2012 – Sivu 19 – Tuulestatemmattua

Kesää lautasellakin…

Lounas lähti näistä …

Koskapa tänään ei ole tapahtunut mitään muuta erikoista kuin että kävimme äsken pyöräillen ”terassikierroksella” (Koivurannan kahvilan pihalla kuohuviinilasillisilla) laittelen alle viime viikon Kalevassa olleen kolumnini.

Hintansa väärti?

Siinä se on! Puolen desin kaunis, konstailematon tumma pullo – melkein kuin koru. Se on aseteltu hienoon puiseen, arvopuusta tehtyyn ja sametilla vuorattuun laatikkoon, jossa on myös pieni tuotteen historiasta ja valmistustavasta kertova kirjanen sekä aitoustodistus. Laatikon vieressä on hintalappu: 1240 euroa!
Nuoruuden eliksiiri? Kosmetiikkateollisuuden uusi käänteentekevä rypynpoistaja? Asterixin taikajuoma? Titanicin hylystä löytynyt tilkka arvokonjakkia? Ei vaan puoli desiä modenalaista, yli satavuotiasta aceto balsamicoa. Ei viinietikkaa vaan ”balsamista” etikkaa. Italian sydämessä, Umbrian maakunnan pienessä Torgianon kaupungissa, joka elää oliiviöljy- ja viinintuotannolla, on pieniä salumerioita (herkkukauppoja) vieri vieressä ja yhdessä sellaisessa tällainen keittotaidon kuriositeetti oli myynnissä.
Miksi ihmeessä se on noin kallista? Mitä aceto balsamico itse asiassa on ja mikä ero on balsamiviinietikalla ja balsamietikalla? Balsamiviinietikka on tehty viinistä kuten nimikin kertoo, mutta balsamietikan valmistus aloitetaan rypäleistä. Valikoiduista trebbiano-rypäleistä puristetaan mehu, joka tiivistetään ja jonka annetaan käydä vähintään vuosi. Tämän jälkeen seuraa pitkä kypsytysprosessi eri lämpötiloisssa ja erilajisissa puutynnyreissä; parhaita etikoita kypsytetään useita vuosikymmeniä. Aito balsamietikka vaatii vähintään 12 vuoden kypsytyksen. Mitä enemmän käsityötä ja aikaa balsamicon tekoon käytetään, sitä kalliimpaa ja yleensä myös parempaa, se on.
Alkuperä ja aitousmerkinnät ovat tarkoin määritellyt: Aceto balsamico tradizionale di Modena (perinteinen Modenan balsamietikka) tai Aceto balsamico naturale di Reggio Emilia (Reggio Emilian luonnonmukainen balsamietikka) ovat ainoita aitoja balsamietikoita.
Aceto balsamico ei siis ole mikään halpa herkku, mutta aidosta kannattaa maksaa, sillä hyviä saa jo parilla kympillä, eikä suinkaan tarvitse satoja euroja maksella. Yhden salaatin, pihvin, pecorinopalasten ja tuoreiden mansikoiden maustamiseksi ei kulu paljon, mutta maku antaa paljon.

Tuon ”virallisen” tekstin täydennykseksi voisin suositella perustellisemminkin oikean balmicon ostamista. Varsinkin nyt kun kotimaisetkin mansikat ovat jo hyviä ja koko ajan halpumassa. Kokeile balsamicoa mansikoiden kanssa, – anna itsesi yllättyä 🙂 Positiivisesti, toivoisin.

Oliiviöljy ja suolakiteet ravintoloissa alkuun tuotavan leivän kanssa ovat jo aika tavallinen juttu, mutta joskus samaan settiin on tullut hyvää balsamicoa. Muutama vuosi sitten ne tarjottiin Riiassa näin kauniisti.

