Showing: 131 - 140 of 377 RESULTS
Vuorotteluvapaa

Mitä jäi viivan alle? – Vuorotteluvuosi on nautittu

On kuukausi siitä kun menin vuorottelun jälkeen töihin. Nyt on ehkä perspektiiviä nähdä metsä puilta … Ehkä nyt voi sanoa, miten vuosi meni.

Ensimmäisenä tulee mieleen että kyllähän minä kävelin, patikoin, tepastelin, harhailin, kuljin. Laskeskelin, että vuoden aikana kävelin Suomen päästä päähän. Suunnilleen. Reitille sattui Alpit, enin osa siitä taipaleesta kulki Koskelantietä eestaas, sillä matkalla oli monta Saariselän ja UKK-puiston tunturia huiputettavana, reitillä oli Italian maaseudun pikkuteitä ja Shanghain pääkatu, Oulussa reitti kulki merenrantaa Nallikarissa ja Rajahaudassa, taival myötäili Oulujokivartta tai kaupunkiin tai kaupungin läpi Intiöön ja/tai Lyöttyyn. Usein tuli käveltyä työpaikallekin, varsinkin syksyllä matka vei sinne – vuorottelusta huolimatta.

Koko vuorotteluvuoden  kuvasin. Otin kymmeniätuhansia kuvia. Kotona ja kaukana, kursseilla ja kirjoja varten. Vuoden aikana ehdin suorittaa kolme digikurssia (joista viimeinen – paras ja vaativin – on vielä kesken). Opin hurjan paljon uutta. Ja tuskastuin kun en osaakaan ottaa sellaisia kuvia kuin haluaisin. Järjestelin ja varmennustallentelin tietokoneelta kaikki edellistenkin vuosien kuvat, diojen digitalisointirumbankin tein.

Olin pehtoorin kanssa yötä päivää liki tauotta. Muutama mökkipäivä ja työ/humputtelureissu Lahti-Helsinki ainoat erossaolon vuorokaudet. Tätähän vähän mietimme, jotta onnistuuko? Kaipasin ja kaipaan edelleen yksinoloa, mutta ei se ole vuoden aikana ollut mikään ongelma. En käynyt perheelle ja pehtoorille sietämättömäksi, vaikken töissä käynytkään, en poissa kotoa ollutkaan … Antoivat jopa ymmärtää, ettei olisi haitannut, vaikka vuorottelu olisi jatkunutkin 🙂

Ja töistä puheenollen. Tein sitten kuitenkin aika paljon sellaista, joka voitaneen laskea työksi. Kahden juhlakirjan toimitustyö ja artikkelien kirjoittaminen niihin ja yksi ylimääräinen, kolmas artikkeli pitivät minut kiinni akateemisessa yhteisössä helmikuun lopulle asti. Ne täyttivät monet vuorotteluviikot ihan totaalisesti. ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut”, eikös se noin sanota jo Raamatussakin. 😉  Ja noiden kahden kirjan välissä vielä Vuorotellen-kirjanen.

Syväsiivoa koti,  sehän se oli haaveena. Ja takavarastoa lukuunottamatta se haave toteutuikin, ja nyt pehtoori on sitten raivannut varastonkin. Mitä tämä syväsiivoaminen tarkoitti? Keittiönkaapit ja vaatekaapit putsattu ja puleerattu? Kyllä sitäkin, mutta myös autotalli ja kaikki vaatehuoneet. Ja ennen kaikkea sellaista, että lääkekaapista on vanhat, tarpeettomat lääkkeet viety apteekkiin kierrätykseen ja tuhottaviksi, perheen (myös murmelin) vanhat rillit ja aurinkolasit viety Instruun joka kierrättää niitä kolmansiin maihin, kaikki matot pesty tai pesetetty, diat digitalisoitu, mapit putsattu, langoista kudottu sukkia, kaikki jauhot ja kuivamuonat käytetty tai muutoin deletoitu, samppoot ja tuoksut kulutettu, kirjahyllyt järjestetty, antikvariaattia ilahdutettu ja tietokone siivottu/kovalevy vaihdettu ja ohjelmat päivitetty.

Aloitin – ja lopetin – pilateksen. Se oli hyväksi, mutta ei siltikään minun juttuni.  Ostin sukset ja hiihdinkin. Luulenpa että se jäi viivan alle. Ehkäpä hiihtäminen jää tästä vuodesta.

