia, humanistisiakin. Olen aina kovasti pitänyt niiden mukanaolosta.

~~~~~~~~~~~~~~

Mutta siitä raparperipiirakasta piti vielä sanomani. Sen ohje ei ole Pastanjauhantaa-blogista, vaan omasta ensimmäisesta keittokirjastani. Vähän varioin tuota vanhaa ohjetta, ja käytin mm. kookossokeria (puolet) pohjaan, joten siitä tuli tumma ja maku on voimakkaampi ja minusta parempi kuin pelkästään tavallisella sokerilla.

Kookos-raparperipiirakka
(piirakkavuoka, kaksinkertainen annos uunipellillinen)

Pohja:
2 munaa
1 dl sokeria (½ kookossokeria)
1 dl sulaa margariinia
1 dl kevytkermaa
2 dl vehnäjauhoja
1½ tl leivinjauhetta
1½ tl vaniljasokeria
½ litraa raparperipaloja

Kuorrutus:
1 muna
½ dl sokeria
2 rkl voisulaa
2 dl kookoshiutaleita

Vaahdota munat ja sokeri.
Lisää sula rasva ja kerma.
Lopuksi jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri.
Taikina piirakkavuokaan ja raparperipalat päälle.
Uuniin 200 Co noin 15 – 20 minuutiksi.
Sitten kuorrutus päälle,
ja toiset 15 – 20 minuuttia uunissa.

Niitä näitä Valokuvaus

Kameraostoksilla

Ajattelin kevättalvella että ostan itselleni ”läksiäislahjaksi” Loopin. Sellaisen aktiivisuusrannekkeen ”joka saa minut liikkeelle”. Liikkumista kun olen ajatellut lisäillä tässä duunien huvetessa. Ja tuollainen trendilelu (?) voisi olla hyvä patistaja. Jossain vaiheessa annoin kuitenkin itselleni luvan ryhtyäkin säästämään uutta järkkäriä varten; siis uutta kameraa rupesin säästämään. Kummasti löytyi motiviaatiota tehdä iltaisin ja viikonloppuisin niitä varsinaisen työn ulkopuolisia esitelmiä ja luentoja Kemin valtuutetuille, Kuusamoon, museopäiville, viime viikon Pudasjärven keikalle, Ikääntyvien yliopistoon jne. kun oli ”kamerarahasto”, johon noista tulleet liksat laitoin. Ja kun vielä ilokseni, sain vallan harvinaisen ”kannustuspalkkion” yliopistolta, niin kameraa varten oli rahat tienattu.

Olen pitkin kevättä lukenut lehdistä arvosteluja, valokuvasivustoilta ja -blogeista (mm. Lepolandian Pasin) kommenttja ja kokemuksia. Nostattanut kamerakuumetta ja perustellut – itselleni – miksi ja millaisen kameran haluan. No viime torstaina kun urakan viimeinen luento oli pulkassa, minulla oli ”lupa” vaihtaa viisi vuotta vanha, hyvin palvellut, muutaman satatuhatta kuvaa ”tuottanut” kamerani uuteen. Olisin tietty voinut jo aiemmin tilata kameran verkosta, mutta halusin säästää uuden kameran oston Helsingin reissulle, jotta pääsen käymään Rajala Pro Shopissa (Postitalossa siinä Marskin patsaan vieressä), koskapa se on vähän sellainen valokuvaajien ykköspaikka. Ymmärtääkseni.

Halusin ostaa sieltä, jotta saisin asiantuntevaa palvelua ja että voisin keskustella isosta ja kalliista ostoksestani myyjän kanssa ja että tulisin vakuutetuksi, että juuri tähän minun kannattaa rahani laittaa. No? Perjantaina sitten kävelin Rajalan Pro Shoppiin valmiina kyselemään ja keskustelemaan – ja valmiina ostamaan.

M (minä): Hei, olen ajatellut hankkia uuden kameran.
A (”asiantuntija”): Millaisenhan? Digipokkarin vai järkkärin?
M: Canonin järkkäriin olen päätymässä…
A: no niin. ….
M: Olen kovasti miettinyt ja vertaillut, että olisiko se 7D Mark II vai 6D… Kumpikahan olisi parempi, mitäs suosittelet?