Ihan omillani

Pyöräilin ristiin rastiin, piipahdin Rajakylässä hakemassa lainatavaroita, ajelin Kauppahalliin ja vein eilisen kuvakoosteen, Rotuaarilla söin kesän ensimmäisen jätskitötterön (jos ei lasketa Umbrian jätskiä): salmiakki luonnollisesti. Kävin etsimässä Merimaariasta vai mikä se Rotuaarin Marimekkokaupan uusi nimi nyt onkaan, Origo-lautasliinoja mökille ja ostinkin itselleni puna-valkoraitaisen Masain pienen neuleen. Ihan loogista: raidallisiahan ne on ne Origon lautasliinatkin. 🙂 Pyöräilin Ainolan puiston ja patosillan kautta Välivainiolle ja vielä Linnanmaan sivuitse kotiin.

Kastelin kukat, join keskipäivän kahvit (joita en todellakaan yleensä harrasta) maanantaina siivoamassani Huvilassa, nautin lämmöstä, auringosta, puhtaista ikkunoista.

Tänä vuonna pelakuut ovat erinomaisen syvän punaisia. Ja pitkään ja runsaasti kukkivia. Yhtään kukkaa ei ole vielä tarvinnut leikata pois.

Iltapäivän istuin, makasin, löhösin, loikoilin auringossa ja luin Outi Pakkasen Seuralainen-dekkaria. Pehtoori tuli Jäälistä ja grillasi meille Viskaalin Limousin-makkarat ja minä tein ison kulhollisen salaattia. Jälkkäriksi kotimaisia mansikoita ja lime-mascarponekermavaahtoa. Perfetto!

Illansuussa, leppeässä ilta-auringossa, valon tullessa jo viistosta tein makrokuvaharjoituksia.

Rikkaruohokin voi olla kovin herkännäköinen. Ja joku ötökkäkin näyttää tunkeneen linssiluteeksi.

Tänä vuonna kotkansiivet ovat kasvaneet korkeammiksi ja komeammiksi kuin koskaan aiemmin.

Tänään olen ollut melkein koko päivän yksin. Minulta ei ole kukaan odottanut tänään mitään. Ei ole ollut mitään mitä pitäisi tehdä tai suorittaa. Olen tehnyt ihan vain sitä, mitä on huvittanut.

Minä osasin!

Niitä näitä

Ystävyyttä tarvitaan

Ystävyys on hyväksi. Olen sen tänään kolmeen kertaan eri yhteyksissä tullut todenneeksi. Kolme kertaa olen tullut vakuuttuneeksi että ystävyyttä on oltava, jotta elämä sujuu. Ja ehkäpä elämän jälkeenkin sitä on hyvä olla ollut…

Olimme päivän Siikajoella hautajaisissa. Lämminhenkiset, virrelliset hautajaiset. Pitkän kaavan mukaiset, mutta silti pienimuotoiset hautajaiset.

Hautajaiset olivat hyväsydämiset, merkillisesti hyväntuuliset, ihan kuin vainajakin oli aina ollut. Aina. Vieraanvaraiset, perinteisen runsaan pitopöytäiset, ystävälliset, myötäelävät hautajaiset. Hautausmaalla paistoi aurinko ja peipposet lauloivat. Lempeitä kyyneleitä, levolliseen uneen toivottavia viimeisiä sanoja.

* * *

Jos olen tänään jotain oppinut, niin sen, että ystävä asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, auttaa hädässä, on hyvä arjessa, on hyvä lohdutettava, sanoo, että älä välitä, kertoo omat kuulumisensa, vie ajatukset pois tyhjänpäiväisistä mietteistä. Enkö tätä ole ennen tiennyt? Olen, olenhan minä, mutta tänään on ollut päivä, jolloin tämän muistaminen on tullut ajankohtaiseksi. Moneen kertaan.

* * *

PS. Hieman merkillinen käytännön neuvo, jonka ennen isäni hautajaisia opin (lääkärin vaimo)ystävältäni, jonka äiti oli tuolloin vastikään kuollut: jos on kaltaiseni itkijänainen, helposti kyynelehtivä, helposti runsaasti itkevä, kannattaa ennen ajateltavissa olevaa liikutusta aiheuttavaa tilannetta, ennen Suurta Itkua, käyttää nenäsumutetta. Ihan sitä samaa kuin pahimman flunssan aikana. Nasolin avaa tiehyeitä, joten itkeminen sujuu ilmavasti. Voi runsaastakin kyyneltulvasta huolimatta edelleen puhua ja nähdä jotain, ei ole silmät ihan täynnä sumua ja voi hengittää nenän kautta. Kuitenkaan, tämänkään varotoimenpiteen jälkeen, en pystynyt lukemaan muistosanoja, mutta olihan minulla pehtoori. Sentään kuvaamaan pystyin; onneksi oli ”tehtävä” kuvata.

