Muistatteko, kun jokunen vuosi sitten usein näki FB:ssä tai blogeissa aloitettavan jutun tai postauksen sanoin ”Se tunne kun …. ”
Minä en oikein ole sitä aloitustapaa oppinut käyttämään. Mutta tänään tuo on jäänyt päälle.
Se tunne kun yhtäkkiä aamulla kauppaan mennessä ajattelet, että ihan kuin olisit ulkomailla, jossain vuokratalossa siellä ja matkalla lähikauppaan hakemaan croissanteja ja leipää aamiaiselle muiden vielä nukkuessa. Tuntuu epätodelliselle, – ja niin tutulle. Ja lämpimälle.
Se tunne, kun olet – vahingossa, eksyttyäsi kotikaupungissasi – polkenut pyörällä parikymmentä kilometriä.
Se tunne, kun torilla tajuat, että jouluun on enää viisi kuukautta ja keksit, että juuri tänään, juuri nyt, eikä päivääkään myöhemmin, on tehtävä kirsikka-rommi-kompottia. Ja sitten se tunne, kun menet Alkoon ja töppäät itsesi, kun et tunne rommeja, olet ostamassa brandyä, tinkaat myyjän kanssa, että vamasti on ollut sellaistsa rommia kuin Happy Joe: ”olen-tehnyt-siihen-mansikkajälkkäriä-ja-paahdettua-valkosuklaata… ” – Miten niin suklaata ei voi paahtaa, ihan hyvin voi! Ja hetken hyvä tunne, kun et ryhdy puhelimesta näyttämään myyjälle blogiasi ja paahdetun suklaan reseptiä. Ja sitten se tunne, kun vihdoin ymmärrät kotona katsoa ko. reseptin ja hoksaat, että todellakin ”Happy Joe” on alkoholijuoma, kyllä, mutta se on siideriä ja rommi, jota olit vailla, on Sailor Jerry – kuten poikasikin tiesi kertoa.
Se tunne, kun voit vain kuunnella, haluaisit tehdä paljon, mutta ainoa, mitä osaat tai voit tehdä, on kuunnella.
Se tunne, kun luet keskellä kaunista puutarhaa, kesäillan lämmössä kirjaa, ja mietit, että miksi luet! Tai nimenomaan, miksi luet tämän kirjan! Jos tämä kirja on luettava (niinkuin jotenkin vain on), niin lukisit sen talvella. Kesällä kuuluu lukea kevyttä, esimerkiksi dekkareita, ruokahistoriaa tai niin kuin viime viikolla Enni Mustosen uusin, ”Taiteilijan vaimo”. ”Synninkantajista” tulee ahdistava tunne. Ja toisaalta tulee tunne, että onneksi joku kirjoittaa tästä!
Se tunne, kun ajattelet, että kuinka kukaan osaa kirjoittaa niin hyvin …
”Silloin kun valo osuu harmaiden päivien jälkeen koivunrunkoon, lehtiverso puhkeaa esiin silmun suojasta, suuri aalto pesee rantakallion puhtaaksi, lokki löytää kalan, tiainen pesäpöntön ja perhonen auringonkukan, juuri silloin minä seisahduin sijoilleni ja hetken kauneus ja menettämisen pelko pusertuvat rinnassa ristiin.”
Pauliina Rauhala, Synninkantajat
Juuri niin, sitä se on , hyvän hetken oivaltamista.
Niin, sitä, ja nykyisin yhä useammin myös menettämisen pelko.
Hyvä, että mainitsit tuon mansikka-paahdettu-valkosuklaa-jälkkärin! Olin sen jo unohtanut. Täytyypä tehdä sitä pikapuoliin. Sailor Jerryäkin näkyy kaapin nurkassa olevan.
Ja sinulla on ihan oikea rommikin!! 😀 Minä tein viimeksi mökillä, siellä oli Sailor Jerryä kaapin nurkassa.
Ai, sinäkin tartuit Synninkantajiin. Ei tosiaan mikään kepeä kesäkirja, mutta tärkeä aihe ja Rauhalan kieli on vaan niin kaunista.
Juuri noin, Katri.