Reija

Vähän jo joulun tunnelmaa

Oli päästävä liikkeelle tänään, ja maltettava odottaa, että on sinisen hetken aika. Vähän ennen neljää oli.

Tuomiokirkko ja sen keltainen väri ovat niin kauniita talvi-illan samettisen sinistä taivasta vasten. Viime vuonna tähän aikaan oli vain mustaa, kiiltävää asfalttia, mutta nyt on tunnelmallista. Liikennevalojen palaessa punaisena tuli lisää punaista kuvaan (sellainenkin versio on), mutta tuo punainen pikkuauto saa nyt olla se joulun punainen tässä kuvassa.

Niin toivon, että olisipa seurakunta valaissut myös pikkukirkon, lasten kirkon, joka on sakastin puolella, kirkon takana. Siitä(kin) saisi tällaisella säällä kauniita kalenteri- ja korttikuvia.

Jouluista siivoilua, pyykkejä, manklausta, kaikkea muuta kotoilua, parit joululahjat nettikaupoista, Spotifystä oma joulubiisilista (2021) koottuna, ja muuta arkaretta ja kotoilua. Vähän kuin sellainen ”kotoilu-pikkujoulu”. Kipolliset Blossan tämän vuotista glögiäkin nautimme äsken. Sepäs oli hyvää. Vähän sitruksista, inkiväärin häivähdys hyvä, ei tahmaisen makeaa, ei punaviinillistä, mikä näinä aikoina on mulle hyväksi.

Ja taas monessa asiassa muistutuksia, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Ainakin huomisen sen taas muistan. Vähän niin kuin yhden lahjan olisin jo saanut.

Joulu

Joulukalenterin eka päivä

Tänään on kalenteri ollut monessa mietinnässä mukana. Eikä vain joulukalenteri, vaan olen sekä päiviä että viikkoja laskenut, kuvauksia ja tapaamisia kalenteriin merkinnyt ja poispyyhkinyt, menneitä ja tulevia aikoja miettinyt.

Ja tehnyt kalenterikuvia, tulevillekin päiville. Mm. tuon bannerikuvan, jonka taustalla on kuva Saariselän keskustasta. Vähän levoton tuli bannerista, joten ehkäpä se vaihtuu taas pian. 🙂

Kuten jokunen vuosi sitten Joulukalenteri-jutussani kirjoitinkin, ensimmäinen Suomessa myyty kalenteri syntyi vuonna 1947. Silloin en juttuuni löytänyt mistään kuvaa ensimmäisestä suomalaisesta joulukalenterista, mutta tänään sellainen sitten sattui silmiini!

Pohjois-Pohjanmaan museon FB-sivulla avautui tänään joulukalenteri, ja sen ensimmäisessä luukussa oli tuo ylläoleva kuva. Ja kuvatekstissä lukee, että ”kuva-aiheena oli piparkakkutalo, jonka ikkunoita avattiin ja viimeiseen ikkunan takaa paljastui Beetlehemin seimi.” Museon kalenterin pitäjällä on myös tieto, että tämä ensimmäinen kalenteri ei ollut mikään myyntimenestys, koska kalenteri-idea ei ollut vielä tuttu juttu, mutta jo 1940-luvun lopulla partiotyttöjen kalenterista oli tullut ”varsin suosittu”.

Tuota museon joulukalenteria ajattelin ryhtyä seuraamaan, ehkä myös vastaisuudessa vohkin sieltä ideoita ja juttuja tänne blogiin. 🙂 Tästä kaikesta voinette päätellä, että kyllä minä sitten olen taas päättänyt tänäkin vuonna Tuulestatemmatun joulukalenterin koota. Kuten tänäänkin kuvat eivät aina ehkä ole omiani, mutta katsellaan nyt, mitä saan aikaiseksi.

Mukavaa ja tunnelmallista joulunodotusta kaikille!

Alla kollaaseja muutamista aiempien vuosien kalentereistani.