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Hautuumaakierroksella vol. 2

Siivouspäivä. Koko päivä, mutta sitten päätinkin ehtiä vielä hautausmaalle, jossa oli joka kesämaanantaiseen tapaan parin tunnin hautausmaakierros. Ehdinhän ja onneksi ehdin sitä ennen käydä hakemassa huomisiin hautajaisiin tilatun kukkalaitteen, vaikka oli kyllä sattua pieni missaus. Mutta no hätä.

Hautausmaan portilla oli kuuden aikaan satakunta innokasta kuuntelijaa. Joukossa yksi opiskelukaveri, yksi yliopisto-opettajani, kaksi opiskelijaani. Mutta oli siellä paljon muitakin kuin historioitsijoita. Entisten oululaisten elämä ja hautaaminen kiinnostavat. Viime kesänä olimme kierroksella, jossa esiteltiin taiteilija-oululaisia teemalla ”Siveltimellä ja sulalla”. Tällä kertaa teemana oli ”Kaiken takana on nainen” (Ks. täältä seuraavien maanantaiden teemat). Tutustuin moneen uuteen, entiseen oululaiseen, monta tuttua tapasin. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Niin kuin nyt nämä Bergbomitkin. Ovat jo vuosikymmeniä olleet jutuissani mukana, tavalla tai toisella … Nämä piparkakkureunaiset hautaristit ovat merkillisen sympaattisia.

Ja tapani mukaan harhailin ”virallisen” opastuksen ohi, etsiskelin erikoisia etunimiä. Löysinkin yhden uuden: löysin piiiiiitkästä aikaa uuden nimen ”erikoisten etunimien -kokoelmaani”. Effendi. Effendi Abraham on yksi niistä noin 20, jotka Suomessa tämän nimen ovat saaneet. Sukupuolijako menee fifty-fifty. Siis se on sekä miesten että naisten nimi. Mitenhän tästä on väännetty puhuttelunimi? Efu? Effe? Jos on naisen nimi niin oiskohan Effi? Mielenkiint0ista

Ja sitten pisti silmään tällainen ”tabula rasa”.
Ei ollut varattu ainoastaan hautapaikkaa vaan jo paasikin pystytetty.

Ei silti on Oulun hautausmaalla ainakin yksi kivi, jossa on jo nimikin valmiina,
syntymäaika myös, mutta kuolinpäivä vielä puuttuu.

Sitten hautakivi, jota voin käyttää seuraavan kerran perhehistoriaa tai sosiaalihistoriaa luennoidessani. Olen muistaakseni ennenkin kirjoitellut tästä tavasta antaa kuolleen lapsen nimi seuraavaksi syntyneelle. Tässä perheessä on syntynyt kaksi Lauria ja kaksi Brunoa. Miksei ensimmäisen, muutaman viikon ikäisenä kuolleen Matildan ”tilalle” kastettu uutta lasta? Vai onko Matilda kakkonen haudattu jonnekin muualle? Anneli ja Mauno ovat toisen sukupolven lapsia, ja kuolleet pieninä – onko heillekin annettu ”seuraajat”, jotka voivat hyvinkin olla vielä elossa? Vai onko 1930-luvulla jo luovuttu saman nimen käyttämisestä seuraaville lapsille?

