Hymyjä

Tänään kun sekä pienten tapaaminen oli peruttu ja kun jo kerran siirrettty ensi-ilta (Ortotopologian lopulliset alkeet – Aapo Heikkilä) oli peruttu, oli koetettava järjestää muuta mukavaa puuhaa ja kulttuuria. Ensinnäkin varhensin yhtä ensi viikoksi sovittua kuvauskeikkaa (Tuuma & Tikki Pikisaaressa – palaan vielä asiaan) ja lähdin taas korttiasioille, mm. Taidemuseolle. Kävin samalla katsomassa ´Rento meininki – Naivismia museon kokoelmista´-näyttelyn. Kylläpä oli hyvän tuulen näyttely: väriä, elämää, unenomaisia tapahtumia, vuodenaikailoja (ihana sana!), sirkusta ja veikeitä hymyjä.

Kaarina Alstan ja Lea Kaupin työt viehättävät ja ilahduttavat paljon. Ja monet muut, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Hyvä mieli jäi kokoelman töistä.

(Harmittaa kun puhelimella ottamastani kuvasarjasta puuttuu tämän muikean muorin tekijän nimi. Kunhan käyn museolla seuraavan kerran, tarkastan.)

Hänen hymynsäkin näkyi. Toisin kuin juuri kenenkään muun tänään näkemäni.

Tässä minun maskiselfie, – sellainen kai kuuluu tänä aikana ottaa. Kosti Ahosen Meksiko-sarjan peilikehykset olivat kuvaamisen arvoiset ja samalla tuli kuvattua oma maskinaamanikin. Vaikka vähän turhalta maski isossa,  tyhjässä museossa tuntui. Mutta tässä nyt olkoot minun kuvallinen kannanottoni maskiasiaan. Kyllä olen maskia aika kiltisti käyttänyt, mutta tänään maskit vähän ärsyttivätkin. Tai lähinnä se, miten ne muuttavat käyttäytymistä. Omaanikin.

Tapasin tänään monia ihmisiä, joita olisin ”entisenä normaalina” kätellyt, esitellyt itseni ja todennäköisesti hymyillyt niin tehdessäni. Niin yleensä teen ja niin minusta kuuluu tehdäkin silloin kun tapaa ensimmäisen kerran uuden ihmisen, jonka kanssa on tarkoitus keskustella ja oikeasti kohdata. Ensivaikutelma ihmisestä on ainakin minulle tärkeä, ja minusta se on fiksua, että ollaan kohteliaita ja hymyillään tavatessa, toisen huomioonottamista ja kunnioittamista. Mutta niin vain tänäänkin kävi, että mennessäni sinne kuvauspaikkaan, en kätellyt, enkä sitten hoksannut edes esitellä itseäni ja hymyäkään ei varmaan paljon ollut, eikä se ainakaan näkynyt. Maskin takana en tunne itseäni ihan omakseni.

Pieni murhehan tuo on, maskin käytön arkinen sivuseikka, vaikkapa verrattuna maskin käytön isompaan merkitykseen, mutta silti olen sitä mieltä, että hymyjä ei koskaan ole liikaa. Tässä synkeässä tilanteessa on kuitenkin oltava iloinen siitä, että me voidaan sentään vielä kohdata ihmisiä toisin kuin monissa muissa maissa, joissa ei ole asiaa ulos, eikä tapaamisiin. Yritetään nyt vaan hymyillä silmillä ja sanoilla. 🙂

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.