Historiaa Oulu

30.11.1808 Oulussa

Reilut 200 vuotta sitten, —

Antinpäivänä, marraskuun 30. 1808, kun muutamat kasakat ensin olivat ratsastelleet kaupungin kaduilla, marssi aamupäivällä Limingan tullista Torikatua pitkin ensimmäinen venäläinen rykmentti, pysähtyen sitten torille raatihuoneen edustalle. Päävartio sijoitettiin sinne ja torin ympärille asetettiin vihreitä ammusvaunuja ja tykkejä, joiden vieressä palavat luntut savusivat useiden päivien aikana. Koko kaupungissa vallitsi venäläisen armeijan sinne marssiessa hämmästynyt kuolemanhiljaisuus.

– – Kreivit Shuvalov, Kamenski ja useat muut kaupunkiin marssivaa armeijaa komentavat venäläiset kenraalit majoitettiin Oulun parhaisiin taloihin. – – Kenraali kreivi Kamenski sekä useat muut armeijaa johtavat kenraalit antoivat jo pian Ouluun marssinsa jälkeen kaikessa kiireessä järjestää tanssiaiset, joihin kutsuttiin kaikki kaupungin huomatuimmat naiset, mutta ei ainoatakaan herraa.

– – Tanssiaiset: Tasan seitsemältä, talvi-iltana kaikki kaupungin huomatuimmat naiset olivat kalpeina ja vapisevina kokoontuneina laamanni Antellin eteiseen tai tanssihuoneiston ulkopuolelle.

Seuraavana päivänä: ”arkajalkaiset kaunottaret” kokoontuivat muistelemaan edellisen illan tanssiaisia. Nuorten naisten mieliin olivat jääneet erityisesti kreivi Kamenski, Tutshkov, Rakmanov, — everstit Kulmev ja paroni von Pahlen, luutnantit Adinshov, Alftan, ja ruhtinaat: Potemkin, Obolesky ja Uvarov sekä ruhtinaalliset tarjoilut.

Seuranneena talvena Venäjän armeijan upseerien toiveiden mukaisesti ja järjestäminä pidettiin monet tanssiaiset ja tehtiin rekiretkiä, joihin saivat osallistua miehetkin, lähiympäristöön, mm. Limingantien varren Latokartanoon ja Kajaanintien varteen Knuutilaan.

(Lainaukset Sara Wacklin, Sata muistelmaa Pohjanmaalta)

Suomen sodan loppuvaiheessa, kun venäläiset miehittivät Oulun 30.11.1808, lääninjohto oli jo lähtenyt yhtäaikaa ruotsalaisten joukkojen mukana kaupungista, joten paikallisen, oululainen porvariston oli keskenään sovittava suhtautumisestaan venäläisiin. Varsinkin miehillä – luonnollisesti – oli ennakkoluuloja tanssivia upseereja kohtaan, mutta hyvin pian Oulussa kuitenkin päädyttiin yhteistyöhön Venäjän armeijan kanssa. Kun Suomi sodan seurauksena siirtyi Ruotsin kuningaskunnan itämaasta Venäjän autonomiseksi osaksi, sujui vallanvaihto Oulussa ongelmitta, mistä ilahtuneena keisari Aleksanteri I antoi rauhan solmimisen jälkeen kiitoksena lyödä mitalin Oulun kaupungille ja nimitti monia oululaisia porvareita kauppaneuvoksiksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Joskus jotkut päivämäärät herättävät muiston jostain omasta luennosta tai muutoin vain menneessä luetusta tai kirjoitetusta. Tänään tämmöinen.

Luettua

Joululahjakirjoja – löytyisikö näistä vinkkejä?