Viidenkympin huolto: pari huolestumista aiheuttanutta luomea poistatettu, hammasimplantti asennettu ja kaikki muu purukalusto pistetty ruotuun, allergialääkitys uusittu (ja nyt kuukauden Linnanmaa-elon jälkeen olen kohtuullisen tukkoinen, vuotavasilmäinen), näkötarkastus tehty ja rillit uusittu yms.

Ystäviä, sisarta, äitiä, sukulaisia, nuoria ehditty nähdä enemmän kuin olisi duunissa ollessa ehtinyt. Olen ehtinyt olla.

Paljon vähemmän romaaneja ja muuta ei-työ-kirjallisuutta luettu kuin oli toiveena/aikeena/tavoitteena. Olisko yhteensä 25 kirjaa? Miksi tavoitteesta jääty? Siksi että istun tässä koneen ääressä kaiket illat. Siis olen tehnyt mitä haluan; siis hyvä. 🙂 Omat ja viinikerhon www-sivut jäivät päivittämättä, mutta alointinpa uuden projektin: Rotissöörien lehdistöneuvoksena eli pressenä lupasin touhuilla, jottei tämäkään harrastuneisuus ihan rapistuisi. Ja lienen tehnyt eräänkin blogipostauksen.

Vuorotteluvuonna oli toive saada olla tarpeeksi mökillä. No ihan tarpeeksi ei liene oltu, minusta ainakaan 🙂 ; vaikka lähes joka kuukausi siellä viikko vietettiinkin. Noin kaksi kuukautta vuorotteluvuodesta kului siellä ja kaksi kuukautta kului ulkomailla. Huhti-toukokuussa neljä viikkoa Italian reissulla, syksyllä liki kaksi viikkoa Kiinassa, helmikuussa ja heinäkuussa viikko patikoimassa Kanarialla ja Kitzbühelissä. Ja ulkomaan reissuksi lasken sen yhden huikean syyskuun päivän kun kävimme Jäämeren kierroksella, Pykeijassa.  Siis mökkeilty ja reissattukin on.

Milloin se oli parasta?  Parasta oli kun saattoi lähteä arkena, keskellä viikkoa, keskellä päivää tyttären kanssa kaupungille hoitelemaan asioita ja shoppailemaan, parasta oli patikoida Niila-tunturin reittiä kun tiesi, että töissä on uusien opiskelijoiden vastaanottotilaisuus tai tutustua uusiin ihmisiin, joista tuli enemmän kuin kohtaaminen, joista tuli ehkä jo ystäviäkin. En unohda sitä iltapäivää Seilin saaren rannassa purjeveneessä kun saimme lounaan eteemme, kun oli purjehdusta takana ja edessä. Aamuaurinko Teiden kraaterissa helmikuussa, ne kymmenet yöt, jolloin saattoi lukea tai värkkäillä kuvien kanssa tietäen että aamulla saisi nukkua jos väsyttäisi, olivat vuorotteluvuoden helmiä. Mieletön myrsky marraskuussa oli sekin erilainen kun oli aikaa kokea se. Oli aikaa olla rannoilla kuvaamassa sitä. Uusien ihmisten tapaaminen, ystävystyminenkin, oli vapaalla ja matkoilla helppoa. Parasta oli kun oli aikaa kokeilla kaikenmoisia uusia ruokia, kokeilla niitä ravintoloissa, ystävien luona tai itse tehden.

Parasta oli, kun sunnuntait jatkuivat iltaan asti. Taidehistorian luennolla opiskelijana tuntui ihan erille kuin sosiaalihistorian luennoijana kateederilla. Oli juhlaa tiistaiaamuna miettiä, menisikö ensin lenkille vai sytyttäisikö ensin leivinuuniin tulet. Flunssa mökillä tammikuussa sekin tuntui hyvälle, kun tiesi, ettei tarvi olla pois töistä tai ei tarvi mennä töihin. Oli onni kun sai käydä asioilla silloin kun parkkipaikoilla oli tilaa, silloin kun kaupoissa ei ollut jonoja, silloin kun itse halusi. Kun ystävät kutsuivat kylään vuoden pimeimpänä aikana, saattoi heti sanoa, joo tullaan, eikä miettiä, että jaksaiskohan?

