Tänään oli ajatuksena olla liki koko päivä koneella, tehdä eiliset kuvat asiakkaalle valmiiksi. Ainoa aie poistua kotoa oli käydä Kauppahallissa systerin kanssa lounaskahvilla ja ostamassa kalaa, leipää ja vihanneksia. Noh, nuo tein. Hyvä lounastuokio, ja viikonlopuksi asti riittävästi hyviä raaka-aineita hankittuna. Menipä sen jälkeen asioilla tovi, ja rohkenin hetkeksi ulkoilemaankin. Jokirannassa hyytävässä, kylmässä ja kosteassakin säässä pieni pyrähdys. Mutta kannatti se. Tammikuun kuva on nyt otettu. 🙂
Iltapäivällä sitten huomio vielä ihan muuhun kuin kuviin – johan taas huolen lykkäsi.
Illaksi olen palannut kuvien äärelle, samalla kirjaa kuunnellen.
Kauan minä vitkuttelin ja keksin kaikkea huushollattavaa, erinomaisen tähdellistä sijaistoimintoa, että voisin perustella sitä, ettei tarvitsisi lähteä ollenkaan ulos. Puolen päivän jälkeen lopetin pakkasen (jota oli kuitenkin vain – 12 C) ja jäätävän tuulisen talvisään välttelyn ja puin kerroksen toisensa jälkeen alle ja ylle ja ULOS. Hiihtämään en sentään lähtenyt. Suojaisissa paikoissa oikeinkin hyvä ulkoilusää, mutta vastatuulessa tuntui, että selkäydinnestekin jäätyy. Pureva vinkka liki sattui kasvoilla.
Mutta aurinkoa ja D-vitamiineja oli tarjolla, joten Hietasaaressa ja Nallikarissa kiertelin ja kuvailin sen verran, että voin kuitata tehneeni pienen lenkin.
Muuta mainittavaa ei sitten ole tullutkaan tehtyä. Pirttipäivä. Kun kerran on mahdollisuus sellaiseen. 🙂
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tuntuu, että Kiti Kokkonen, tai siis Tanhupallokin, osallistuu toissapäivän postauksen keskusteluun omalla hienolla kommentillaan, omalla hurmaavalla olemuksellaan:
”Ei voi koko aikaa jäädä miettimään sitä huonoo juttuu… Nyt ylös, niinku sano mummo lumessa!”
Eilisellä lenkillä taivaalla oli kauniita puuterisia pastellisävyjä. Meri-Toppilan rannasta Möljän aallonmurtajlle on lyhyt matka, varsinkin jo kuvaa tele-zoomilla, mutta eipä väylän yli uskalla kävellä edes pakkasen kiristyttyä. Mutta aurinkoa oli jo näkyvissä ja kamera mukana. Toisin kuin tänään, kun olimme äidin kanssa OYS-reissulla ja puolenpäivän aikoihin palailimme sieltä. Juuri silloin olisi ollut niiiiin hieno aurinko tummansinisten pilviverhojen välissä! Sellainen pakkaspäivän, tammikuun aurinko. Torstaina voisi olla mahikset vastaavaan, silloin sitten kameran ja runsaan vaatetuksen kanssa ulos.
Mökkireissun jälkeen, viikonloppuna ei tullut oikein kunnolla liikutuksi, ulkoilin lähinnä vain pienten kanssa puistossa ja lähimetsässä. Askeltavoitteet ei aivan saavutettuja, eilenkin lenkiltä oli kiire kotiin: innostuin tekemään vähintäänkin runsaan, monen kulholllisen kiinalaisen sapuskan meille. Pienille riitti paistettu nuudeli, vaikka millaisia wokkeja olisi ollut lisukkeeksi. Kasviksetkin suikaloin alusta asti. Mukana muutama uusi kokeilu joista saa hyviä, nopeita arkiruokia. Juniori piti erityisesti yhdestä broilersoosista. Yritän tällä viikolla saada aikaiseksi koosteen viime aikojen ”uusista” arkiruoista, joita on tullut kokeilluksi, kehitellyksi, kokatuksi.
