Showing: 1 - 10 of 31 RESULTS
Lappi Mökkielämää

Elo-syyskuussa Lappiin

Kesän loppu. Tänäänkö se on? – Elokuun viimeinen, joten olihan se ihan sen takia, että tulee vielä käytyä uimassa, mökin rantasauna lämmitettävä. Ja nyt on sitten tämän kesän uinnit uitu! Olen siis tänäänkin pulahtunut puroon.

Vaikka tänään puron reunoja perkasin ja pohjaa taas kerran vähän ruoppasin ja puhdistelin, niin ei siinä sentään ihan altaan mittaa voi uida. Pehtoori toki kyllä kehotti uimaan rannan suuntaisesti – ´ettei nyt vaan sattuis mitään´. En edes kolaroinut tammukoiden kanssa. Niitä siinä tänään oli monia, ja aika isoja (viistoistasenttisiä?) vielä. Mutta olipa mukava. Elokuussa on.

Tässä elämänvaiheessa, tässä iässä, vuosikymmeniä Lapissa kulkeneena pidän kaikkein eniten juuri tästä vuodenajasta näillä seuduin. Tämä yksi Lapin kahdeksasta vuodenajasta, syyskesä, on jo vähän väsynyt, mutta vielä valoisa. Ilmat ovat parhaimmillaan hyvinkin lämpimät (tänään + 18 C) ja aurinkoisetkin (niin kuin tänäänkin pitkälle iltapäivään). Mutta silti on myös mukava olla mökissä, iltaisin sytytellä kynttilöitä, istuskella takkatulen ääressä.

Aamupäivän metsäretkestäni tein elämäni toisen ”kelan”, viime viikolla ekan, ja liitin Instaan. Kun lähdin korin kanssa metsään, jätin tarkoituksella kameran pois kaulalta kiikkumasta, etten taas kerran käyttäisi aikaa kuvakulmien etsimiseen ja sen sellaiseen, vaan vain kävelisin, marjastaisin ja sienestäsin jos siihen olisi mahiksia. Ja miten kävi? – Kun puhelin kuitenkin on ”pakko” (minun eksymisgeenini 🙂 ) olla mukana, niin otin sitten sillä ainakin 20 kuvaa ja kirosin, etten sittenkin ottanut oikeaa kameraa. No mutta siis kela Instassa ja FB:ssa (yritin liittää tähänkin, ei onnistunut). Ei taaskaan oikein etene tämän minun someilun vähentäminen. 

Luonto on täynnä värejä, ja metsissä antimia yllin kyllin. Eikä minkään sortin öttiäisiä. Tosin sekä naapuriraksalla käynyt sähkömies, joka on Vuotsosta (30 km tästä etelään) että tuttu timpuri, joka on Sodankylän Kelujärveltä, kertoivat, että heidän pihoillaan ei näinä viikkoina ole puhettakaan olla iltaisin ulkona, koska on niin paljon polttiaisia. Puuta koputtaen, meillä ei ole täällä ollut koskaan.

Nuorempana, teininä ja pitkään sen jälkeenkin, huhtikuu, viikot 14–16 olivat mieluisimpia pohjoisessa: keväthanget, rinteet parhaimmillaan, matkailusesongin huipussa monia hyviä juttuja, menoa ja meininkiä, ja jo pelkkä sana kevättalvi! Valoa ja iloa, eikö vain?

Siis onko tämä kesän lopun aika, luonnon hiipuminen talven edeltä, luopumisen, leppoisan raukeuden aika, ja sadonkorjuun päivät mielihyvää ja mielenrauhaa tuovaa siksi, että itsekin on jo luopumassa monesta, raukeus alkaa olla usein hyvä tunne, tasaantuminen, tasaisemman lämmön ja valon viikot tuovat seesteisyyttä. Voi vain nauttia kaikesta ympärillä, kulkea metsissä ja istuksia tunturin laella. Ei ole ”pakko” osallistua.

Ei ole pakko, mutta tuntuu, että tänäänkin olen koko päivän ”osallistunut”. Ihan itse päiväni täyttänyt kaikella mieluisalla ja vähän merkitykselliselläkin. Perheen joulupöytään on nyt kaarnikkahyytelö poron paistin oheen tehty. Tänään täydensin edellisten päivien vaatimatonta keräilysaalista, ja pari purkillista hyytelöä niistä sain tehdyksi. Samalla aamupäivän metsäretkellä löysin – sieltä samasta perinteisestä, äidin opastamasta paikasta – karvarouskuja, ja täydentelin kangasrouskuilla niin paljon, että muutamat isot suolasienisalaatit saan syksyn ja joulun juhlapöytiin tehdyksi.

Mutta lyhyesti: elo-syyskuun vaihteessa, varsinkin silloin, tänne kannattaa tulla. On ollut taas niin hyvä.