Nyt ollaan kotona. Kapitulit ja kalaasit vietetty, on tavallinen viikonloppu, on duunarin vapaa. On aika pitkälle arjelle, jonka katkaisevat viikonloput. On aika töille. Kuinka kauan se tuntuu hyvälle?

Niitä näitä Yliopistoelämää

Humanistit Maikkulassa

Missä mennään -päivä Maikkulassa.

Menin tuntia ennen kuin info- ja koulutuspäivä alkoikaan.

Halusin kuvata, ja käveleskellä Oulujokirannan syyskesän aamussa.

Maikkula on minulle tärkeä paikka. Olen viettänyt siellä 5-vuotissynttärini.

Ja karonkkanikin vietettiin siellä. Promootiopurjehdusta olin sinne järjestämässä ja viettämässä.
 Ja äidin 80-vuotissynttärit vietettiin siellä..

Maikkula on paljolti 1800-luvun asuunsa entisöity kartanorakennuskokonaisuus. Se on ollut mm. Oulun pitäjän (Oulujoen) nimismiehen tila 1860-luvulla. Silloin rakennettiin Fredrikan talo, jonka portaille synttärivieraiden kanssa istahdimme yhteiskuvaan toukokuussa jokunen vuosi sitten… 🙂

Kartanon (1830-luvulta) ja Fredrikan talon lisäksi pihapiirissä on 1700-luvun aitta, talli ja väentupa. Nyttemmin – Maikkulan uuden elämän alettua – sinne on rakennettu lohikellari, savusauna, liiteri (kokous/juhlatiloja), pieni kesäteatteriaukio, lammasaitaus, … Istutukset ovat kauniit ja kaikki hyvässä kunnossa.

Yritänkö kierrellä miten meni? Ehkäpä. Siis osasinko olla välittämättä, pyytämättä puheenvuoroa, kyseenalaistamatta? Miten minun uusi teflon/tämähän ei minulle kuulu -asenteeni toimi? no eihän se minulta mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Enhän minä osaa olla kysymättä.

Eihän se mennyt ihan niin kuin Strömsössä, sanoi koulutusrehtorikin, eikä tarkoittanut minun yritystäni olla hiljaa. Ja sanoi paljon, paljon muutakin jotta ei tarvinnut nostaa kissaa oikeasti pöydälle. Jo aamukahvilla ennen kuin koko info alkoi hän sattui samaan pöytään ja enhän minä sitten ihan osannut olla kyseenalaistamatta yhtä sun toista. Mutta hyvässä hengessä… 🙂

Barrikadeille ei noustu, humanistit eivät ihan hymistelleet, mutta ei paljon muutakaan, minä näin kaikenmoisia absurdeja juttuja (tilankäyttökö se oikeasti ratkaisee miten meidän toimintaa rahoitetaan? eikö ne tulokset ole kuitenkin tärkeämpiä?) koulutusrehtori pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa, pyysi pari kertaa anteeksi tiedekunnallemme aiheutunutta häslinkiä ja totesi lopuksi ….

 Jotta ihan runolliseksi heittäytyi.

Itkeäkö vai nauraa? Vai jatkaa harjoituksia teemalla ”tämähän ei minulle kuulu”.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Palapelipäivä – valmista ei taida tulla

Sirpaleista on tämä päivä ollut. Sellainen olkoon sitten postauskin.

* Martti, joka istuu tuossa uudessa bannerissakin (pikkukuvassa  oikealla) ja josta pidän hyvin paljon, on saanut talvikamppeet ylleen. Käy katsomassa Kalevan hyvä kuva ja pikku juttu asiasta. KLIKS

*Yliopistoa ravisutteleva Unitime-farssi on yltänyt ihan uusiin svääreihin. Enkä enää puhu mistään pienistä työyhteisöä ja työniloa riepovista muutoksista, vaan alkaa olla kyse jo mahdollisuudesta tehdä töitä. Ainoa toivomme alkaa olla, että homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Huomenna on Suuri Keskustelu Päivä Maikkulassa. Mielenkiintoista. Ja onhan siellä ainakin hyvä ruoka. Oisko parempi mielikin? Elämme jännittäviä aikoja.