Kaikkinensa hyvä kierros. Tälle kesälle voisi yrittää ehtiä toisenkin kerran.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Koiranputkia ja kokkailuja

Heinäkuun ensimmäisenä havaittu outo valoilmiö taivaalla! Joku väitti auringoksi – uskoisikohan? Vasta illansuussa se kyllä näyttäytyi. Ja nyt on taas jo oltava valot päällä … 🙁

Yön sateen jälkeen olin aika varhain lenkillä, rohkenin merenrantaan, metsän kautta. Eivätkä verenimijät ihan pahoinkaan kohdelleet…

Koiranputkitutkielmani jatkuu… Näitä kuvia katsellessa – muokatessa 🙂 – tunnen kukista lähtevän tuoksun täällä työhuoneessa.

Loppupäivä menikin sitten Festassa. Pikkuisen lähti taas lapasesta ruoanlaitto. Kaikenmoista tein – vähän kuin synttärisapuskaa värkkäilin. Ei meitä ollut kuin puolenkymmentä pöydässä, mutta minulla oli virettä ja värkkejä. Ja maistuivathan ne tekeleet. Tomaatti-sipulisalaatti on meitsin herkkua, perhe ei välttämättä pidä raa´an sipulin mausta. Mutta tämäkin maistui: salaattisipulia kuin liottaa maidossa tunteroisen niin siitä lähtee tiukin sipulin maku. Ja sitten rutkasti oliiviöljyä ja pippuria. (Hiili)grillisapuskan kanssa maku sointuu erinomaisesti. Teimme – taas – entrecote-pihvejä, jotka suikaloitiin ja maustettiin vasta grillaamisen jälkeen. Oman maan yrtit jalostivat lihan ihan herkuksi.

Pitkästä aikaa tein Manteli-marenkikakun. Kannattaisi tehdä useamminkin. Ohje on LappItalia -keittokirjassani sivulla 64 ja tässä alla. Ei välttämättä vaadi mansikoita seurakseen, mutta maistuvathan ne tässä. Mutta mantelilastujen paahtamisessa ei kannata fuskata. Pieni hetki teflonpannulla on riittävä, mutta välttämätön viimeistely tälle herkulle.

Mantelimarenki-kakku

Pohja
6 kananmunanvalkuaista
3 dl mantelijauhetta
2 dl sokeria

Kreemi
6 kananmunankeltuaista
1½ dl sokeria
4 dl kuohukermaa
100 g voita
1 pussi mantelilastuja
Kuumenna uuni 170 asteeseen. Voitele kaksi kakkuvuokaa (halkaisija noin 23 cm).
Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi, sekoita vaahtoon mantelisokeriseos.
Jaa taikina kahteen kakkuvuokaan.
Paista pohjia uunissa noin 35 minuuttia ja anna sitten jäähtyä.
Irrota varovaisesti reunoista ja kumoa.
Tee sitten kreemi. Sekoita keltuaiset, sokeri, kerma ja voi teflonkattilassa.
Lämmitä seosta hellalla koko ajan sekoittaen.
Kun ensimmäinen kupla nousee pintaan,
ota heti pois liedeltä ja jatka sekoittamista vielä hetki. Anna jäähtyä.
Kaada puolet kreemistä toisen pohjan päälle,
nosta toinen pohja sen päälle ja kaada loput kreemistä sille.
Koristele paahdetuilla manteleilla.

Niitä näitä Valokuvaus

Kesäkuvia

Aamupäivän liikkeellä. Lenkkireitin varrella koiranputket kukkivat, tekivät pitsireunaa reitille. Eiväthän ne auringossa kylpeviä unikkopeltoja ole, mutta kauniita nämä pohjoisen pientareetkin osaavat olla.

Iltapäivällä pihalla niin paljon itikoita ja tihuutusta, että skippasimme ahkeroinnin pihapiirissä, ja lähdimme kaupungille syömään. Kotona piipahtamassa ollut Juniorikin uhrautui lähtemään kanssamme. Semminkin kun kuuli että ollaan menossa Istanbuliin. Siellä on hyvää, makoisaa liharuokaa, jollaisen päälle nuori mies ymmärtää hyvinkin. Mutta on Istanbulissa muutakin hyvää, paljon. Ja me saimme testata uuden listan alkuruoista Kampakimpukat salsan kanssa! Uijui! Kampasimpukat saivat uuden ulottuvuuden chilillä, paprikalla, korianterin sopivalla häivähdyksellä, ruohosipulilla ja tillilläkin? maustetusta salsasta.