Mökkielämää Niitä näitä

Valmiin äärellä

Nyt on puolitoista viikkoa oltu mökillä. Tuntuu siltä, että kolme päivää. Ja tuntuu siltä, että ensi viikko menisi vielä ihan heittämällä. Semminkin kun tämän reissun tavoite on saavutettu: patio on valmis, ainakin tämä ensimmäinen osa, kakkososa ehkä sitten joskus, ehkä tuttu timpuri tekee sen, mutta jo  nyt meidän notskipaikasta on tullut ihan luksuspatio.

Nyt voisi ryhtyä luppoilemaan ja ruskalomailemaan oikein kunnolla. Vaikka mukavia ovat nämäkin päivät olleet. Pehtoorille paljon työteliäämpiä kuin minulle, joka olen kuitenkin kulkenut, kuvaillut ja keräillyt metsissä ja tuntureilla, nauttinut myös yksin kulkemisesta ja pakosalla kaivurien metelistä.

Kävinpä tänään kaivurimiesten kanssa työpalaverinkin; luulenpa, että pääsimme yhteiseen ymmärrykseen mökkitiemme loppupätkän tulvan ehkäisy- ja maisemointijutuista. Toivotaan hyvää lopputulemaa. 🙂

Tänään meillä viimeistelyä, siivoilua, multien levitystä, maisemointia etc, ja sitten neljän jälkeen, ennen saunaan menoa istuskelimme tyytyväisenä uudella patiolla.

Tässä ensin kaksi kuvaa viime syksyltä …

Yläkuva rantasaunan ovelta notskipaikalle ja alempi toisin päin.

 

Isoin ”ongelma” tuossa vanhassa, toki hyvinkin luonnonmukaisessa, notskipaikassa oli se, että siitä ei nähnyt purolle, ei muutoin kuin seisoskellen ja katsellen. Se oli hyvin muhkurainen, kalteva, aika ahdaskin – toki me yleensä vain kaksin siinä… Eikä tuo kaivonrengas nuotion kehikkona oikeastaan koskaan ole varsinaisesti hivellyt silmääni.

Mutta eilen oli uuden kanssa aika valmista. Tämä verrattuna siihen että saatiin kuntat paikoilleen… Ks. alempana.

Myöhemmistä, tämänpäiväisistä kuvista näkee, kuinka tärkeää oli, että kuntta oli tallessa ja ehjää. Varsinkin kuin näillä leveysasteilla uuden kasvattaminen kestää todella kauan.

Pitkään tästä on puhuttu, kauan suunniteltu; mie ideoinut ja suunnitellut, Pehtoori ”insiröinyt”, ystävät avuksi piirtäneet kuvia. Budjetoitu, aiottu teetättää, lopulta Pehtoori päätti (pikku kaivurin apua lukuunottamatta) tehdä itse. Minun osuuteni on ollut lähinnä ruokahuolto ja maisemointi (kiviä ja multaa, paikasta A paikkaan B!).

Kuten kunnon bloggaajan, jolla on kaupallista yhteistyötä, kuuluukin, kerron, että lauta, jota patio on, on porolautaa. Ja tulisija on Lakka Roihu, kelopöytä ja penkit ovat vanhoja, jostain 70-luvulta, porontalja Inga-Briitta Maggalta ja tuolit Ekotuoleja.

Niin, ja eihän minulla ole mitään kaupallista yhteistyötä näiden toimijoiden kanssa. Ihan itse näihin ollaan päädytty, sopuhintaisiksi ja meidän tarkoitukseen sopiviksi todettu.

Huominen vielä hifistellään … Vielä ehdin metsään, ehkä tunturiin.

[Otsikkokuva tältä aamulta purolle mennessä. Olen vain heräillyt kovin varhain: ei malttaisi nukkua, kun on kaikkea mukavaa tekemistä… 🙂 ]

Lappi Mökkielämää

Ruskaa ja patio pihassa

Milloin ruska alkaa Lapissa, erityisesti Saariselällä tai Koilliskairassa, on jokavuotinen keskustelun aihe esim. Saariselkä FB-ryhmässä. Toki keskustelua käydään laajemmissakin yhteyksissä.

Pehtoorilla on oma vankkumaton mielipiteensä: ruska alkaa kymmenes päivä syyskuuta kello 12. (Täsmällinen kun ukkeli on… Huoh. 😉 ) .

Joka tapauksessa mie näin eilen ensimmäiset pudonneet keltaiset lehdet. Tosin lehtien putoamista saattoi edesauttaa oravien temmellys pihakoivussa. Sen muutamat oksat kellastuivat jo viikko sitten olleen kylmän yön jäljiltä. Samaisessa puussa on auringonkukansiemeniä sisältävä ruokintapallo, johon linnut harvoin uskaltavat – oravilla on sellainen ylivalta.

