Pulssi kohoaa, kädet hikoaa, huomaan ärtyväni kun joku koputtaa ovelle ja piipahtaa (joskin piipahdus oli sitten tutkimuksellisestikin hyvä), selaan tiedostoja, mietin ratkaisua, käyn opiskelijoiden atk-luokassa, sinkoilen sähköpostin ja www-sivujen välillä. Sitten rauhoitun: olkoon! Enhän minä voi asialle mitään.
Mutta kuitenkin kirjoitan sähköpostin opiskelijoille, yritän siirtää matskuja serveriltä toiselle. Linkitän uudelleen. Kirjoitan SJR-palvelimen info-sivuille/webhotelliin sähköpostia: kerron huutomerkkien kera, että 50 opiskelijan olisi tänään palautettava harkat, mutta kun eivät pääse nettiin hakemaan aineistoja ja tehtävänantoa!!!!
Lähetän opiskelijoille toisen sähköpostin, ja sen mukana suunnilleen kaiken tarvittavan materiaalin ja pahoitteluni. Kiroan – ei, en sähköpostissa vaan tupisen itsekseni. Käyn Tuulestatemmatussakin katsomassa toimivatko sivuni? Ei vörki, eivät aukea mitkään sivut. Itse asiassa koko verkkopalvelu on kaatunut.
Ja minä huomaan olevani pahasti, erittäin pahasti, riippuvainen, kärsiväni vierotusoireita, hätääntyväni? Miten minun opetukseni käy, miten päivitän blogiani? Eihän minun tuhannet kuvani ole hävinneet bittiavaruuteen?
~~~~~~~~~~~~~~~~
Olen tapani mukaan laittanut koko luentoni ja erityisesti siihen liittyvät harjoitustehtävät nettiin, mistä olen saanut yleensä kiittävää palautetta, mistä olen ollut tarkka ja ylpeä. Hiljaa mielessäni brassaillutkin sillä, etteivät muut niin tee/eivät osaa, olen jo vienyt pienesti hifistely-asteelle moisen opetustavan, ja niinpä JUURI nyt tänään, kun on tämän systeemin yksi tärkein päivä, niin jo monta päivää takkuillut nettiyhteys bragaa pahimman kerran.
Äsken, tunti sitten, ongelma ratkesi, saivat vian korjatuksi. Ainakin nyt pelittää. Seesteinen olo valtaa minut. Netti toimii. Vierotusoireet häviävät. Voin ryhtyä nauttimaan yksinäisestä illasta. Pehtoori lähti maanantaiaamuna pohjoiseen: lumenpudotukseen katoilta, siistimään ja järkkäilemään mökkiä nuorten uudenvuodenvieton jäljiltä, hiihtämään, … ja minulla on nyt yksinäinen koti-ilta. Harvinaista. Mukavaa.
Kävin kaupassa (ihan itse, näin viikollakin :)) ja ostin muutaman kukan, istuttelin ne. Tein vaihteeksi katkarapuruokaa, sytyttelin takan, mutta olen kulkenut koneen, keittiön, kodinhoitohuoneen (jonkunhan täällä on huushollista huolehdittava! ;)) välillä ja kameran kanssa, joten vielä en ole istahtanut, mutta kohta…. kohta.
Kuvien liittäminen ei pelitä vieläkään ;( mutta maailma ei silti kaadu. Eihän? Hieman kyllä huomaan hengitykseni kiihtyvän…. puna kohoaa poskille. Ei vaiskaan. Laitan hyvää musiikkia ja unohdan netin.
Tuttua on tuo punan nouseminen poskille. EIlinen puhelimeni mykkyys todisti sen, olen riippuvainen sähköisestä viestinnästä. Tekstarit, face, blogi ja s-posti, niiden täytyy toimia. Muuten hukun tavoittamattomuuteeni.
Ajattele, että me humanistitkin olemme näin riippuvaisia tekniikasta!
Järkyttävää on se. Ja nimenomaan huomata se!