* Muistin taas, kuinka vesimelonikuutiot ja auramurut ovat erinomaisen hyvä eväsruoka. Kuuluu elokuuhun.

* Siitäpä tulikin mieleeni, että meidän Vuorotellen-ruokakirja on saanut ensimmäisen ”virallisen” arvostelun. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä. Onhan hienoa, kun on tehty oikein arvosteltu opus.

Ensimmäinen arvostelu kirjasta, jossa olin mukana (yksi artikkeli Oulua käsittelevässä historiaopuksessa) oli neljännesvuosisata sitten, ja kritiikki oli murskaavaa. Minun mielestäni ainakin. Itse asiassa pitkän arvostelun yhdessä lyhyehkössä kappaleessa todettiin minun osuudessani olleen muutamia puutteita, jotka kyllä totta puhuen nyt allekirjoittaisin itsekin,  ja sitten loput arvostelusta johtui oikeasti siitä, että kirjoittaja ei voinut sietää minua, eikä taida sietää vieläkään.

* Kun olin kesken työpäivän käyttämässä äitiäni lääkärillä, olin sillä välin saanut uuden väitöskirjaohjattavan. Tuosta vaan. Minun uusi työminäni aikoo kyllä keskustella asiasta. Eihän se nyt ihan näin voi mennä.

* Vuorottelun jälkeen päivittäinen kävely/lenkkeily ja kuvaus on kutistunut olemattomiin. Osa huomisista digikurssin läksyistä edelleen tekemättä. Mitenhän verkkokurssilla jäädään jälkkkäriin? Pitääkö istua tyhjän näyttöpäätteen ääressä tietty aika?

Yliopistoelämää

Ruusuilla tanssimista?

Syksyn tuntua, ripsiikin jo. Flunssaakin tuntuu olevan liikkeellä niin kuin syksyllä ainakin. Pehtoori laittoi jo eilen lämmöt taloon, liekö koskaan ennen laiteltu elokuun puolella? Vaikka kyllä tämä elokuu tuntuu hyvin pitkälle. Ehkäpä siksikin, että olin jo heinäkuussa viikon töissä. Ja siksi, etteivät opiskelijat tule meille vielä ensi viikollakaan: vasta 5.9. on uusien opiskelijoiden vastaanotto. Joskin tällä viikolla on jo käynyt muutamia vanhoja,  ”omiani”. Toiset lähetelleet posteja ja piipahdelleet. Toivotelleet tervetulleeksi takaisin. Sellaisestahan ei voi tulla kuin hyvälle mielelle.

Kaikenmoista kotipaperityötä olen tehnyt tässä, ja samalla katsellut työhuoneeni ikkunan alla olevaa ruusupenkkiä. Sekään ei ole koskaan ennen ollut tuollainen. Voisinpa oikeastaan jakaa teille ruusuja… 🙂

Pehtoorin kasvattamia ja hoitamia kylläkin. Virtuaalisesti voin niitä teille postitella!

Klikkaa ainakin tämä alimmainen kuva isommaksi. Montako kukkaa näet yhden varren päässä? Niitä on PALJON.

Niitä näitä Valokuvaus Yliopistoelämää

Pyhä byrokratia!!

Menin tarmoa puhkuen töihin. Kirpeä aamukeli (+ 3 C näytti mittari aamulla ja työkaveri, joka kulkee Simosta, kertoi, että aamulla oli ollut maa kuurassa) pyöräillessä kohti kustannuspaikkaa vain lisäsi tarmoani ja olin niin valmis tekemään hommia oikein reilummasti. Ja olipa sellainen sähköposti odottamassa, että meillä kaikilla meni aamupäivä kapinaa valmistellessa!

Tai ainakin urputimme ja tuohduimme, – oikeasti pohdimme, mitä tehdä. Tämä uusi uljas Lukkari-tietojärjestelmä, joka on väkisin ajettu läpi ja jonka joltinenkaan toimiminen on vaatinut varmaan muutaman henkilötyövuoden, ei vielä ole lähelläkään valmis, vaikka opiskelijat kahden viikon päästä tulevat. Ja nyt tuli tieto että kaikki muutokset, joita me Lukkariin teemme on ensin anottava koulutusdekaanilta ja odotettava, että häneltä saadaan muutokseen lupa kirjallisesti. Voi, pyhä byrokratia, keskusjohtoisuuden karmea kukkanen, orwellilaisen valvontajärjestelmän ikävä esimerkki, – ihan  mieletöntä ajan ja kärsivällisyyden tuhlaamista.