Lokakuun alun jälkeen olen kuunnellut taas parikymmentä kirjaa. Ehkä viimeistään nyt on hyvä aika niistä kertoa, vähän kommentoida, – ehkä joululahjakirjavinkkejä antaa samalla.

~~~~~~~~~~~~~~

Brittikirjailija, entinen parlamentin jäsen Jeffrey Archer on ollut minulle aiemmin täysin tuntematon nimi, enkä oikein tiedä mistä tähän edes törmäsin, mutta tämän vuoden ensimmäiselle hiihtolenkille mökkiviikolla latasin 7-osaisen Clifton-koronikan ensimmäisen kirjan (Vain aika näyttää), ja nyt on 1500 sivua, noin 60 tuntia tullut kuunneltua. Kuudennen osan aloitin tänään ulkoillessa.

Jeffrey Archer, Miekkaa vahvempi

Jeffrey Archer, Maksun aika

Jeffrey Archer, Vaietut salaisuudet

Jeffrey Archer, Isän synnit

Jeffrey Archer, Vain aika näyttää

Tarina Cliftonin ja Barringtonin sukujen vaiheista alkaa 1920-luvulta, enimmäkseen se sijoittuu Brixtoniin, mutta myös Yhdysvaltoihin, Skotlantiin, sotavuosina Saksaan ja Ranskaan, Afrikkaankin, ja viidennessä osassa oltiin Neuvosliitossakin. Kirjassa on aatelisia, työväkeä, glamouria, vähän övereitä juonenkäänteitä, paljon oikeusistuntoja, sotaa, rauhaa, rikollisia ja rakkautta, politiikkaa ja perienglantilaista elämänmenoa. Archeria tituleerataan loistavaksi tarinankertojaksi, ja kyllä hän sellainen onkin. Jotenkin sellainen vanhanaikainen historiallinen romaanisarja, tuntuu että tämän tyylisiä luin aika paljon joskus keskikoulun loppuvuosina.

Koska näyttää siltä että kaikki seitsemän tulee kuunneltua, on selvää, että olen viihtynyt näiden parissa. Ne ovat hyvää, etten sanoisi laadukasta, viihdekirjallisuutta.

Harvoin tulen kiinnittäneeksi /osaan kiinnittää huomiota siihen, onko kirja käännetty hyvin, mutta tämän sarjan kohdalla olen miettinyt että täytyy olla kyse käännöslapsuksista. En filologina osaa sanoa, mutta historioitsijalle särähtää pahasti, kun joku 1920-luvulla ”töppää” tai 30-luvulla ”operaattori” yhdistää puhelun tai pojat ”lintsaavat” 50-luvun sisäoppilaitoksesta. Ei näitä anakronismeja montaa ollut, mutta joka kerta tupisin paheksuvasti hiljaa mielessäni. Näistä huolimatta sarjaa voin suositella.

(jos kirjan nimi on punaisella, se on linkki kirjan esittelyyn Bookbeatin sivulla)

Lucinda Riley, Oliivipuu ***

Toinen hyvä tarinankertoja-kirjailija on Lucinda Riley, jonka 7-osainen Seitsemän sisarta -sarja tuli kuunneltua ja viimeiseen osaan vähän petyttyä, mutta silti tartuin ”Oliivipuuhun”. Siinäkin on englantilaisia perheitä, ystävyksiä, menneidyyden salaisuuksia, rikkautta ja rakkautta, niiden menettämistä ja saamista – ja Kypros! Aurinkoinen, oliivipuulehtojen, turkoosin meren Kypros. Siis tämäkin kirja sellainen ”menen-toiseen-maailmaan-ja-kuuntelen-kirjaa”. Pakokirja. Ehkä. Ei missään tapauksessa huono, mutta sellaista syvyyttä kuin Archerin kirjoissa, joissa aika ja paikka, ajankuva ja miljöö ovat kerrottu siten, että se tuo lisäarvoa lukukokemukseen, ei tässä kirjassa ollut.

Virginie Grimaldi, Suloisimmat hetket ***

”Ranskan suosituimman viihdekirjailijan menestysromaani kuvaa äitiyden muutosta lämmöllä ja huumorilla.” Näin todetaan kirjan esittelyssä Bookbeatin sivulla. Siitähän tässä on kyse: tyhjän sylin -syndroomasta. Siitä kun lapset aikuistuvat, lähtevät. On tässä juonikin. Mutta ei tämä mikään henkeäsalpaava, vahvasti myötäelettävä tarina ollut.