Eikä misssään muussakaan syömisessä ollut moittimista. Ja mukavaa sekin, että ravintoloitsijapariskuntakin ehti hetken käydä rupattelemassa; sekin hyvä puoli, että nyt pehtoorin hiiligrillin hiiliasia etenee. 🙂

Huomiseen grillijuhlaan eivät uudet hiilet taida ehtiä, mutta herkut jo kävimme samalla reissulla Stockalta hankkimassa. Kesälauantailta ei ole oikein kuitenkaan tuntunut, sisällä edelleen, huushollihommia ja kuvia laitellut. Äsken vein tyttären ja kaverinsa pilheisiin, ettei neitien tarvinnut minihameissaan sateessa taivalta taittaa… Jotta tämmöinen suvi tänä vuonna.

________________________________________

Kuvamuokkailuja Lemmenjoella otetusta joutsenen kuvasta. Ensimmäisenä alkuperäinen muokkaamaton. Sitten rajattu ja säädetty, seuraavassa vielä enemmän säädetty ja viimeisessä taas filttereitä 🙂 Mitäs mieltä olette: onko kuvien muokkaaminen ”oikeaa” valokuvausta. Pitäisikö kuvat olla ihan ”naturel” vai saako kuvankäsittelyllä jälkikäteen muokata, käsitellä?

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. Suosittelenpa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Nimipäivämenu

Mökillä luin jostain lehdestä (Glorian Ruoka & Viini?) helpon ja makoisan oloisen ahvenruokaohjeen – joskin hieman arvelin, että sotketaankohan nyt kaksi asiaa, jotka eivät kuulu yhteen, mutta hyvin toimi. En muista, menikö se ihan näin, mutta näinkin tuli hyviä. Näitä tehdään toistekin.

Serranoahvenet

4 ahvenfilettä/ruokailija
serranokinkkua
voita
suolaa, valkopippuria

Ripottele ahvenfileille suolaa ja pippuria. Laita jokaisen fileen päälle sopiva viipale serranokinkkua ja rullaa kala. Käytä cocktail-tikkua rullan kiinnittämiseen. Sivele fileiden päälle voita. Laita kalarullat uunivuokaan, ja vuoka uuniin, joka on noin 200-asteinen. Kymmenen minuuuttia riittää ja pääruoka on valmis.

Kaupassa oli kotimaista kukkakaalia. Meidän molempien herkkua! Siis siitä lisuke. Keitä suolavedessä napakoiksi. Asettele kukinnot uunivuokaan, ripottele pinnalle raastettua provolone-juustoa. Se on italialaista, kovan mozzarellan tyylistä juustoa, joka on ylivertaisen hyvää kuorrutuksiin ja gratiineihin. Se ei vanu eikä sitkisty. Leikkaantuu sulatettunakin. Pikkuisen laitoin sekaan myös parmesaaniraastetta. Ei tarvitse olla kauan uunissa.

Ja kun pehtoori on kohtuullisen perso kaikelle makealle, tein vielä pikajälkkärinkin.

Suklainen mansikkavaahto tai ehkä paremminkin mansikkainen suklaavaahto
(tästä tulee neljälle – kuudelle sopiva annos)

Vispaa suklaakerma (Valion uusia kermoja) vaahdoksi, ja lisää joukkoon valkoinen rahka -purkki. Ei tarvita muuta sokeria kuin vaniljasokeria. Ja sitten vaahdon sekaan paloiteltuja mansikoita ja reilusti (½ dl – 1 dl) Marianne-rouhetta. Jo vain oli hyvää.

Niitä näitä

Puutarhanhoidosta ja säästä

Hyvä on: ei ole maanjäristyksiä, ei tsunameja, ei myöskään tarvitse pelätä tulvia eikä tulivuoren purkauksia. Metsäpalot tai kaikentuhoavat hiekkamyrskyt eivät ole akuutteja uhkia. Sotatilasta tai nälänhädästä ei pelkoa. Mutta kyllä vähän jo voi valittaa näitä hyytäviä kelejä. Eiväthän ne ole suuren suuria asioita, mutta eihän tämmöinen oikein ole reilua.