Ja tässä vaiheessa odotin myyntipuhetta, suostuttelua, kameroiden vahvuuksien esittelyä, ehkä kysymyksiä siitä, millaiseen kuvaukseen kameraa olen harkinnut, ja mikä on ollut edellinen kamerani, ja ehkä jopa suostuttelua myös uuden linssin ostoon… Ja mitä tekee tämä myyntitykki? – Toteaa, että kyllähän tämän hintaluokan kameroilla on kuvan laatu jo vallan hyvä. Ja ryhtyy kädessään olevasta iPadistä etsimään hintoja ja sanoo, että ei sellaista 7D Mark kakkosta taida ollakaan, ja että kuus deetä ehkä on varastossa ja että nettiyhteys on niin huono, ettei hän saa sivuja auki, että voisi nähdä hinnat. Siinä vaiheessa minä kerron hänelle, että molempia kameroita on heillä varastossa ja kerron niiden hinnat, ja senkin, ettei kumpikaan ole digiviikkojen tarjouksessa…

Vielä tovin uskon, että voisimme keskustella, mutta kaveri aikansa vain tupisee huonosta nettiyhteydestä, minkä jälkeen sanon, että olen kyllä lukenut näistä aika paljon ja että otan sen kuus deen. Menemme kassalle, eikä tämä onneton myyjä tajua myydä edes muistikorttia saatikka mitään muutakaan. Ostan kameran ja kortin ja kävelen ulos.

Nyt minulla on uusi kamera (ja Juniorilla vanhani, kävivät äsken Tahvon kanssa hakemassa 😉 ). Miksikö päädyin tuohon kutoseen, enkä seiskaan? – Koska se on kevyempi, sen pitäisi olla parempi hämäräolosuhteissa ja se on vähän halvempikin kuin 7D Mark II.

Olen ihan varma, että siitä tulee yhtä hyvä ”liikuttaja” kuin Loopistakin olisi tullut.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Helsingissä helppo sunnuntai

Juhlien jälkeisenä aamuna onnistuimme nukkumaan liki kahdeksaan. Kun kerran paistoi, lähdimme Pehtoorin kanssa aamukävelyllle etsimään kahvia ja ehkä jotain pientä brunssia. Tyär jätettiin elpymään …

Kiertelimme Kalliota, Tokoin rantaa, Hakaniemen torille…

Ja sunnuntaiaamuna heti yhdeksän jälkeen se kuhisi elämää, ja me löysimme kahvia ja muurinpohjaletut aamiaiseksi. Juhlaviikonloppu jatkukoon!

Iltapäivällä minä lähdin vielä yksikseni kiertelemään kameran kanssa Töölöön ja etsimään Tahvolle tuliaista.

Illansuussa menimme sitten porukalla taas syömään; tänään ravintola Juuri Korkeavuorenkadulla koettavana. Erityisen hyvää olivat sapakset (vrt. tapakset, lapakset).

Väsynyttä mutta mukavaa meillä oli ..

Luin jostain etukäteen, että annokset on aika pieniä, ja se olikin syy, miksi niitä sapaksia kaikille tilaisimme… kannatti. Yhdessä riittivät viemään nälän. Maut hyvin intensiivisiä, ei mitään kastikejauheita, eineksiä, puolivalmiita … Rento palvelu ja hyvät ajoitukset….

Leppoisa, kävelevä, nautittava sunnuntai alkaa olla paketissa. Aamulla kotiin. Ja töihin.

Niitä näitä

S + M

Hääjuhlassa eilinen

Johanneksen kirkkoon kello kahdeksi kokoontui yli 100 hengen ystävien ja sukulaisten joukko.

Kauniissa kirkossa Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssin soidessa, hyvän ystävämme saatellessa kauniin tyttärensä kohti vihkialttaria, komean sulhasen isän toimittaessa ja pitäessä ehkä kauneimman vihkipuheen, mitä olen koskaan kuullut ja lopuksi avioparin kävellessä Mendelsohnin Kesäyön unelma -häämarssin pauhatessa oli väistämätöntä, että silmät täyttyivät kyynelistä.

Kirkosta kävelimme (myös jalkansa murtanut tyttäremme kainalosauvojensa kanssa) pienessä tihkusateessa Merisatamanrantaan, jossa oli kylmä. Pienellä vesibussilla menimme Boathouseen, jossa hääillallinen ja -juhla odotti.

Kauniita, koskettavia ja hauskoja puheita, hyvää pöytäseuraa, erinomaista ruokaa, mainiot bändit, puolenyön jälkeen morsiamen oma räppi ”pienissä häissä”, paljon tanssimista, uusiin ihmisiin tutustumista ja ystävien kanssa kuulumisten vaihtoa. Mekin jaksoimme reilusti yli puoleen yöhön ja tytär, joka oli muiden nuorten kanssa lähtenyt vielä jatkoille, kotiutui puoli neljältä. Oli kyllä mukavat häät. Oikein mukavat ja kauniit.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Tervehdys Porvoonkadulta!