Kati Marton, Merkel ****

Angela Merkel. Merkillinen nainen, josta on varmasti ollut vaikea kirjoittaa kirja. Kirjan tekoon Saksan liittokanslerina läntisen maailman johtohahmoksi noussut Merkel ei itse ole osallistunut. Tietokirjailija Marton pystyy kuitenkin kertomaan myös Merkelin yksityiselämästä jotain, ja siitäkin, mikä on Merkelin jakkupukupukeutumisen taustalla, mikä on Merkelin värisuora. Entäs Merkelin ”kolmio”!

Marton kirjoittaa paljon myös siitä, mistä Merkel on ajatuksensa saanut, miten Itä-Saksassa syntynyt nainen nousi politiikan huipulle. Vähän minua paikoin arvelutti, että millä perusteella Marton teki päätelmiä Merkelin asenteesta Itä-Saksan hallintoon, suhteesta sosialistisiin valtioihin, – lähdekritiikin perään kyselin näissä kohdin.

Mutta kaikkinensa, ja yllättäenkin, tämä oli todella mielenkiintoinen elämäkerta, vaikken mitenkään erityisen kiinnostunut poliittisesta elämästä olekaan.

Monni Himari, Vaella, kalasta, rakasta ****

Taas! yksi (nuori) nainen, joka on luopui urastaan, jätti mielenkiintoisen työnsä, joka poltti itsensä loppuun, joka lopulta jätti kaiken entisen, ja muutti pois entisestä elämästään. Hän muutti Norjan rannikolle kalastamaan. Ja jatkamaan kirjoittamista.

Itseironia, itselleen nauraminen, rehellisyys ja rohkeus, reipas tapa kirjoittaa, pohjoisen luonnon hienot kuvaukset viehättivät minua. Suosittelen.

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja *****

”Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.”

Tätä kirjaa moni Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmässä kehui ja kiitti. Tästä keskusteltiin siellä paljon, ja sitä kautta minä tämän löysin. Vaikuttava, älykäs kirja. Sen maailmaan uppoaa, se panee ajattelemaan, olemaan kiitollinen ja huolissaan luonnonvaroista. En osaa tämän hienoutta sanoittaa. Mutta yksi parhaista kuuntelemistani kirjoista. Jostain syystä tämä on iltakirja, ei sovi aurinkoisille lenkeille. Tämä on elämys.

Olga Tokarczuk, Aja aurasi vainajain luitten yli ****

Olga Tokarczuk on Nobel-kirjailija, josta en ollut kuullutkaan koskaan ennen kuin tähän kirjaan törmäsin. Kummallinen, aikuisten satukirja, josta ei oikein tiedä… Niin kuin nyt jo kirjan nimikin kertoo. Kummallinen kirja, mutta siinä on sellainen mukava tunnelma, huolimatta että murhia tapahtuu.

Meri Valkama, Sinun, Margot *****

Kun on opiskellut historiaa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, ollut keskikoulussa kun Teiniliitto järjesti Chilen sotilasjunttaa vastaan mielenosoituksia, kun sosiologian apulaisprofessori luennoi itäsaksalaisen yhteiskunnan järjestyksestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista, tämä kirja tuo kaikenlaisia takaumia, muistoja, välähdyksiä omastakin menneestä.

Kirjassa ”DDR:ään vahvasti uskova Markus muuttaa perheensä kanssa Itä-Berliiniin ulkomaankirjeenvaihtajaksi vuonna 1983. Pieni Vilja-tytär kasvaa itäsaksalaisten ihanteiden keskellä, kunnes muuri murtuu vuonna 1989, ja sen myötä hajoaa myös vanhempien avioliitto. Suomeen palaamisen jälkeen Viljan muistikuvat lapsuudesta kadonneessa maassa hiljalleen haalistuvat.” Ja Vilja lähtee vuonna 2011 Berliiniin selvittämään lapsuuttaan.

Kirjassa on hieno rakenne, joka toimii, kieli on tarkkaa, soljuvaa. Myös ”asiantunteva” tulee mieleen tästä. Paikoin jopa tietokirjamainen. Ehdottomasti hyvä joululahjakirja meidän sukupolvelle. 🙂

