Jos kesä olikin säiltään aika surkea, niin syksy on sitten ollut sitäkin kauniimpi. Tänäänkin ihan huippupäivä. Ulkoilu jäi kuitenkin aika vähiin, sillä
… aamupäivällä lueskelin tohtoriopiskelijan väikkärikässäriä, – sen verran minulla vielä yliopistohommia, että palautetta ja ohjausta aina välillä olen lupautunut antamaan. Kekkosesta on nyt useampi sata sivua juttua luettavana.
… iltapäiväksi menin SPR:lle verenluovutukseen, – olenhan kovan koulun kautta oppinut, että ennen matkaa ei kannata mennä ja että silloin kun minun hammasrempoissani on tauko, niin silloin on hyvä aika mennä. Ja nyt kun muutenkin on aikaa, ajattelin, että tänään on hyvä päivä sille, sillä edellisestä on hyvinkin se vaaditut kolme kuukautta kulunut.
Eikä se taaskaan minulla mennyt niin kuin Strömsössä: useimmiten ei mene. Milloin syynä on ollut niin pitkät jonot, että ennen kuin olen päässyt luovuttamaan, on pitänyt lähteä, koska auton parkkiaika on ollut loppumassa [tänään ajoinkin uuteen uljaaseen Kivisydämeen, ettei ollut sitäkään vaaraa], milloin minulta on ”suonet paenneet” siten, että neulaa ei saada paikalleen vaikka on pistelty molemmat kyynärtaipeet niin, että ovat olleet mustelmilla monta päivää (pojallekin oli käynyt viimeksi noin), milloin hammasrempat sittenkin ovat olleet liian lähellä, milloin toimiston väellä onkin ollut joku kampanja jossain maakunnassa ja toimisto on ollut kiinni, milloin pumppaus tai virtaus on ollut niin heikkoa, että 12 minuutissa ei puolta litraa ole lirunut. Ja kerran kun töissä oli verenluovutuspäivä, houkuttelin mukaani yhden (mies)kollegan, ensikertalaisen, yritin vakuuttaa hänet asian tärkeydestä ja siitä, kuinka siitä tulee itsellekin hyvä mieli, ja tämä onneton pyörtyi luovutuksessa, ja oli huonovointinen pitkän aikaa. Eikä sitten – varsin ymmärrettävistä syistä – ryhtynyt vakiluovuttajaksi.
Mutta aina minä yritän. Niin tänäänkin. Ja pääsin jo hemoglobiinin mittaukseen ja esitietojen tarkastukseen. Lanketissa olikin uusi kohta: Oletko ollut viimeisen puolen vuoden aikana Pohjoismaiden ulkopuolella? – Ruksitin, että olen. Ja sitten veripalvelun ihminen kyselee, että missäs olet käynyt? – No ihan vaan Italiassa oltiin viikko patikoimassa. – Jaa, ja missähän päin Italiaa? Kun kerroin, minulle näytettiin kartta, jossa suunnilleen kaikki itäisen Välimeren alueen maat oli merkitty punaisella: Länsi-Niilin virus! Nevö hööd. Mutta kuukauden karanteeni on noilla alueilla reissaamisen jälkeen. Eipä siis onnistunut tänäänkään.
Mutta heijastimen sieltä sain. Verenluovutuksen yhteydessähän saa aina jonkun pienen lahjan; kynän, muistivihon, superpallon, pullonsulkijan, – tai vaikka heijastimen. Siitäpä tulikin mieleeni, että pistäkääpä ihmiset heijastimia takkeihin ja reppuihin! Itselle ja lapsille, puolisolle ja vanhemmille. Ja pyöriin valot! Olipas tuossa äsken kotiin ajellessa taas paljon pimeitä liikkuja. Ei ole turvallista se, ei.
No mutta. Kun en kerran päässyt verenluovutukseen, minulla oli tunteroinen luppoaikaa ennen kuin systerin tapaisin: leffaan, höpöttelemään ja syömään oli sovittu menevämme. Mentiin ja olipa mukava. Leffa, ruoka ja seura olivat mitä mainioimpia kaikki.
Luppotunnin käytin kierrellen keskustassa. Kaunista oli.
Kävin minusta aina niin kauniita ranta-aittoja kuvailemassa, ja sitten otin vähän erilaisenkin kuvan. Aitoista heijastui veteen kauniisti…
ja tätä ottaessa yhtäkkiä rupesi hymyilyttämään,… muistin, kuinka yksi tuttu, hänkin innokas valokuvauksen harrastaja, joka on jonkun aikaa tätä blogiani seurannut, lähetti minulle onnittelut VAT-koulutukseen pääsystä ja totesi, että
Tästä edespäin tuo blogisivustosi sitten täyttyykin pelkistä ns. taidekuvista. Ensimmäiseksi kuvista katoaa värit ja pian kukaan (muu) ei tiedä mitä kuvat esittävät. 😀
Näinkö pian tässä näin kävi? 😀
Jotta kuvani vielä esittäisivät jotain, otin kuvia myös Oulun uudesta Kivisydämestä. Hieno se on. Ja ilolla aion sitä käyttää, kun se kerran nyt on tehty!