Tämmöinen ei todellakaan tee opintojen sujumista esteettömäksi. Esimerkiksi jos sairastun opetusta edeltävänä päivänä, joudun anomaan koulutusdekaanilta muutoksen lukujärjestykseen ja odottamaan, että saan kirjallisen luvan siirtää opetukseni jonnekin hamaan tervehtymisen ajankohtaan. Jos huomaamme lukujärjestykseen jääneen virheitä (joista tällä hetkellä suurin osa näyttää olevan juuri tämän kyseisen tietojärjestelmän automaattisesti aikaansaamia) joudumme anomaan lupaa muutoksiin. Jos koulutusdekaani (jolla herra varjelkoon luulisi olevan muutakin tekemistä kuin perehtyä koko tiedekunnan opetustarjontaan ja ajoituksiin!!) antaa luvan pääsemme vasta sitten järjestelemään opetusta uudelleen. Ja samaan litaniaan liittyi vielä nipullinen mitä merkillisimpiä ohjeistuksia. Meillä on OLLUT toimiva systeemi, nyt ei enää ole. Pyhä  yksinkertaisuus!

Tunnelman tyynnyttämiseksi muutama kuva lauantaiaamun lenkiltä Jyväskylän Lutakosta.

Kuvat suurenevat klikkaamalla

Niitä näitä

Terveisiä Jyväskylän kapitulista

Tavattoman mukava viikonloppu takana. Hieman väsyneitä ollaan, mutta oikein tyytyväisiä. Oli hyvä porukka reissussa, – oli hauskempaa kuin herkullista. Herkullistakin toki, mutta nyt koettiin eka kapituli, jossa oli oikeasti reipasta ilonpitoa, mutta silti mukavan rauhallista meininkiä.

Paistinkääntäjien kapitulin perjantai-iltana vietimme Diner Amicalia Tuomiojärven rannalla sijaitsevassa ammattioppilaitos Priimuksessa. Buffetin kantavana ideana oli lähiruoka, keskisuomalainen pitopöytä. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilua suomalaista ruokaa, paljolti tuttua ruokaa, mutta munuaiset ja kokonainen hunajakenno, josta saattoi leikata juustoille kaveriksi makeaa,  jäivät minun makumuistoihini parhaimpina antimina.

Illan lämpö ja tyyneys  sekä kaunis järvimaisema olivat mukavia, tunnelma rento, mahdollisuus jutustella monien vanhojen tuttujen kanssa (toisin kuin viime vuonna Naantalin Amicalissa). Ja ylivertaisen hieno juttu oli se, että ”löysimme”/kohtasimme  vanhan koulukaverin. Keskikoulussa samassa pesäpallojoukkueessa on viimeksi tavattu. Olen hänen miehensä kanssa ollut tekemisessä jo paljonkin, mutta koskaan ei ole tullut puheeksi, kuka hänen vaimonsa on. No nyt tiedän. Olipas mukava tutustua vuosikymmenien jälkeen.

Hotellille palattua sen ulkoterassilla oli vielä kymmeneltä lämmin ja tuttuja lappilaisia, joten ajattelimme jäädä yömyssylle, mutta tarjoilu ei oikein pelannut, joten me olimmekin jo hyvissä ajoin unten mailla.

Lauantaiaamun lenkki Lutakossa, sen rantakadulla. Lämpo, kaunis kaupunkirakentaminen, juhlaviikonlopun tunnelma saivat olon tuntumaan siltä, että oltaisiin ulkomailla.

No sitten seurasi eilen kertomani kampaamokatastrofi. Ja johan sen jälkeen olikin jo aika lounaalle. Me olimme ilmoittautuneet Figaroon.

Viehättävä, vanhassa jugend-talossa oleva ravintola, tarjosi kesäisen kevyen, vallan hienon lounaan. Pöllöwaarissa oli kuulemma ollut täydellinen lounas, mutta kyllä Figarossakin oli hyvää. Keltavahverokeiton kanssa tarjottu juustokeksi sopi makunystyröilleni erityisen hyvin.