Anneli Jussila, Pentti Linkola ja minä ***½

Hämmästyin, että jaksoin tämän kuunnella. Mutta kannatti. Nyt tiedän Linkolasta paljon lisää. Ja ymmärränkin hänen ajatteluaan ja tekojaan paljon enemmän kuin ennen tätä.

Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede ****

Jos Jenni Pääskysaari on sun mielestä hyvä tyyppi, niin varmasti tämä uppoaa. Hyvä ajankuva ja paikalliskuvaus: Korso vuosina 1975 – 1991. Voisinpa laittaa tämän kirjan ”Arjen historiaa” alle. Noina vuosina lapsuutta ja nuoruutta eläneet saavat kirjasta varmasti paljon. Ja Pääskysaari on naseva kirjoittaja, hauskakin. Satiirinen, ja sehän on aina hyvä merkki.

Enni Mustonen, Yllätysperintö ***

Tämä on ehkä huonoin Mustosen kirja, johon olen tarttunut. Mutta kun se on Mustosen, niin eihän se silti huono ole.

Antti Heikkinen, Latu ****

Savolainen Antti Heikkinen on kirjoittanut osin tositapahtumiin perustuvan kirjan nilsiäläisestä maailmanmestarihiihtäjä Pauli Pitkäsestä. En periaatteessa ehkä ole kirjan ”kohderyhmää”, mutta kyllähän tämä minua liikutti. Heikkisen rehevä, eläväinen kerronta on riemullista, osuvaa, koskettavaakin. Kirja kunnioittaa suomalaista maalaiselämää, selkosten kasvatteja, puurtajia. Kyllä papoille ja isille sopii lahjakirjaksi. Jos anoppini lukisi romaaneja, hänelle tämän antaisin.

Suvi Ratinen, Omat huoneet ***

Tästä tuli minulle monta kertaa mieleen, että tämä voisi olla tietokirja, joka on syntynyt kun on tehty väitöskirjaa suomalaisista naiskirjailijoista.

”Omat huoneet avaa ovia kulttuurikoteihin ja keuhkoparantoloihin, kesähuviloihin ja hotelleihin, vinttikamareihin ja vankiloihin. Tervetuloa Anni Swanin erämaa-ateljeehen ja Aino Kallaksen kirpputorilöydöillä kalustettuun tuulenpesään! Peremmälle vain Hella Wuolijoen komeisiin kartanoihin ja Maria Jotunin töölöläiseen antiikkiasuntoon jugend-ryijyjen ja buddha-patsaiden sekaan!”

Väistämättä tuli pohdittua, missä itse on mitäkin kirjaansa, opinnäytettään, blogiaan, artikkeleitaan kirjoittanut. Paikalla todellakin on väliä.

Mikko Hyppönen, Internet ****

Ehdottoman hyvä kirja(lahja) kaikille, jotka vähänkään ovat työnsä (tai harrastusten) kautta joutuneet ja joutuvat tekemisiin tietotekniikan ja internetin kanssa. PALJON muistoja, paljon tietoa, rautalangasta väännetty mm. mitä bitcoinit ovat ja miten niitä ”louhitaan”, palataan millineumin Y2k-kauhuskenaarioon, troijalaisiin ja Hyppönen kertoo, miten osallistuu edelleen Vastaamo-tietomurron selvittämiseen. Hyppönen on hyvä kirjoittaja.

Anna-Stina Nykänen, Hannu Hautala ****

Luontokuvaaja Hannu Hautalan elämäntyö ja ajatukset hyvässä paketissa. Valokuvaajat ilahtuvat tästä lahjasta, varmastikin enemmän kuin viihdekirjailija Tuija Lehtisen ”nykyromaanista.
Tuija Lehtinen, Studio Thora *** Ei tämäkään huono, mutta minun on vaikea kuvitella, että tämä ainakaan kenellekään miehelle uppoaisi. 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. En koskaan ole lukenut yhtäkään Liza Marklundin dekkaria, mutta tämä yksi on mainittava. Sen kansikuva on mun ottama!

Kuvan olen ottanut Kaunispäällä kaamosaikaan, ladannut jokunen vuosi sitten Kuvatoimisto Vastavaloon, kustantaja osti kuvan sieltä ja teki siitä kirjan kannen.