Tänne lennähdimme aamupäivällä. Tyttären tykö tulimme. Minilomanen on hyvin alkanut. Ei ehkä ihan odotusten mukainen päivä ole ollut, sillä tyttärellä on jalka paketissa. Kävelylenkit ei oikein onnistu! Tai no tänäänkin viitisen kilometriä sauvojen kanssa.

Pikkusen oli meillä tyttären kanssa täydennettävää huomisen hääjuhlan garderobiin: huivia, toppia, sukkia, korua… Ja täsmäostoksien jälkeen illansuussa syömään. Pöytävaraus Pastikseen oli tehty jo pari viikkoa sitten. Jo vain kannatti.

Alkuun kaikille parsaa, ja sitten pääruoaksi kalaa eri tavoin.

Minulla kalakvenelejä, bouillabaisea ja ruillea.

Olihan se ihan tavattoman hyvää. Ja ruoalle aina hyvä mauste on nälkä ja hyvä seura. Tänään molemmat mausteet olivat kunnossa. Ja jälkkäriksi oli pakko ravintolan nimen ja huomisen hääjuhlan vuoksi (morsian ja vanhempansa ovat osa pastismuistoja ;)) nauttia tilkka pastista.

Taas kerran tuli todettua että Helsinki on hieno kesäkaupunki. Täällä on kesä! Ja täällä on tytär. Ja nyt lomanen. Epätodellista on.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Onnikkahistorian parissa

Viimeinen kahdeksasta viimeisen parin kuukauden aikana tekemistäni yliopiston ulkopuolisista luentokeikoista on nyt tehty. Kiinnostuneita kuulijoita ja asiantuntevia kommentoijia enemmän kuin yhdessäkään edellisistä. Olisikohan ollut melkein lähelle sata Pudasjärven Koskenhovin isossa pirtissä ja porstuassa.

Vanhaan tutkimusaiheeseni sain palata … Sikäli sattui tämäkin hyvin tähän lähdön tunnelmaani: olen näet vahingossa ja tarkoituksella tullut tässä kerranneeksi menneitä projektejani, kirjoittamiani juttuja ja tutkimusteemojani. Liikenteen historiaahan minä olen yhden kirjan ja ainakin kymmenen artikkelin verran tutkiskellut. Siis onnikkaliikenteen historiasta raataitiltiin paikallisen 80 v. liikennöitsijän kanssa. Sellainen kahden hengen paneelikeskustelu se oli. Olisihan meillä juttua riittänyt vaikka iltamyöhään, mutta saatiinpa pysymään kuosissa. Ikinä ennen en ole tuon muotoista ”asiantuntijakeikkaa” tehnyt, mutta järjestävän osapuolen kommenteista ymmärsin, että ei se ihan pieleenkään mennyt.

Sitä paitsi pudasjärveläisen Nevakiven linjat -yrityksen 90 v. -juhlassa oli paljon tuttuja, joiden kanssa oli lohensopan äärellä mukava tavata ja jutella.

Yrityksellä on hieno TT-Ford (huom. ei A-malli), joka on entisöity museoautoksi.

Se on ajalta jolloin ensimmäiset auto-omnibusmobiilit tehtiin kuorma-autojen lavoille.

Aluksi nämä moottoroidut kulkuvälineet olivat niin pelottavia, että esimerkiksi Oulussa niillä oli lupa ajella vain öisin, kun ei ollut hevosliikennettä. Joten ei ihme, että Temmeksellä, kun ensimmäiset auto-omnibusmobiilit aloittivat liikennöinnin, muorit totesivat, että ”Maailmanloppu tullee ku mökit liikkuu…”

Kuorma-autoista rakennettujen autojen rinnalla oli myös ”oikeita” auto-omnibusseja. Eroa kuorma-autosta kyhätyn kulkuvälineen ja ”oikean auto-omnibusmobiilin” välillä ei ole kovin helppo tehdä. Aikalaisille eron tekeminen ei ollut vaikeaa, sillä Suomen Kuvalehdessä oli opastava artikkeli vuonna 1925: Siinä todettiin

linja-auto on vaunu, joka on rakenteeltaan sellainen, että se kykenee matkustajalle antamaan ensiksi täyden kulkuvarmuuden, on nopea ja sellaisilla mukavuuksilla varustettu, että matkustus sillä ei käy työksi, vaan huviksi, ja että pitemmänkin matkan tällaisella tehtyään ihminen vielä on työkykyinen ja reipas …

Samassa jutussa todettiin, että kuorma-auton alustoille tehdyissä

vaunuissa ihminen ellei juuri kolhiinnu niin pahoin, että sairaalaan tarvitsisi viedä, kuitenkin väsyy ja tulee työhaluttomaksi joiksikin tunneiksi.