 

Tosin nyt illansuussa kuuden aikoihin, kun kaivurimiehet VIHDOIN lopettelivat vuoden kestäneitä hommiaan (huomenna tullenevat enää vain ´siistimään´) ja sammuttivat isot keltaiset dinosauruksensa, niin lapintiaiset jo pyörähtelivät pihapuissa. Ehkäpä kuukkelitkin palaavat.

Viimeksi niitä olen nähnyt lauantaina muinaistulilla mökkinaapurin yläjuoksulla olevassa pihassa. NYT miekin tiedän, miten ne houkutellaan ihan kuvattavaksi asti. Odottakaapas vain!

Tänään luontohavainnot ovat olleet aika vähäiset, – aamuvarhain lähdimme käväisemään Ivalossa. Alunperin piti olla vain minun roudausreissu: multaa ja muuta sen sellaista, mutta Pehtoorikin päätti huilailla ja lähti mukaan. Löysimme kaiken tarvitsemamme, ja sitten maisemointia notskipaikalla. Viime viikolla irrotettu kuntta oli siisteissä pinoissa, tosi isoina palasina rantasaunan ja notskipaikan tienoilla, joten siitä sitten (sateessa) kunttapaakuilla peittelimme pation reunoja.

Onneksi oli omat kuntat: ”siirtovarvikon” hinta ainakin täällä kansallispuiston kupeessa on suunnilleen samoissa hinnoissa kuin parketti.

Pehtoori kärräsi peitesoraa tienvarresta ja totesi useammin kuin kerran, että olisipa hyvä jos vaimo vielä voisi kärrätä, ”on sen verran raskasta”. 🙂 En kärrännyt, mutta olipa mukava kuitenkin olla touhuamassa ja maisemoimassa.

 

Luulenpa, että huomenissa jo voin julkaista kuvan ”valmiista” patiosta. Tai ainakin ensimmäinen vaihe alkaa piakkoin olla valmis.

PS. Patio sana ei ole kovin ”lappilainen” eikä monet ”etelän vetelätkään” sitä tunne, tai eivät ainakaan käytä. Sen syyn, miksi oululaisilla on patio siinä kun muilla on terde tai  terassi, olen postaillut täällä.

 

Lappi Mökkielämää

Patikalla ja pihalla – juhlaa ja arkea

Eiliseen palatakseni…

Hääpäivä patikoiden, pizzalla ja Philponnatilla

Hääpäivä alkoi puurolla ja kahvilla kuten kaikki muutkin päivät, mitään etukäteisohjelmaa tai suunnitelmaa ei ollut – paitsi että mennään ulos syömään.

Koska oli luvattu sateetonta, jopa aurinkoista säätä, päätimme lähteä pikku patikalle, tulla sitten mökkipihaan viettämään uuden pation harjakaisia, nauttimaan lasilliset samppanjaa puronrannassa, saunoa ja sitten lähteä hyvissä ajoin syömään.

Lähdimme kohti Marian kurua. Minulle jo kolmas kerta tälle kesälle… Jotenkin päädyimme kulkemaan mökkipuronvartta kohti jääjärveä, jääkauden aikana tai oikeastaan sen jälkeen sulamisvesistä syntynyttä Latvakurun pohjalla olevaa järveä, josta Hangasojamme saa alkunsa. (kuvassa vain pieni pätkä kurusta)

Latvakuru käveltiin (kai eka kertaa ikinä?) ihan päätyyn asti ja vähän vahingossa löydettiin Latvakurun autiotupakin. Hyvin oli piilossa.

Sieltä sitten jatkettiin pidemmän kautta, välillä hyvinkin tymäkästi nousten, välillä kurujen pohjille rakkaista rinnettä pitkin laskeutuen. Se on just sitä, mistä en oikein pidä, siksi koska en oikein hallitse sitä, mutta lopultakin hitaasti, varovaisesti turvallisesti alas.

Jokunen taukokin pidettiin, mutta melkein koko ajan tepasteltiin, kavuttiin, laskeuduttiin, – kamera soi minulle pieniä pysähdyksiä, samoin hiljaisuuden kuuntelu. Tasan kahdelta, neljän tunnin ja 17 000 askeleen jälkeen olimme takaisin mökillä. Ja tunnustettava on, että viimeisen puolen tunnin aikana jo väsytti.

Samoja polkuja, samaan suuntaan, rinnakkain ja peräkkäin, pitkospuilla ja ilman on vuosikymmenet kuljettu. Aviossa jo 40 vuotta, yhdessä 47 vuotta. Sitä minä eilenkin mietin, ihan ääneen, miten kaltaiseni, näin nuori on voinut jo noin kauan olla naimisissakin! 😀

Aurinko alkoi paistaa juuri kun saavuimme pihalle. Pehtoori oli hankkinut hienon Philponnatin samppanjan (70 % pinoir noir, 30 % chardonnay, vuosikerta 2016). Varmasti miljöö, juhlapäivä, patikka vaikuttivat makutuntumaan, mutta kyllä oli yksi parhaista maistamistamme. Ei hevin unohdu. Ja kuinka hienoa, että nyt meidän uudelta patiolta näkee ja kuulee puron, siinä leppoisasti istuskellessa.

