Kävin hautausmaalla. Taas, niin kuin varsinkin syksyin teen kovin usein. Vein kynttilän ystäväni haudalle. Siellä olivat vielä kukkaseppeleet ja ruusut värikkäinä, elossa. Ystäväni ei enää ole. Olimme lukiokavereita, pyörimme samoissa piireissä vielä opiskeluaikana, myöhemminkin kohtasimme aika useinkin. Heinäkuussa viimeksi tapasimme, halasimme. Hän oli minua vuoden nuorempi. Ja nyt häntä ei enää ole. Hän lähti yhtäkkiä, ihan liian äkkiä.
Viikko sen jälkeen luin, kuinka opiskelukaverini, tutkimusapulaisena yhtä aikaa ollut, toimittajatuttu oli kuollut. Hänkin oli suunnilleen ikäiseni ja hänkin lähti odottamatta, ei mitään ”pitkän sairauden uuvuttamana” vaan suunnilleen työnsä äärestä.
Yksi paistinkääntäjäystävä, jonka kanssa teimme työvuosina yhteistyötä, joka joskus värväsi minua esitelmöimään ja kirjoittamaan Kalevaan, joka oli paistinkääntäjä – ja nimenomaan hän puhutteli minua aina Paola Brunettiksi, mistä olin aina kovin otettu. Hän oli jo eläkkeellä, mutta hänkin lähti. Yhtäkkiä, ”tapaturmaisesti” luki lehdessä. Eilen lähetin hänen omaisilleen adressin.
Yhden ystävän äiti kuoli viime viikolla, Pehtoorin täti kuukausi sitten.
Tuntuu että poismenoja on nyt paljon, liikaa.