Bloggailu

Itsearviointia

En ole pitkään aikaan kirjoitellut blogini ”tilastoista”. Ne tuskin kiinnostavatkaan ketään muita kuin minua, mutta kyllä minä niitä aina seurailen. Ne kun kertovat numeroina sen, mitä en muutoin ehkä – liian läheltä katsovana – itse hoksaa.

Pitkään näytti siltä, että tämän vuoden kävijämäärä Tuulestatemmatussa kipuaisi kakkossijalle heti vuoden 2015 jälkeen, mutta loka-marraskuussa päivittäiinen kävijämäärä näyttää notkahtaneen niin, että hyvä jos pronssille ylletään. Vuoden 2015 ennätystä on kyllä mahdotonta saavuttaa.

Silloin elämässäni tapahtui ja sattui niin paljon, että blogilla oli paljon lukijoita: vanhoja ja uusia. Silloin (melkein kokonaan) luovuin yliopistoelämästäni, ja samalla opiskelijoista ja työkavereista, tytär muutti Meksikosta takaisin Suomeen ja Helsinkiin, Apsu syntyi, kävimme Liguriassa, meidän kilpikonna Elmerikin muutti pois, pääsin opiskelemaan Tornioon valokuvausta ja sain opiskelukavereita. Järjestin kuvahaasteen, vapaa-ajan lisäännyttyä tein ja kuvasin paljon ruokaa, kirjoittelin ja kehittelinkin reseptejä ja jakelin viinisuosituksia, osallistuin blogin avulla ruokahaasteisiin ja valokuvatorstaihin, kirjoittelin pieniä kolumnityylisiä postauksia etc. Ja syyspuolella yrittelin opetella pois loputtomasta suorittamisesta.

Kaikkea sitä. Turbulenssi-vuosi ja blogiin paljon kerrottavaa. 🙂

Tämä vuosi on ollut enimmäkseen kotoilua, mökkeilyä, sähköpyöräilyä, hiipuvaa kuvausharrastusta, tosin enemmän kuvaushommia kuin koskaan ennen, paljon sairastamista eri tahoilla, – siis kaikkea sellaista, josta ei ole tullut revityksi postauksia. Ei paljoakaan kohtaamisia, ei juhlia, ei edes pieniä reissuja. Joten postaaminen on joinakin päivinä ollut vähän kuin velvollisuus; illan tullen on oikein ryhdyttävä pohtimaan, mitäs ihmettä minä tänään sepittelisin. Enkä sitten kummoisiakaan juttuja ole saanut aikaiseksi. En siis ihmettele, että piipahtelijoiden määrä on laskussa.

Onneksi on teitä kymmeniä, jotka ilmeisesti kuitenkin päivittäin käytte. Aamukahdeksan ja -yhdeksän ja iltayhdeksän ja -kymmenen välillä blogin kävijälaskuri raksuttaa tasaisesti joka päivä. 🙂

Mutta joulukuu on ”aina” ollut vilkkain kuukausi, joten yritänpä taas ryhdistäytyä ja tehdä mukavia tai ainakin jollakin lailla kiinnostavia postauksia, – josko vaikka pronssilta pääsisi ohi vuoden 2016 keskiarvon. Tavoitteita pitää olla.

Muistikuvia Niitä näitä

Pimeää ja mustaa on

Kotipihan omppupuu

Nyt kun on oikea talvi, soisi tämän kauniin valkoisen säilyvän. Ettei enää ennen joulua suveaisi. Tänään saatiin tietoon lasten ”joululahjakirjeet”. Vähän vierastan Black Friday -hysteriaa: tällä viikolla on tullut sähköpostiin BF-mainoksia varmaan 15 kappeletta. Ainakin. Ja sometilien feedeissä välkkyy ja vilkkuu tarjouksia koko ajan.

Toisaalta ostin kolme vuotta sitten nykyisen puhelimeni BF-tarjouksesta, ja säästin muistaakseni melkein parisataa euroa, ja jonkin valokuvaushärpäkkeen olen myös hankkinut Black Friday -tarjouksesta, mutta kieltäydyn heittäytymästä hulinaan. Tästä urputuksestani huolimatta olen surffailut lasten toiveiden perässä ja esim. Lego-sarjat olivat lähes järkiään loppuunmyyty. Että kyllä joulukauppa jo käy!