Lounaalta pikaisesti kävellen hotelliin, tukan pesu ja ei kun installointiharkkoihin puoli neljäksi. Installoitavia oli melkein 100 ja harjoituksineen koko seremoniaan oli varattu kaksi ja puoli tuntia, mutta  homma hoituikin nopsemmin. Rennoin installointi, missä olen ollut, mutta silti juhlava ja lämminhenkinen tuo oli. Ei pönötystä, mutta arvokasta kuitenkin! Mistä paljolti kuuluu kiitos seremoniamestarille; pohjoissuomalaista taitoa… 🙂

Ja minä sain nyt uudet käädyt; siniset joissa on kultaiset ketjut. Sopivat garderobiini ja koruihini paremmin; ihan sen takia kannatti ryhtyä isotöiseen Pressen (tiedottaja) hommaan. Heh!   Ei nyt ihan noinkaan.. mutta joka tapauksessa nyt olen virallisesti touhuun vihitty.

Grand Diner oli Paviljongin valtavassa kongressihallissa. Lähes neljäsataa paistinkääntäjää aveceineen oli haaste, johon yli 30 kokkia ja keittiömestaria ja reilu puolensataa tarjoilijaopiskelijaa ei ihan täydellisesti onnistunut vastaamaan.

Menussa ensimmäisenä oli kylmäsavustettua haukea, joka oli ehkä parasta illan ruoista…

Tämän jälkeen seurasivat kuohkea jokirapukeitto, matalalämmössä kypsennettyä vasikkaa (minusta ruoka oli kyllä alatoopia, mutta minähän olenkin vain harrastelija… ),

paahdettua sorsaa ja punaviinikastiketta, juustoja, savariini, metsämarjoja ja melbakastiketta, kahvia ja suklaakonvehteja. Miksi minä vertaan koko ajan siihen Oloksen kapituliin kaikkea? … Sen ylittänyttä ei oikein missään suhteessa ole vielä (yhteensä on oltu viidessä kapitulissa) löytynyt. Paitsi että ehkä… Jyväskylässä oli kaikki esitteet, menukortit, osallistujaluettelot, mukava pikku lahja Viinitermit-kirjanen jne. poikkeuksellisen tyylikkäitä ja laadukkaita. Ja sitten sää. Oli niin kaunista ja lämmintä, me saimme ne elokuun samettiset illat, joita olen kaipaillut. …

Sitä paitsi eilen dinerilla oli tavattoman mukavaa. Plaseeraus oli minun osaltani mitä parhain ja muutoinkin puheliasta ja hyvää seuraa. Ja hotellin terassilla puolen yön jälkeen vielä mukavampaa. Sampaanjaa ja juttuja riitti. Kerrassaan hersyvää yhdessäoloa  ja ah, niin lämmintä. Puvussani viihdyin, se tuntui todella omalta.  (Täällä kuva). En muista milloin olisimme juhlineet kahteen asti, mutta eilen juhlimme.

Tulomatkalla olisi bussissa ollut vielä evästä yllin kyllin, menomatkalta mm. näitä petit fourseja (onko joukossamme Antellilla osuutensa sponssauksiin… ;))  oli jäänyt ja matkaeväänä ollut Huovisen rasvarieska saattaa olla juurikin se ruoka, joka tästä kapitulista viime kädessä jää mieleen… 🙂  siitäkin vielä juttua tänään riitti…

mutta minulla todellakaan ei ollut nälkä. Eikä ole oikein vieläkään.  Paistinkääntäjä aikoo nyt vähän aikaa herkutella raejuustolla ja ananaksella.

Niitä näitä

Kapitulikiireessä

Täällä kapitulikirjeenvaihtajanne lounaan ja päivällisen välistä… lennosta ilmineerailen että Jyväskylässä on huikea kesäpäivä. Eilen illalla oli sellainen samettinen elokuun pimenevä ilta jota olemme jo kaipailleetkin. Tapasimme tuttuja kuten toivommekin. Ruoasta kerron ja laittelen kuvia huomenna, nyt ei ehdi ..

Yksi syy miksen ehdi enempää postailla on pääni. Hiukseni itseasiassa. Olin varannut – kerrankin hyvissä ajoin – kampaajan Jyväskylän keskustasta. Aamiaisen jälkeen lähdimme lenkille ja Jyväskylän rannoilla oli jopa hienompaa kuin eilen aamuvarhain Meri-Toppilassa. Kesäaamu kauneimmmillaan.

