Joulun lopulla

Kolmisin Pehtoorin ja tyttären kanssa istuimme aamukahdeksan jälkeen aamupuurolla ja -kahvilla, ja mietimme ääneen päivän kulkua, katselimme pakkasmittaria ( – 19 C). Mietin pientä lenkkiä, Pehtoori muistutti: sunhan piti mennä kuvaamaan Villa Hannalan uuden jouluvalot. Ja siltä istumalta lähdin pakkaamaan ylle lämmintä, kameran reppuun, uudet valokuvaajan pakkasrukkaset völökkiin ja eikun autolla kohti Hietasaarta. Tovin siellä kiertellin, Hannalankin kuvasin. Ja aika pian ihan seitinohut kylmän hohka hiipi kaikkien lämpökerrosten läpi. Jatkoin matkaa, kohti hautausmaata. Jotenkin sinne mieli taas veti.

Siellä oli kaunista. Koskettavaa.

Se kaikki suru, se kaikki ikävä, se kaikki rakkaus. …

Nouseva aurinko, muualle haudattujen muistomerkin sadat kynttilät. Ikävä on.

Viivyin paleltumiseen asti… silti jatkoin vielä laajan kaaren kiertäen, iskällekin kävin heipat heittämässä. Ajatuksissani kuljin, kylmäkään ei tuntunut.

Jatkoin vielä Oulujokivarteen, Oulujoen kirkon olisin halunnut kuvata sinisenä hetkenä, mutta jo valkeni. Kaunista silti. Kirkonmenot olivat juuri alkaneet, – en sisälle kuitenkaan mennyt. Tänä jouluna ei edes jouluhartaudessa tullut käytyä. Tänä jouluna moni asia on ollut eri tavoin kuin ennen.

Tapaninpäivän kahvit äidin luona, ja sitten vielä kerran katoin perheelle joulupöydän. Tänään rääppiäisiä, paljon niitäkin. Lapsille mehua ja cokista (huom. lasit), merkki juhlasta sekin.

Ja Apsulle suurinta juhlaa on, kun kummitäti on Oulussa ja sen kans sai ”jälkkäriksi” pelata Mario Cartia. Nostalgista myös minulle. Mario Cartista alkoi meidän perheessä Nintendo-aikakausi. Kokeilin kerran, kaksi. Ei ollut mun juttu.

Pari tuntisen jälkeen täällä taas hiljeni. Tämä joulu on taputeltu. Toisin kuin usein ennen, emme huomenna lähdekään kohti Hangasojaa, emme kohti mökkieloa. Nyt on parempi, tarpeenkin, olla kotosalla ensi vuoden puolelle asti.

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.