Mökillä oli tänään satanut lunta!! Ihan niin kuin luvattu oli. Olisin toivonut, että lupauksia ei olisi pidetty. Totisesti olisin toivonut. Kylmä on Oulussakin. Aamupäivällä jo puhuimme että muutamme täältä jonnekin… Umbriaan, Naantaliin, Kymiin – jonnekin missä on lämpimämpää!

Mökkiviikon jälkeen tänään puutarhan ja asioiden päivitystä. Pehtoori leikkasi nurmen: kolme kertaa ristiin, oli sen verran tiheäksi etupihalla jo kasvanut.

Puuhailin mukana, ja kuvailin. Olihan se hyvä kuvailla kun ei turhasta auringonpaisteesta mitään ikäviä, tummia varjoja tullut.

Alppiruusu on kukassa kauniimmin kuin koskaan: on tykästynyt arktisiin oloihin?

Takapihalla omenapuut ja uudet yrttilaatikot viihtyvät hyvin.
Kylmästä huolimatta.

Minusta tuntuu että kanukka ei ole koskaan kukkinut näin kauniisti kuin nyt.
Kylmästä huolimatta.

Jopa minun kitukatajani, jonka sain kollegoilta väitöslahjaksi vuosia sitten, voi äärimmäisen hyvin ja puskee uutta…
Kylmästä huolimatta.

Eikös se kiinalainen sananlasku mene jotenkin niin, että ”mikään muu ei ole tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää”. Jotta mitäpä tässä turhia tupisemaan kylmästä ilmanalasta.

Ja häiritsikö se muka iltapäivällä pyöräilyä kampaajalle (kuinka olikaan helpottavaa saada hiukset kuosiin!) ja kaupunkiasioille. Ei häirinnyt, ei. Ja entäs sieltä ”työpalaveriin”; häiritsikö kylmä sää? Eipä juuri, sillä onhan niitä palavereja ja ”palavereja”: paistinkääntäjien tiedottajan palaverissa Lanson Brut ja mansikat ja italialaishenkiset makupalat hyvässä seurassa uudessa miljöössä saivat unohtamaan kurjan kelin. Sitä paitsi kotiin pyöräillessä sää ei enää näyttänytkään niin pahalta. 🙂 Menomatkan vesitihuutus oli vaihtunut auringonpaisteeseen.

Emme taidakaan muuttaa mihinkään. Kun on tuo puutarhakin taas huollettu. 😉

Lappi Niitä näitä

Kotiinpaluu

Tänään oli oikeastaan aika helppo sanoa Hangasojalle näkemiin. Aamulla oli + 5C , tihuutti vettä, ja myrskysi. Huomiselle säätiedotuksessa Koillis-Kairaan luvattiin räntäsadetta, – ja hei on kuitenkin kesäkuu, kesäkuun loppu!! Jotta ei niin paha hyvästellä vielä sunnuntaina näin aurinkoiselta näyttänyt puron ranta.

Koko kotimatkan satoi. Paljon, ja välillä näkyvyys oli todella huono. Yleensä kotimatkalla alkaa jo miettiä, mitä pitää kotona ensimmäisenä tehdä, mihin soittaa, mitä päivittää, mitä lukea, mikä maksaa, missä käydä, mitä kirjoittaa, mitä vastata. No onhan tietenkin nytkin kaikenmoista, mutta ei mitään ihan välttämätöntä, ei mitään, mikä olisi siirretty kotiinpaluuta odottamaan. Merkillistä.

Kotiin tulohan on kuitenkin aina mukavaa, vaikka en kyllä ihan allekirjoita, mitä anoppi tuli lausuneeksi tässä kevättalvella kun kuuli meidän Umbrian matkastamme ja että aiomme olla kokonaisen kuukauden pois kotoa. Matkustamista kaihtava anoppi tokaisi, jotta ”ei koskaan, ei kukaan elä niin vanhaksi, että ehtisi olla tarpeeksi kotona”. Hmmm… meinasi hymyilyttää.