Perhechatti lauloi, oikeastaan koko päivän, mutta tuossa istuskellessamme. Yli sata viestiä taisi kulkea… 🙂

Täällä aurinko on vielä korkeammalla, päivä melkein tunnin pitempi kuin Oulussa, mutta kyllä neljän jälkeen jo viileni niin että hankkiuduimme saunaan, pulahtamaan, vähän parempia ylle ja sitten kylille. Saariselän aika uusi italialais-lappilainen Fieno oli tavoitteena. Lappilais-italialainen huippupizza olisi ollut mieleen, ja sopinut päivän teeman ja hirmuiseen nälkään mitä parhaimmin, mutta Fieno oli kiinni. Okei, mennään rotissööriravintola Kaltioon. Kiinni. Holiday Clubin Rakka-ketjuravintola ei minua innostanut, joten mentiin Pirkon Pirttiin. Ei olisi kannattanut, ei ainakaan tilata pizzaa. Se ei maistunut oikein miltään, tai siis maistui rasvalle. No jäipähän tämäkin hääpäiväpäivällinen mieleen.

Palasimme mökille, samppanjaa oli vielä, ja sen jälkeen löytyi hyvää naposteluruokaa jääkaapista.

Sen pituinen se, ja he elivät elämänsä loppuun asti. Toivottavasti  yhdessä ja yhtä onnellisesti kuin tähänkin asti. 🙂

Maanantai mökkipihassa

Aamusella näytti tulevan mitä parhain elokuinen, aurinkoinen päivä. Mie pyörin pihalla, mietin mille alkaisin, ensin sienijahtiin (eilen jo poimittiin muutama oikein hyvä herkkutatti) vai kaarnikkametsään, ehkä sittenkin voisin vähän maalailla, pieniä vanhoja puujuttuja (jakkara, leipäkori, harjanvarret etc.), ja sitten unohduinkin siivoilemaan liiteriä ja varastoa.

Kunhan olin savottaemäntänä Pehtoorille, joka sai tänään pation viimeisenkin osan valmiiksi, lounaan tehtyä ja tarjoiltua suoraan työmaalle, jäinkin puronrantaan maisemointihommiin – melkoista kivisouvia (ihan mukavaa oli kun pystyin sentään jotain tekemään) riitti sitten koko pitkäksi iltapäiväksi, – ja sienestys jäi.

Naapuriraksalla hommia tekevä timpuri kutsuttiin iltapäiväkahville ja piirakalle patiotyömaalle, – tarinoita paikallisista oli mukava kuunnella.

Ja samaan aikaan toisaalla: ”Lähes naapuri”, mökkinaapuri yläjuoksulta, oli ollut Sotajoen suunnalla sienestämässä ”yli oman tarpeen”. Ja minä sain iltapäivällä tekstiviestin, että kelpaako tatit? – No joo, okei, mikseipä! 🙂

Niinpä kun olimme iltasen syöneet, lähdin sienestämään: kävelin puolisen kilometriä ja hain sienet. Kiitos naapuriin! Nyt ne ovat jo pannun kautta pakastettuna. Näistä nautimme vielä monta hyvää tattiruokaa!

Ja taas on väsy. Hyvä, terve väsy.

Niitä näitä

Tunturi on selvittänyt ….

Mistä tunnet sä ystävän onko oikea sulle hänAnna tunturin selvittää kuka viereesi jääKun on kaukana kaikki muuJa kun päättyvät pitkospuutKuka rinnallas ruikuttaa takaisin mennä saa

Mistä tunnet sä ystävän onko oikea sulle hänAjat ankeimmat selvittää kuka viereesi jääKun on sinulla vaikeaaJa kun tarvit’set auttajaaSilloin ystävyys punnitaanMenee muut menojaan siitä tunnet sä ystävänKun on vierelläs vielä hän

Arja Saijonmaa, Mistä tunnet sä ystävän

 

Tänään – ja 40 vuotta sitten.

 

 

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Suomen luonnon päivässä paljon

Suomen luonnon päivä.

Sumuinen aamu purolla. Lauantai, työleiriviikossa Pehtoorillakin vain puolikas päivä.

Aamupäivällä mie lähdin aurinkoisille patikkapoluille… Kyllähän se taas maistui. Urupäällä olin yhtä aikaa MTB-tapahtumaan osallistuvien kanssa. Paljon reippaita pyöräilijöitä yhtä aikaa kanssani liikkeellä. Mutta emme me toisiamme häirinneet.