Lupaan, että tämä on viimeinen mainos tälle vuodelle joulukorteista ja seinäkalentereista. Saariselkä-kalentereita ei enää olekaan myynnissä, mutta Oulu-kalentereita on muutamia jäljellä, ja kortteja on vielä paljon. Siispä nyt kun teet korttitilauksen, saat niitä varsin edullisesti (vaikkei ole edes mitään BF-tarjouksia) nipun kotiisi alkuviikosta ja ehdit vielä oikein hyvin lähettää joulukortit ajoissa ystäville ja sukulaisille. Ja samaan tilaukseen Oulu-kalenteri etätyöpisteesi seinälle tai vaikka kotikotoa omilleen muuttaneelle lapselle joululahjaksi?

Tässä linkki korttikauppaan, oleppas hyvä.

Tässä vielä lupaamani kuvat meidän eilisestä tuotoksesta. Ei liene vaikea arveta kumpi on Pinkki-Eeviksen puoli ja kumpi huolellisen Apsun.

Isovanhemmuus

Piparipäivä

Eeviksen (ja Apsunkin) päivä tänään. Eevis oli mummin ja papan seurana koko päivän, Apsu vasta iltapäivän, eskarin jälkeen.

Aamuhämärässä etsimme tonttuja, jokaisesta löytyneestä oli luvassa yksi karkki, ja E. löysi kaikki kymmenen. Sitten pengottiin läpi mummin joulukoristelaatikoita, ja kuinka ollakkaan kodissamme on nyt paljon sydämiä, enkeleitä, tonttuja, kristalleja siroteltuna ja ripustetttuna ties mihin kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Selvästi mummin hengenheimolainen mummin kanssa on Eevi: joulun valmistelu on mahdottoman mukavaa.

Puolen päivän jälkeen ajelin Haukiputaalle hakemaan Apsun eskarista. Matkalla kuulin paljon juttuja uudesta pikkusisaruksesta, jota Apsu on jo saanut pitää sylissä ja pukata rattaissa, joka ”on kyllä mukava” vaikka melkein vaan nukkuu, joka ”itkee aika paljon”. – Itkeekö öisinkin? kyselin (nimim. kahden koliikkivauvan äiti). Ja topakka vastaus: ”En tiiä. Ku nukun yöllä.” 🙂 Ja sitten mummilassa ihan eri maailmaan: ensimmäiseksi etsimään tonttuja! Montako E. löysi? Haluan löytää yhtä monta! – Ja löysihän Apsu.

Seuraavaksi piparkakkutalon teko: pappa ja mummi liimailivat seinät, molemmat pienet saivat koristella kattoliepeet. Ei liene yllätys, että Eeviksellä hallitseva väri oli pinkki ja että Apsulla liimaillut ranskan pastillit olivat suorassa rivissä (laitan huomenna kuvan). Aika mukavia kuvia perhealbumiinkin sain aikaiseksi; mutta nettijulkaisua lasten kuvista olen rajaillut … VInkki, että instastoorissa on pieni välähdys touhuistamme, siellä huomiseen asti. 🙂

Onneksi taikinaa ja tonttujen etsintäpalkkiokarkkeja, eikä edes pipareita mennyt paljoa, sillä jo kohtuullisen pienestä sokerimäärästä ”sokeripärinä” (A:n ilmaus) oli kohtuullisen vauhdikas. 🙂

Uuteen talon sisäiseen koulutukseen valittu lasten isä tuli hakemaan lapsensa, ja kuinka lasten oli kaikki saatava näyttää, kaikesta kertoa. Hieno päivä oli. Ei mikään Black Friday.

Joulu

Jouluisia juttuja jo

Merkittävin aikaansaannokseni on tänään ollut joulukalenterin ripustaminen ja jo muutamien pussukoiden täyttäminenkin. Meille tulee iltapäivällä pari piparinleipojaa, joten ehkä otamme pienen varaslähdön kalenterin kanssa, koska joulukuussa ei sitten likikään kaikkina päivinä ole mahdollisuutta näitä availla.

Samalla mietiskelin saisinkohan tänäkin vuonna tänne blogiinkin taas jonkinlaisen joulukalenterin. VIime vuonna yritin oululaisia paikkoja ja taloja sekä niiden historiaa kirjoitella ja kuvailla joulukalenterin muotoon, mutta vähän torsoksihan se jäi. Ehkä yritän jotain teemaa tällekin vuodelle… Vai onkohan edes kiinnostusta. Noh, ensi viikkoon on vielä aikaa kehitellä. (BTW: Joulukalenterin historiasta pieni juttuni on täällä.)