Jäälin mummu ei kyllä ole juuri kotoa mihinkään koskaan 81-vuotisen elämänsä varrella reissannut. Milloin lie viimeksi ollut yhdenkään yön pois kotoa? Kymmenen vuotta sitten lonkkaleikkauksen takia? Milloin lie viimeksi käynyt edes Oulun keskustassa (asuvat muutaman kymmenen kilometrin päässä)? Tietääkseni kerran elämässään hän on käynyt Norjassa ja pari kertaa Ruotsissa (muualla kuin Haaparannalla), – matkustus ja reissaaminen kun ei ole kaikilla verissä kuten meitsillä. 😉

____________________________________________

50 ways to say goodbye

Lappi Niitä näitä

Lemmenjoella vol. 2

Eilisen Lemmenjoella vietetyn patikkapäivän jälkeen tänään jotensakin turta kroppa. Onneksi on jossain määrin satanut vettä, jos kohta kuitenkin paistanut /poutaillut enemmän, mutta joka tapauksessa olemme antaneet itsellemme luvan viettää pirttipäivää, tehdä erinäisiä huoltohommia ja hyvin vaatimattomia pikku lenkkejä lähimetsään.

Olen myös purkanut eilistä kuvasaalista, ja tässäpä sitten kuvitus eiliseen tekstiin… Äsken, iltapäivän lopulla terassilla tarkeni hyvin istuskella, ja siinähän nettiyhteys pelittää, joten kuvalatauksien kanssa ei mene loputtomasti aikaa eikä ollenkaan hermoja.

* * *

Tässä ollaan aamulla Njurgulahden venesatamassa odottelemassa veneen lähtöä. Päivittäin jokiveneet ajavat reitin Njurgulahti – Ravadas-Köngäs – Kultalan Hamina kahdesti. Vartin pysähdys Ravadaksella ja sitten vielä melkein 20 minuuttia Kultalan satamaan. Kokonaisuudessa matka vie noin 1½ tuntia suuntaansa. Mennen tullen meitä oli melkein parikymmentä matkaajaa kyydissä.

Tässä koetin kuvata komean putouksen liikettä… Eihän se nyt ihan nappiin mennyt, mutta ehkä häivähdys nähtävissä.

Matkalla näimme joutsenen (kuva eilisessä postauksessa, mutta teen vielä ko. kuvasta kotikoneella hienon version – tulette näkemään…. ) mutta myös alla olevan linnun. Uivelo? En oikein osaa – vielä 🙂 – kuvata lintuja, mutta ehkäpä tästä saa selvän. Tulomatkalla näimme Lapinsirrin, mutta kamera jo repussa, joten ei edes yritystä sen kuvaamiseksi.

Kultalan satamasta sisämaahan päin, matkalla kohti viiden kilometrin päässä olevaa Kultalaa,
on ensimmäiseksi Hengenahistusmäki.

Kultalassa emme kauaa viivähtäneet, vaan palasimme samaa reittiä takaisin rantaan. Matkalla ja varsinkin rannan tuntumassa mm. rentukoita, paljon mesimarjan kukkia ja vasta nupullaan olevia kulleroita. Korvasieniä olisi myös Lemmenjoella ollut, mutta meillä on kotiinkin asti niitä vietäväksi jo aika lailla.

Muutoin meidän reitillämme kasvillisuus ei kovin monimuotoista, tai siis me emme osanneet ehkä katsoa. Mutta metsää, loputtomiin metsää, puita, naavapuita, kelopuita, korkeita kapeita mäntyjä, muutama tuomikin (lienevät ”tuontitavaraa”?), koivuja, yllättäen muutama haapa. Mutta enimmäkseen mäntykankaita, ja rikkumaton hiljaisuus. Vain järripeipon ”narskunta” kuului välillä, ja käki.

Tunturipuroista saimme vettä hieman niukahkojen eväidemme täydennykseksi.

Iltavenettä odoteltiin Ravadasjärven autiotuvan laiturilla.