 

 

Puolelta päivin palasin mökille, hain Pehtoorin ja sitten Kiilopäälle. Nuku yö ulkona -happening siellä.

Kuinkas ollakkaan, me ostimme sieltä poron taljan! Kyllä!

Ja sitten suuntasimme katsomaan jenkkiautoja, joita ei alkuiltapäivästä montakaan ollut, joten Kaunispään Huipulle lounasleiville.

Iltapäiväksi paluu mökkipihaan, syömään ja hommiin, – ja niinhän ne tuolitkin tulivat valmiiksi!!

Ja sitten illan lopuksi kutsu ”Lähes naapurin” luo muinaistulille! Nehän sopivat tänne paremmin kuin venetsialaiset! Puron taas huuruinen (savuinen 🙂 ) sävy toivat muinaistulitunnelmaa. Oikein sopiva piipahdus elokuun lopun iltaan.

 

Lappi Mökkielämää

Touhuiluja hiljaisessa mökkipihassa

Koskapa tänään on ripsutellut vettä, työkoneet ovat olleet koko päivän hiljaa, pihapiirissä on ollut rauhallista ja juuri sellaista elokuun lempeää lämpöä, samettista säätä, kuin olen toivonutkin, välillä paistoikin ja kun minullakin oli ihan hommia tehtävänä 🙂 , niin enhän minä mihinkään sitten malttanut lähteä kulkemaan. Nautinpahan mökkielosta ihan kympillä.

Varhaisen aamiaisen jälkeen tein lounasruoaksi valmiiksi sienipiirakan. Soveltelin ohjeen yhdistellen yhtä sun toista reseptiä, joten melkein voin väittää omakseni. 🙂 Jotensakin näin se valmistui.

Piirakka metsäsienistä (koivunpunikkitattipiirakka)

Pohja

  • 125 g voita
  • 2½ dl vehnäjauhoja
  • 2 rkl kylmää vettä
  • 1 tl (kuivattua)rakuunaa, kotona olisi ollut tuoretta! Sitä enemmän. 

Täyte

  • iso kulhollinen puhdistettuja ja pilkottuja metsäsieniä (minulla oli sekä enimmäkseen koivun- että männynpunikkitatteja)
  • 2 salottisipulia
  • 1 rkl voita
  • 1 tl persilladea (tai jos on persiljaa niin sitten sitä ja suolaa)
  •  mustapippuria myllystä
  • 1 prk Creme Fraichea 
  • kananmunaa
  • ½ pkt Koskenlaskijaa
  1. Nypi hieman pehmennyt voi ja jauhot sekä rakuuna. Lisää lopuksi vesi. Sekoita taikina tasaiseksi.
  2. Taputtele taikina piirasvuoan (Ø 26–28 cm) pohjalle ja reunoille
  3. Laita hienonnetut sienet pannulle. Kuumenna hitaasti ja huolella. Anna ylimääräisen nesteen haihtua.
  4. Hienonna sipuli. Lisää pannulle sienten sekaan voi ja sipuli. Kuullota. Mausta. Ota pannu levyltä ja anna jäähtyä.
  5. Sekoita sieniseokseen ranskankerma, munat ja sokeripalan kokoiseksi leikelty Koskenlaskija. Maista täytettä, lisää tarvittaessa suolaa. Kaada täyte taikinapohjalle.
  6. Paista uunin ala/keskiosassa 200 asteessa n. 40 min.

Ja piirakan kanssa sopi tavattoman hyvin Nugan Dreamer´s Chardonnay  Siinä on vähän tammea, sopivasti hedelmäisyyttä, vähän toffeetakin. Viinisuositus tuli ihan perhepiiristä, ja sikälikin hyvä, että sitäpä oli Saariselän pikku-Alkossakin. Hetki lounaan jälkeen huilailtiin ja siinä samassa pihaan kurvasi Kaukokiito! Tilaamani tuolit tulivat, joten ei muuta kuin rakentelemaan!

En ole tainnut koskaan koota yhtäkään IKEA-kalustetta, enkä paljon muitakaan huonekaluja, mutta katsoin asiaksi nämä kaksi tuolia kasata, koska Pehtoorilla oli isompia hommia puronrannassa.

Kaksi Eko-tuolia olivat tarjouksessa ja palikkaversio vähän valmiiksi koottuja halvempi, joten sellaiset sitten tilasin jokunen viikko sitten. Sitä paitsi niissä on tavattoman hyvä istua. Tänään olin oikein tyytyväinen, en niinkään siitä, että tuon rakenneltavan version tilasin, vaan siitä, että en sittenkään tilannut mustia.