Ruokaan liittyy myös nyt yksi kuuntelussa olevista kirjoista: Lasse Lehtisen ”Salakapakoita ja tappaiskeittoa”. Se on sellainen omaelämäkerrallinen ruokakirja, joka on mielestäni aika hyvä. Lehtinenhän osaa kirjoittaa, olla sarkastinen, ja hän on todellakin kiertänyt maailmaa ja tutustunut ruokakulttuureihin, joista hän kertoo kytkien ruokakokemukset osaksi, paitsi omaa eläämäänsä, myös osaksi ko. maan tai paikkakunnan historiaa ja yhteiskuntaa – tekemättä sitä kuitenkaan puuduttavasti. Mitä mainion kirja kuunneltavaksi vähän pidemmän ruoanlaittosession ohessa, – niin kuin minulla eilen.
rhdr
Ja toki nyt illalla olen sitä kuunnellut, kun olen keskittynyt mun riddarin ”kokoamiseen”: nyt on alaosa ja hihat valmiina ja alkaa kaarroke. On kuulkaa hidasta. Ainakin minulla. Ja yhdistelypuuhissa tuli yhtäkkiä takauma: hoksasin, että olen ehkä kerran aiemminkin tainnut tehdä ”riddarin”. Tietämättä, että se ehkä oli islantilainen neulemalli. Se oli vihreä, tosi isotöinen. SIitä ei ole oikein kunnon kuvaa, sillä siihen maailmanaikaan (1985?) ei jokaisesta sapuskasta ja jokaisesta neulotusta villasukasta kuvia räpsitty 😀
Mutta muistin, että se oli sitten usein mulla raksalla ja löytyihän niistä kuvista yksi, jossa sitä näkyy edes vähän. Mikä on kriteeri sille, että neulepusero on ”islantilainen riddari” – ehkä tuo ei sittenkään ole?
Kuvassa olen nuorempi kuin meidän esikoinen on nyt. Tuntuu hassulta. Itse asiassa Tyär taitaa tänään olla päivälleen sen ikäinen kuin minä olin silloin kun sain hänet. Eikä ketään yllättäne, että omasta mielestäni olin silloin paljon vanhempi, mutten todellakaan viisaampi kuin hän on nyt.
Kaamos on ohi. Saariselällä aurinko nousi tänään ensimmäistä kertaa reiluun kuukauteen. Emme jääneet odottelemaan ensi säteistä Kaunispään huipulle tai muuallekaan mökkimaisemiin, vaan lähdimme valoa vastaan, valoa kohti. Aamuyhdeksältä hyvästelimme nuorenparin joka jäi etätöihin ja -opiskeluihin, hiihtämään ja juoksemaan sekä tietysti nauttimaan Hangasojan verkkaisesta elämänmenosta.
Sinnekin kyllä jo myöhään eilen illalla kantautui maailmalta uutisia, joita oli vaikea uskoa todeksi (USAn vaalimellakat) ja jotka taas lisäävät huolta omassa maailmassakin (Oulussa koronaa kolmessa palvelutalossa). Näistä huolimatta kunnon unet ja aamulla toimeksi jotta pääsimme kotimatkalle.
Me näimme tänään auringon – ensimmäisen kerran tänä vuonna!
Yläpostojoella se oli vasta aavistus taivaanrannassa, mutta Napapiirille tullessa jo vilahti melkein kokonaisena näkyvillä.
Matka taittui joutuin, kehuisinko taas Kemi – Oulu -väliä? Voisinpa vaikka: on se niin hyvä nyt. 🙂 Hyvissä ajoin oltiin kotona ja poikkeuksellisen pitkän (10 vrk) poissaolon jälkeen paluu ruotuun. Ja paluu myös vähän toimeliaampaan, säännöllisempään elämänmenoon kuin on tänä vuonna vielä on ollut. Mutta nyt unirytmi ja ruokarytmi (ja -määrä) taas entisiin uomiin. Onneksi Oulussakin on mukavan talvista. Päivä kerrallaan, kiirehtimättä, tässä hetkessä … vuosi on jo hyvällä alulla.