Suihkuttelin, meikkasin ja puoli yhdeksitoista kampaajalle. Esitin toiveena että jos toiselle puolelle laineita, runsautta, ja toinen puoli korvan taakse … vähän sellainen Gilda, 20-30-luvun ”vintage-kampaus”. Nuori kampaajatyttö katsoi minua hieman oudoksen ja sanoi että ”joo”. Noh, lounas oli Figarossa klo 12, joten jotensakin huomiota herättävän ja keskustelua aikaansaaneen kampaukseni kanssa oli syömään mentävä. Edelleen kerron ruoasta huomenna lisää…

Ei muuta kuin lounaalta äkkiä tänne hotellille. Pesin tukan ja laitoin. Nyt pukeudun silkkipukuuni ja lähden installointiin. Arvonylennykseni merkitsee toistamiseen ritariksi lyöntiä… Ja kuudelta kokkarit ja sitten syömään…

Huomenna klo 11 starttaa bussi kohti Oulua, minulla on koko matka aikaa postailla … arrivederci. Huomiseen.

Niitä näitä

Juhlan tuntua

Juhlan tuntua… On Paistinkääntäjien Suurkapituli -viikonloppu Jyväskylässä. Vaatemäärä, joka tarvitaan kahden päivän juhlallisuuksiin (lue: erilaisiin ruokasessioihin tarvitaan) vaati koko matkalaukun täyttämistä.

Eilen töiden jälkeen kävin ostamassa uuden parfyymin ja huulipunan. Molempia on minulla ollut laatikoissa ja kylppärin hyllyllä aika monia. Aika monia puolikkaita, tai melkein loppuunkulutettuja. Ennen ostin parfyymin sillä yhdellä ulkomaanmatkalla, joka vuosittain tehtiin, mutta nyt kun matkojen määrä on noussut kolmeen vuodessa, en ole ehtinyt kuluttaa edellistä loppuun, mikä osittain selittää noiden kertyneiden eau de toilettien ja parfyymien määrän. Noiden kuluttaminen loppuun oli vuorotteluvuoden ”siivous”projektien yksi juonne. Yhden parfyymipullon pohjat (Kenzon Unikko-pullo) jäi kuluttamatta loppuun koska makeus kerrassaan pisti niin paljon vastaan, sitä paitsi sen tuoksun ostin elämänvaiheessa, jota en kauheesti viitsi mieliin palautella.

Meni siis yli vuosi ennen kuin kaikki vanhat tuli kulutettua loppuun. Ja minähän en osaa olla ilman tuoksuja. Ja nyt hyllyjen tyhjennettyä oli lupa ostaa uusi.

Useimmat lempparituoksuni ovat italialaisia: Giorgio Armanin Gio, Laura Biagottin Roma, Guccin Envy ja sitten tuo Armanin Code, johon palasin muutaman vuoden tauon jälkeen.

 

Juhlan tuntua lisää huikeasti sekin, että minulla on uusi iltapuku huomiseksi. Kuvassa väri ei ole ihan oikea, mutta josko saisin viikonloppuna siitä kunnon kuvan. Ompelija R. teki taas erinomaista työtä (ompelimo Cilja Q ), voin kyllä suositella. Raija on tehnyt minulle toisenkin iltapuvun, muutamat housut, esikoisen ylioppilaspuvun, modistanut äitini vaatteita, tehnyt pehtoorille ”Tauno Palo” (= kaksirivinen upslaakisine housuineen) -puvun. Aikataulut ei petä ja R.llä on kyky suunnitella ja toteuttaa vaikka mitä.

Matka tänne Jyväskylään sujui helposti ja herkullisesti. Kuusamolaiset lähtivät jo aamulla tulemaan kohti Oulua, ja kun oululaiset liityimme joukkoon, oli meitä bussissa yhteensä 22. Ja auton paksit täynnä ruokaa ja juomaa. Piippolassa pysähdyimme lounastauolle. Erinomaisen herkullista. Enemmän kuin puolet mukanaolijoista on ammattilaisia ja olivat eväät ehtineet ennen lähtöä tehdä … Ja porukalla oli hankittu/tuotu arpajaispalkintoja monta kassillista; meillekin arpaonni suosiollinen.