Kokoaminen oli oikeastaan aika mukavaa: vähän kuin kirjoneuleen tai nettisivujen teko tai Tetriksen peluu! Oi, Tetris! Kuinkahan monta sataa tuntia sitä joskus aikoinaan olen pelannut! No, mutta tänään ei Tetriksen peluukokemuksesta juuri ollut apua. 😀 Voi hyvänen aika. Mutta eipä minulla ollut kiirettä, ihan hyvin ehdin loppumetreillä purkaa toisesta reunasta ja sitten toisesta. Enkä voi väittää olleeni mitenkään erityisen nopea tässä. Mutta onnistuin!

Kun mökkitiellä ei ole trafiikkia eikä meteliä, oli pihalla seurana lapintiaisia, sopulikin vilahti!, oravat tietysti, käpytikka. Keltaistakin jo koivuissa, eilen näin jo punaisena hehkuvia riekonmarjoja, … Ruska on hiljalleen tuloillaan.

Tänään on ”Nuku Yö Ulkona” -tapahtuma ja venetsialaisten vieton aika. Eipä koske meitä. Nukumme mökissä.

Huomenna on ainakin puoliksi ”vapaapäivä”. Ehkä Kiilopäälle – ehkä pieni patikka? ja siellä on jotkut markkinat, joissa kuulemma porontaljoja ”kirppishintaan”. Mietin, että noihin uusiin tuoleihin voisivat olla aika hyvät?

Ja ehkäpä käväisemme kylilläkin: siellä nyt tapahtuma, jolla tässä maailmantilanteessa vähän pahalta kalskahtava nimi ”Rautaa rajalle” Jenkkiautojen kokoontumisajot on nyt.

Tai sitten vain chillailen mökkipihassa… 🙂

Niitä näitä

Kivikoira ja ikkunanpesutarina

Sieniä ja kvartsia

Raskaiden pilvien uhkaillessa sadekuuroja ja aamupäivän touhuilujen jälkeen päätin lähteä metsään, ei siis sittenkään huiputuksia tänään. Kutturantienvarren lanssille parkkeerasin auton, ja kori kainalossa ja päällimmäisenä toiveissa poimia mustikat lettujälkkärille ja löytää sieniä, tietysti sieniä ja varsinkin kaarnikoita (= variksenmarjoja).

Löytyi vain yksi herkkutatti, aika paljon koivunpunikkitatteja, joista poimin vain pieniä, napakoita, muutama kangastatti. Ei marjoja, mutta jo tänään söimme punikkitattimuhennosta ja huomenna Pehtoori saanee lounaaksi sienipiirakkaa.

 

Eniten nautin hiljaisuudesta, leppoisasta kulkemisesta. Ja palatessani autolle näin jotain merkillistä!!

Jääkarhun pentu vai terrieri?

Sekä Kurtturantien tienoilla että Laanilan Kultareitillä on näitä valkoisen kvartsin esiintymiä ja nimenomaan kultareitillä on oikein komea kvartsikallio. Matkaa tästä meidän mökiltä sinne on vain pari-kolme kilometriä.

Terassilla syötiin rauhassa 

Päivällisellä Gourmetkokkien poromakkaraa, homemade punasipulihilloketta, tomaattisalaattia, chilimajoneesia, ja sitä sienimuhennosta. Ei huono. Ja syötiinpä terassilla! Kun ei kerran satanut, kun oli aika lämmintäkin (+16 C) ja kun kaivurimiehet lähtivät tänään jo neljältä!! Yesh! Yesh!

 

Nyt on mökkipihassa hiljaisuus ja rauha. Kolme päivää.

Juttu ikkunanpesuperinteestä

Kun en muista, olenko kertonut, enkä ainakaan löydä juttua siitä, että olisin tänne postannut tarinaa syistä, joilla – varsinkin 80-luvulla – perustelin ikkunanpesun välttelemistä kodissamme ja kun kerran aika moni eilisen kyselyni perusteella kuitenkin haluaa kuulla tämän tositarinan, niin kerronpa.

Me muutimme Pehtoriin kanssa yhteen parin vuoden kihlauksen jälkeen elokuussa 1981. Kiitos äitini pääsimme asumaan Oulun siltojen kupeessa olevaan Toivoniementie vitosen taloon (se ensimmäinen oikealla kaupungista päin tullessa). Me kaksi vähintäänkin perussiistiä nuorta emme joutuneet koskaan isompia neuvottelemaan siivouksesta (tästä olen postaillut jo aiemmin), mutta asuttuamme vuoden isossa, viidennen kerroksen kaksiossamme alkoi näyttää siltä, että olisi aika pestä ikkunat.

Hieman arastelin asian kanssa, KOSKAPA! Siinä asunnossa oli sisäänpäin aukeavat ikkunat, alareuna melkein vyötärön korkeudella ja varsinkin keittiössä ikkunat ovat aika kapeat, joten periaatteessa ei mitään vaarallista. Enkä silloin vielä ollut mitenkään erityisen korkeanpaikan kammoinen….