Olin tänään kahteen otteeseen kameran kanssa tuntureilla. Ajatuksena kuvailla aamun tähtitaivasta ja iltapäivällä valon ja värien hiipumista pimeään iltaan. Mutta taivas vetäytyi jo aamulla pilveen, ja samalla pakkanen laski (- 20 C -> -13 C), joten ei kuulaita ja kirkkaita värejä, mutta silti niin kovin kaunista. Aurinko ei vielä nouse, mutta onhan meillä kuu!
Melkein haloilmiö kehittyi Iisakkipään taakse kymmenen jälkeen, mutta pian taival kävi tavallisen harmaaksi, maisema pehmeni …
Iltapäivällä kävin vielä kävelemässä vanhan tutun Aurota-polun, jonne nyt on laitettu valaistuskin. Huurteiset puut kauniita, metsäreitti liki sadunomainen. (Kuvat vielä purkamatta…)
Siivoilin vähäsen, sauna ja sapuska ja sitten taas telkkarin ääreen. Green Book (nimi ei kyllä ole oikein onnistunut… tai ei ainakaan kovin informatiivinen) kannatti katsoa. Mietin kovasti millä sanalla sitä kuvaisin, – ehkä ”hieno” voisi olla oikea. Ei hienosteleva, päinvastoin, vähän roisikin, hauskakin, humaani, hyvä leffa. Ja siinä ohessa valmistui riddarin toinen hiha.
Päivämäärät ja viikonpäivät ihan hukassa, mutta väliäkös sillä. Ei täällä pohjoisessa näinä päivinä niin väliä. Kunhan liikutaan ja syödään hyvin. Hyvä unikin on Lapissa luontaisetuna, jollaista ei kotioloissa useinkaan ole.
Meidän neljän hengen seurue vietti pitkää aamiaisbrunssia niin kauan että pimeä vaihtui jo hämäräksi, ja sitten olikin jo aika lähteä ulos. Pikku pakkanen, pilvinen sää. Mie lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, ja sieltä suksilla kohti Luttotupaa. Eihän siellä vielä ladut ihan priimaa ole, ei ”konelatuja”, mutta hyvin se melkein kymppi hurahti. Hyvää tekevä ulkoilma, yksikseni vailla isompia ajatuksia sivakoin omaan tahtiini. Oli hyvä.
Mökillä kauden viimeinen? glögihetki mökkiterassilla jonne toisaalla ulkoilleet ystävät ja Pehtoorikin olivat jo tulleet. Pientä suolaista ja jaksoimme sitten saunoa. Värkkäilin ruokaakin, pääruokana pottuvoita ja paistikäristystä (kolmas päivä peräjälkeen pororuokaa, mutta mikseipä? 🙂 ) Meidän pororuoka täällä on lähtiruokaa – suoraan tuottajalta Menesjärveltä. Alkuun sitten jotain ihan muuta kuin lähiruokaa: Lidlin karpalohyytelöä ja persimonia – ei kummoisia tekemisiä vaadi. Jälkkäriksi jotain niinkin ihmeellistä kuin hillarahkaa ja suola-karamellisoosia.
Ja niinhän vielä kolmaskin ilta riitti juttua, vaikka ”vieraisiin pöytiin” huudeltiinkin. Ollaan pidetty turvavälejä, sillä turvallisuus on nyt tällä porukalla erityissyistä tarpeellista…
Lasten kanssa chattailyä, järjestelyjä ja sitten vielä arkastelinkin: pahviin tähtikuvio, sen teippasin objektiivin eteen ja kuvailin valonauhoja pihapiirissä.
Mitä tulee mieleen viinin etiketistä? Koronakuvasto?
Kyllä, kyllä tämä Tommasin Crearo punaviiniin etiketti tuo mieleen koronaviruksen kuvat. Meille se oli tänään koronan kaatajaisviini, joka sopi erinomaisen hyvin myös (erinomaisen 🙂 ) porovorsmakin pariksi, – sen sekä ystävien seurassa nautittavaksi. Tämän jälkeen minun on vaikea muistaa ko. viinistä muuta kuin että se on koronakauden loppusuoran alussa nautittu viini. Kaikesta huolimatta ja kaiken jälkeen, tietämättä mitä on tulossa, me olemmekin ystävien kanssa mökillä.
