Äitini on vanha.
Pehtoorin äiti on vanha, ja isänsä on vielä vanhempi.
Minun ainoa setäni ja minun ainoa enoni ovat kuolleet. Minun kuusi tätiäni sekä yksi tätipuoleni ja yksi tätini, joita en koskaan tavannut, ovat kuolleet. Nuo tädit, setä ja eno eivät koskaan olleet kovin läheisiä elämässäni, he kaikki asuivat Etelä-Suomessa, meidän perhe täällä pohjoisessa, – ainakin etelästä katsottuna kaukana. Minun isäni on kuollut jo 13 vuotta sitten.
Minun ystävistäni on jo muutama kuollut, kaksi aika läheistä ystävää on jo kuollut, molemmat syöpään. Minun iässäni minun ikäisiäni (naisia) kuolee syöpään. Ei se yhtään lohduta, että ”niin se vaan on; aina joku joutuu lähtemään ennen aikojaan”.
Minun ja meidän molempien ystävien vanhemmat ovat vanhoja, – tai kuolleita tai kuolemassa. Kenellä on syöpä, kenellä Alzheimer, kenellä vanhuuden heikkous tai jotain, mitä ei ole tunnistettu. Me ja ystävämme kulkevat hoitokodeissa, vanhempiensa luona kotona, sairaaloissa, – huolehtivat ja järjestelevät, valvovat ja vaivaantuvatkin. Ihan niinkuin silloin 25 vuotta sitten kun meillä kaikilla oli pieniä lapsia tai kun niitä eivät kaikki saaneet, vaikka halusivatkin. Meillä oli silloin se vaihe.
Nytkin meillä on vaihe. Tavatessa ystäviä kysellään, paitsi aikuisten lasten kuulumiset, myös ”No, miten ne sun vanhemmat?”
Tässä iässä.
Tekstiin sopiva on tuo valokuva.
Kiitos.
”Älä naura vanhuudelle,
rukoile että saavuttaisit sen.”
-kiinalainen sananlasku-
Ikävää tunnen,kun kun Äitiä ja Isää ei enää ole kuin hautakummun alla.
Ikävä kaikkia heitä,joita muistetaan kynttilöillä ja kukilla haudoilla.
Hieno kuva Sinulla aiheesta-kiitos siitä!
Kiitos, Kati.