(Löysin vanhan HDR:n kuvan tähän havainnollistamaan postausta)

Mutta kun osake oli tullut myyntiin nimenomaan sen takia, että avioparin vaimo oli pudonnut keittiön ikkunasta pestessään niitä ja sen jälkeen mies oli muuttanut Espanjan aurinkorannikolle, jossa hän pari vuotta myöhemmin menehtyi autonsa suistuttua kalliorinteiseltä tieltä mereen. Tällaisten tapahtumien jälkeen huhut ja puheet Oulun kokoisessa pikkukaupungissa tietysti sepittelivät kaikenmoista.

Kun tätä juttua sitten silloisen avopuolisoni kanssa juteltiin, totesin, että ehkä kuitenkin voisin ostaa hänelle pulloillisen italialaista valkkkaria jos hän pesisi ikkunat seuraavana keväisenä lauantaina, jolloin minulla olisi sosiologian cumun lopputentti Linnanmaalla. Tämä hyvä, totesi Pehtoori. Ja pesi ikkunat, ja iltasella nautimme yhdessä pullollisen Orvietoa vai oliko se Est! Est! Est! Ikkunat puhtaat, minulla tentti ohi, eikä kukaan pudonnut. Tästä tuli sitten perinne tuolla Toivoniemen kodissamme.

Tämän jälkeen, vielä vuosia myöhemmin tästä episodista oli puhetta isäni ja hänen avopuoliso S:nsa kanssa. Olivat sitten kertoneet eteenpäin tästä meidän tavasta hoidella ikkunanpesu siten, että minä ostan P:lle pullollisen valkkaria ja hän pesee ikkunat. S:n liki ysikymppinen äiti oli kuunnellut juttua hämmästyneenä, ja todennut lopuksi: ”Kummallisia nuo nykynuoret, ennen me pestiin etikan ja sanomalehtipaperin, eikä minkään valkoviinin, kanssa….!”

No se!

Nythän ei enää yksi valkkari riitä, ja toki vuodesta 1987 asti ikkunoita on ollut moninkertainen määrä Toivoniemen kaksioomme verrattuna. Siksi Uleåborg kerran vuodessa. 🙂 Perinteisistä työtavoista ja työnjaosta kotitöiden teossa on hyvä pitää kiinni. Me on todettu tämä meille hyväksi tavaksi.

Mökkielämää Niitä näitä

Hommauksia

Sadepäivä. Siten pilvinenkin, joten oikein hyvä ikkunoiden pesupäivä. Semminkin kun ikkunat aukeavat sisäänpäin.

Sehän ei ole millään muotoa itsestäänselvyys, että se olen juuri minä, joka meillä pesee ikkunat. Se on enemmänkin poikkeus. Kotonahan meillä pesee useimmin Pehtoori, toiseksi useinmiten meidän oma hyvä siivooja, ja sitten minä, en muista milloin viimeksi.

Kotona pesen vain meidän pikkuisen piha-Huvilan ikkunat. Ja olenhan kertonut syyn tälle vakiintuneeksi muodostuneelle käytännölle?  Tiedätkö syyn, miksi minä en pese meillä ikkunoita, vaan mielummin tarjoan kerran kesässä illallisen Uleåborgissa Pehtoorille, joka ne pesee?

Nyt voit äänestää, kerronko jutun huomenna (tai ylihuomenna). 🙂 🙂 🙂

Täällä mökillä ikkunanpesusta on koronavuosina huolehtinut Tyär, joka täällä miehensä kanssa asusteli aika paljon muutamina edellisinä vuosina ja jolla on melkein ammatillinen pätevyys ikkunanpesijänä: hän kun oli yhden lukiovuosien kesän oululaisten pankkien (ja muiden liikehuoneistojen) ikkunanpesijänä ja toisen kesän onnikoiden pesijänä.

Äitini tunnettiin liki maanisena ikkunanpesijänä, – varsinkin täällä pohjoisessa. Muistanpa yhden kevättalven, jolloin hän vastikään eläkkeelle jäätyään, oli täällä kevättalven pakkasilla ja auton sisälämmittimen turvin pesi Tuulentuvan ikkunoita reilussa -20 asteen pakkassäässä, sillä seurauksella, että sai liki keuhkokuumeen.

Siis, sekä tyttäreni että äitini (ja mieheni) ovat huomattavasti minua parempia näissä hommissa. Mutta, kyllä minäkin osaan, tänäänkin. Nämä Myötätuulen ikkunat ovat vähän isotöiset: ulkopokissa kun on kuusi pikkuruutua, mutta so what. Nyt on puhdasta. Siinä ohessa taas savottaemäntänä huolehdin tavallistakin perusteellisemmin siitä, että Pehtoorilla on hyvää ja voimaannuttavaa ruokaa. Ukkeli teki täyden työpäivän vesisateessa tulipaikkaa kooten ja koolinkeja tehden.