He tulivat eilen. On oltu melkein kuten aina ennenkin uutena vuonna. Moneskohan vuodenvaihde heidän kanssaan? Nyt erilaisin reunaehdoin, erilaisissa, mutta toiveikkaissa tunnelmissa monenkin asian suhteen.
Lapin lepoisa olo takasi meille kaikille pitkät yöunet, ja myöhään nautitun aamupalan jälkeen suuntasimme kylille tepastelemaan.
Myös Hangasojan varressa kävimme kulkemassa, yhtä tiettyä rakennustyömaata tarkastamassa. 🙂
Iltapäivän lopulla myöhäinen notskilounas. On asioita, joista on mukava nauttia ”kaikesta huolimatta”. Saunan lämmitystä porukalla, unosia, ruokahuollon järjestämistä. Iltapäivän lopulla, ennen pimeyden laskeutumista taivaankansi näytti, että on tulossa vielä värejä harmaaseen maailmaan. Siitä ilo.
Saunan jälkeen aika avata ko. viini, ja syödä vähän, puhua paljon. Tai oikeastaan jatkaa puhumista… Ja minä olen kuin olenkin osannut elää tässä hetkessä. Ei menneitä, ei tulevia,
Nyt on hyvä. Vähän sellainen ”lomalla omasta elämästä” -fiilis.
———————
Pehtoori oli jo eilen iltasella laitellut auton, sukset yms. yms. valmiiksi, minä kamerat ja kamppeet, joten aamulla sitten enää vain useamman ruokakassin pakkaaminen mukaan, jotain sentään jätettiin tyttärellekin, joka jäi kotikotiin koodailemaan…
Nyt sitten oli sekin ilo, että Oulu – Kemi väli oli (melkein) valmis. Lussakkaa menoa, ei kyllä ollut paljon liikennettäkään, mutta nyt oli mellevä ajella. Kovin oli aamusella pimeää, vaikka hanget sentään vähän valaisevat. Jo heti Napapiirin pohjoispuolella, heti puolenpäivän jälkeen alkoi uudelleen hämärtyä. Kaamoksen etelärajahan kulkee Sodankylän ja Rovaniemen välissä, vähän Napapiirin pohjoispuolella, joten aika lailla hämärää matkantekoa lähes 500 kilometriä. Mutta kyllä se taas kannatti.
Mökillä pikkupakkanen, oikeastaan vuodenaikaan nähden aika vähän lunta, toki ihan lumitöitä tehtäväksi asti. Ulkona olisi voinut olla kauemminkin. Huomenna sitten. Nyt on aikaa täällä. Kaamos kietoo hellään huomaansa.
Vielä yksi pyhä. Yksi sunnuntai kaikkien juhlapyhien jälkeen.
Auringon häivähdys, joka sääennusteessa luvattiin, näkyi vain sääkartoilla, ei livenä. Todellisuudessa oli pieni pakkasmyräkkä, mutta kyllä sekin tuntui oikein hyvälle, varsinkin kasvoille, eikä häirinnyt liikkumista. Hyvä kirja kuuntelussa piti ajatukset muissa maailmoissa, mikä oli hyväksi. Huoli, joka sitten osoittautui oikeastaan aika turhaksi, pysyi taustalla.
Iltapäivällä jo hyvä mieli. Pienetkin olivat vielä tänään täällä syömässä. Koetin keksiä ruoan, johon saisin upotettua mahdollisimman paljon kaikkia jouluruokien jämiä: siispä tarte flambee porolla, lohella, punasipulilla, etc… Viisi pellillistä niitä tuli. Onpahan moneen ruokakuntaan evästä huomiseksikin. Tosin minusta tuntuu, että minun lihansyöntikiintiöni on nyt moneksi päiväksi täytetty. Nuudelikeitto tai ehkä sitten kuitenkin notskimakkara? – Huomenna jo mökkipuron rannalla!