Tein myös muutamia ulkokoristeita; tarkoitus oli saada aikaiseksi isän haudalle joku pieni DIY-installaatio, mutta ei ainakaan tämä ole oikein hautalehtoon sopivaa tyyliä. Jos nyt on ylipäätään mitään tyyliä. Tämmöisiä on kuitenkin mukava värkkäillä.

Jouluista on myös ollut viime päivien ruoka. Tänään lämmitettiin leivinuuni, jonne laitoin moneksi tunniksi hautumaan vihannes-possu-pataa – taitaakin jäädä ainoaksi possuruoaksi pitkäksi aikaa; kinkkuakaan kun meidän ruokapöydässä ei näy. Ja tässä joku päivä sitten tein jouluista tomaattisoppaa.

Jouluisen siitä tekee piparkakkumauste, jolla se maustetaan. Toki siinä on paljon muitakin mausteita ja yrttejä. Helppo ja hyvä keitto, joka sekin on vielä parempaa seuraavana päivänä lämmityksen jälkeen. Ohje tähän joulunajan täyteläiseen, kauniin punaiseen keittoon on täällä: Jouluinen tomaattikeitto. Samassa postauksessa myös ”Lohitäytteisten tähtitorttujen” ohje. Niitä voisi viikonloppuna harkita menuuseen (taivutetaanko tuo noin: ”Menuuseen” vai menuun. Siis ruokalistalle!)

Niitä näitä

Parempaa päivää odotellessa

Yöllä satoi lunta. Se on hyvä asia. Valaisee, tekee pihasta ja kaupungistakin kauniin. Edesauttaa laittamaan joulua; pieniä tonttuja on jo hyllyjen reunoilla, enkeli kirjoituspöydällä, kynttilöitä melkein joka huoneessa. Pihalyhdythän meillä on palaneet jo kuukauden, niin tietysti mökillä pari viikkoa sitten (kuva sieltä).

Tänään on ollut vähän huono päivä. Mutta pianhan on jo huominen. 🙂

Oulu

Kylmästä lämpimään – edes muistoissa

Rästihommien päivä tänään. Lakanapyykistä jääkaapin siivoukseen, postitushommista kirjeenvaihtoon. Iltapäivällä sitten jo liikkeelle.

Vaikka miten yritti valita kävelyreitin suojaisia reittejä pitkin, oli hyytävä, hyinen tuuli aina vasten kasvoja. Pakkasta ei ollut kuin seitsemisen astetta, mutta tuntui arktiselta viimalta. Kamera oli repussa, mutta eipä harmaassa, vihmovassa maisemassa ollut mitään mieltä ylentävää tai muutoin kuvaamiseen innostavaa.

Kuvat ovat vielä perjantailta: Valon pilarit -valoteos Rotuaarin uuden osalla on esillä kuukauden ajan, toisin kuin useimmat muut Lumon valot. Tämänkin teoksen on luonut Flowers of Life -kollektiivi, jolla oli kaunis ”Kristalliset kuuset” -teos museon takana.

Minulle näistä tulee mieleen Marrakeshin tori. Jotain itämaista tai pohjoisafrikkalaista noissa on. Marrakeshissä kävimme yhden päivän ja yön retkellä ollessamme Agadirissa syyslomalla 2005 (vai 2006?) lasten kanssa.

Mieleenpainuvinta siinä merkillisessä, ”tuhannen ja yhden yön” -tunnelman torissa, ja koko kaupungissa, oli tuoksu: myskin, savun, kukkien, mausteisen ruoan ja jätteiden tuoksupaletti oli voimakas, – välillä etova, välillä huumaava.

Toinen unohtumaton juttu olivat kaksi hammaslääkäriä, joilla oli vastaanotto tummassa illassa tähtitaivaan alla valtavan torialueen reunalla. Siellä pora lauloi, kun lääkäri polki sähköä laitteisiin. Potilaita oli jonoksi asti odottamassa hoidettavaksi pääsyä. Minulla oli jo tuolloin paljon omakohtaisia hammaslääkärikokemuksia, että en voinut kuin kaukaa katsella touhua.

Nyt tuntuvat tuollaiset kokemukset vähän epätodelliselta: onko oikeasti käyty siellä?