Aamulla puurolautasten äärellä Pehtoorille ääneen pohdin, että onnistuvatkohan viemärimiehet (joita tänäänkin oli ainakin puolitusinaa, ihan liki  tuossa pihapiirissä ja välillä siinäkin, katkasemaan meiltä vielä sähköjohdot? – Onnistuivathan ne!!

Tuossa kuvassa reunoilla olevat komeat aihkit (vanhat petäjät) näkyvät tästä pihaltamme, ne on kauniita, arvokkaita puita, joiden soisin säilyvän myllerryksestä huolimatta. Sanoinkin asiasta työmaan esihenkilölle, joka vähän naureskeli minulle, käytkö halailemassa niitä iltaisin? Sanoin, että saatanpa käydäkin… Mutta oikeasti ne on komeat, kauniit, kotoisat. Ne on meidän yli 300-vuotiaan voimapuun sisaruksia, ja ansaitsevat tulla säilytetyksi.

Niiden edessä, meidän pihalta lähtiessä (paitsi ettei meiltä autolla lähdetä. Auto on tuolla kauempana mökkitiellä) on nyt tällaista! Ja kaikesta lähtee melkoinen meteli!

Nyt tuntuu melkein nololle, että vielä viime syksynä tein juuri tuosta polkua lähimetsään, päällystin lehdillä, haravoin ja maisemoin kauniiksi – kunnan puolella olevaa kaistaletta. Sen siitä saa, kun menee naapurin puolelle …

Ja tuossa kohtaa, jossa on kaivuri ja monttu, leivittelin muutama vuosi sitten puolenkymmentä kuutiota hiekkaa ja maisemoin meidän kääntöpaikkaa. Haravoinkin pinnan kauniiksi! Noh. Kaikkea sitä.

Eihän nämä mitään maailmoja kaatavia juttuja ole, mutta kyllä silti oikeasti tekee vähän kipeää katsella ja kuunnella tätä melkein ulko-oven edessä.

Huomenna tunturiin, ihan varmasti.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Tunturissa yksikseni

Jo vain sitä voisi viettää päivän toisinkin. Eikä kulkea kurujen pohjia, eikä kavuta kilometrikaupalla tunturin kuvetta ylös, toista alas.

Toisaalta kyllä sitä voi ihan hyvin kurulle päästyä istuksia hyvinkin tunteroisen kuunnellen ei mitään. Ei kuule edes järripeipon narinaa. Ei mitään. Ihan hyvin voi. Siinä viettää tiistaita katsellen laajaa Lapinmaata ymmärtäen olla hiljaa itsekin.

Patikka Marian kurulle. Tämmöiseksi sitä on tullut.

”Meidän” Hangasoja. Sen kupeessa kuljin, ihan uusiakin polkuja. Enimmäkseen kurun pohjia aamun vaakasuorassa valossa. Ihan itsekseni, yksikseni.

Mariankurun löysimme vasta viime kesäkuussa, jolloin siellä oli vielä kurun pohjalla jäätä ja lunta. Silloin korkeuserojen kuvaaminen oli jotenkin helpompaa. Tänään ei onnistunut, mutta ei sillä väliä. Sain kuitenkin olla siellä. Aika kauankin.

Tänäänkin harmittelin kun en voinut olla Pehtoorille kaverina pation teossa, tämmöisiä raksa- ja remonttihommia (mm. meidän koti 🙂 ) on usein tehty yhdessä ja mie olen ihan erikoistunut kärräämään, kärräämään kiviä, laastia, tiiliä, hiekkaa, multaa (äitienpäivien multakuormat, – ne ei unohdu!), mutta nyt ei enää voi, nyt en enää saa (olkapää, prkl!) .

Ja tänäänkin olisi vakaalle kokemukselleni ollut käyttöä, mutta onneksi paikallinen maansiirtoammattilainen tuli minikaivurin kanssa pariksi tunniksi poistamaan kuntan ja puolisen metriä maata tulevan pation paikalta. Onneksi minikaivuri ja sen käyttäjä löytyi, sillä täällä maaperä on mahdottoman kivistä, rakkaista ja tavattoman työlästä kaivettavaa. Pikkuisen on siitä kokemusta, en huoli vaikken sitä saakaan enää tehdä.

Kun en kerran raksalle päässyt, leivoin aamutuimaan mustikkapiirakan evääksi pation rakennushommiin ja lähdin: patikoin tunturissa paossa työntekoa, tien meteliä ja maiseman turmelua.

Aika harvoin yksikseni – ainakaan kesällä – kuljen tunturissa, mutta tänään lähdin. Ja olihan se hienoakin. Enkä eksynyt.

Löysin uusia polkuja, täydellisen hiljaisuuden, hyviä ajatuksia. Ja väsyn. Pitkästä aikaa liikkumisesta väsy. Se tuntuu oikein hyvälle.