Paljon hienoja vanhoja onnikkakuvia täällä (rullaile sivun alareunaan). Tämmöisiä ja paljon muita juttuja tänään.

Ja tämä oli kyllä nyt niitä viimeisiä isosti, ohi normitöiden valmisteltavia juttuja tälle keväälle. Jotta helpotustahan tässä on ilmassa. 🙂 Nyt pakkaamaan. Minilomanen on alkanut!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Eilisen juhlan jälkeen …

Eilen kolmen jälkeen meidän pihalle tuli 20 työkaveriani. Olisin halunnut kutsua vielä muutamia, kymmenen lisää?, mutta jostain oli vedettävä raja.

Kahdellekymmenelle on riittävästi astioita eri kattauksille ja ulkona tuoleja, ja tilaa kaikkien olla yhdessä tilassa yhtä aikaa. Siis siltä osin toimi hyvin.

Maanantaina satoi viheliäisesti, kuten tänäänkin, mutta eilen paistoi! Loppuillasta ei ollut enää kovinkaan lämmin, mutta aurinkoa riitti. Viimeiset vieraat lähtivät puoliyhdeltätoista. Sen jälkeen Pehtoorin kanssa siivoilimme, käytimme tiskikoneita, järjestelimme, pakkasimme safkoja.

Olin ohjeistanut piknikin nyyttäri-ideaa näin: ”Kun mietit, kuinka ison nyytin tuot, on hyvä tietää, että meitä on paikalla parikymmentä ja että jokainen tuo jotain. Siis tuo siten, että jokaiselle riittää, mutta muista, että tuomasi lisäksi pöydissä on ainakin 21 muutakin maisteltavaa. Siis riittävästi, mutta kohtuullisesti.” Oliko mennyt perille? EI! 🙂 Menu oli huikea!

(eikä tuossa ole edes ihan kaikki… kuva suurenee klikkaamalla)

Minä en eilen pitänyt – en ehtinyt – kuvata, joten nyt on sellainen juttu, että jälkkäripöydästä ei ole kuvaa… ;(

Olin tehnyt tietokilpailun, – osittain siksi, ettei kukaan keksisi ryhtyä mitään puheita pitämään, ettei joku haluaisi ikään kuin siten ohjelmaa järjestää. Noh, tietokilpailu(kin) takasi, että pönötyspuheita ei pidetty.

Eikä sitten ollut onneksi muuta kuin hieno läksäriruno latinaksi (siihen palaan vielä toiste) ja pieni lahjanluovutuspuhe, tai oikeastaan kaksi lahjanluovutuspuhetta: sain ihan lähimmiltä kolmelta, ”ent. SSH:n pojilta” ;), hienon punaviinin ja sitten koko läsnäolleelta porukalta ja suureksi yllätyksekseni myös parikymmeneltä muulta yliopistossa vuosia, vuosikymmeniä kanssani samassa työyhteisössä olleelta Taittingerin samppanjan 😉 ja lahjakortin ravintola Oloon! Yesh! Huippujuttu. Ihan kuin työkaverit tietäisivät, millaisesta pidän. Aalto-maljasta tai jostain bibliofiilisesta kirjaharvinaisuudesta olisin ollut iloinen, tästä olen ihan innoissani. Ja kyllä se tuntuu mukavalle kun niin moni oli mukaan lähtenyt.

Ajatuksena oli ollut ”viettää tiistai-iltapäivä ja ilta leppoisasti yhdessä, – ilmassa hiven lähdön tunnelmaa ja toivottavasti paljon lämpimiä auringon säteitä.” Ja niin se meni. Mukava lähtörituaali oli tuo.

Aamulla roudasin duuniin auton peräkontillisen rääppiäisiä, joista meille tusinalle riitti lounaaksi ja monelle pieniä dogibageja erikseen kotiin vietäväksi.

Päivällä töissä paljon piipahtelijoita, paljon tekemistä, paljon posteja, paljon väsymystä.

Illansuussa olen viimeisteillyt huomista ”keikkaa” – lähden Pudasjärvelle ihan uudenlaisen ”esitelmän” pitoon … sitten helpottaa …