Asumme Jyväskylän uudessa kongressikeskuksessa Paviljongissa. Ja pian lähdemme Diner Amicaliin ammattiopisto Priimukseen… Pääsemme näkemään tuttuja jyväskyläläisiä ja toivottavasti kirkkonummelaisia, rovaniemeläisiä, helsinkiläisiä.. – ja pääsemme syömään.

Yliopistoelämää

Ohjaaja ohjauksessa

Tämän kesän kolmas (?) päivä, jolloin helleraja ylittyi. Niinpä olisin kyllä voinut olla jossain muualla kuin Oodi-Hops-koulutuksessa, tai muutenkaan duunissa. Pihatyöt tai lenkkeily olisivat olleet ylivertaisen mukavia, mutta menihän tuo päivä kampuksellakin.

Eilen oli yhdeksäs Ohjausetappi-koulutus, joista varmastikin seitsemässä olen ollut ja tänään oli tuon eHopsin vuoro. Vuoden irtiotto näistä piireistä pisti tarkkailemaan tilannetta… ja tässä tuloksia osallistuvasta havainnoinnista: koulutuspäivien läsnäolijoista 90 %,  jollei enemmänkin, oli minua nuorempia. Mukana oli aiempaa enemmän miehiä. Tarkoittaa mitä? Että yliopistossa ohjaustyötä – jota tietyissä piireissä hieman halveeraten myös paapomiseksi tai hoivatyöksi kutsutaan – tekevät aiempaa enemmän

myös miehet. Mielenkiintoista!

Entistä enemmän oli esillä kannettavia, siis läppäreitä, entistä useampi leikki/teki töitä/lähetteli tekstareita älypuhelimilla. Monilla oli luentosalin pöydällä kaksikin puhelinta; meillä kun on nyt erikseen nämä duuniluurit. Entistä harvemmalla oli mukanaan kynä (osallistujaluetteloon nimen kirjoitus vaati kynän lainaamista).

Sekä eilen että tänään minua – pikkusieluista?, vanhaa?, opettajaa?, oppimishaluista? – häiritsi se, että osan porukasta oli supateltava/ääneen keskusteltava keskenään pitkin koulutusta. Molempina päivinä hoksasin, että ismejä on vähemmän, suorittamista ja sen mittaamista enemmän kuin aiemmin. Nelikenttiä ja kaavioita riitti, saipa yksi kuvio nimekseen ”Tikkurilan värikartta”, mikä tilannetaju minua merkillisesti huvitti.

Tänään jo minun teflon-asenteeni pari kertaa koetteilla.   Melkein yhtään en muistanut, että minun ei kuulu välittää kenestäkään, mistään, eikä varsinkaan opiskelijoista …   mutta ei vielä pahoja lipsumisia.

______________________________

PS. Oulu Messuilla/Kirjamessuilla/Huutomerkin ständillä on myynnissä Vuorotellen-kirjaamme. Ja myös sisareni runokirjaa ”Puhdas vesi silittää unet”. Ja nyt on ALE! Vuorotellen on kympin ja molemmat kirjat yhteensä 15 euroa. Siis jos menet messuille ja Vuorotellen-kirja ja/tai runokirja kiinnostaa, käy ostamassa… 🙂

Italia Kolumni

Suklaamatkalle?

Vaikka tänään syksyn alakulo, johon allaolevassa – viime viikon Kalevassa julkaistussa – kolumnissani viittaankin, tuntuu mukavan kaukaiselta, jopa epätodennäköiseltä, pistän jutun kuitenkin tähän, etten unohda… Näitä juttujani kun kuitenkin lukee aika moni Kalevan levikkialueen ulkopuolinenkin…

_______________________________________

 

Suklaamatkalle?

 

Jo ennen kuin edellinen lomakausi on ohitsekaan, on hyvä haaveilla seuraavasta lomasta,  ehkä matkastakin. Miten olisi suklaamatka Italiaan?

Lokakuun lopussa (vko 43), juuri silloin kun on koulujen ja muiden oppilaitosten syyslomaviikko, järjestetään Keski-Italiassa, Perugian kaupungissa kansainvälinen suklaafestivaali iChoc (International Chocolate Exhibition 19. – 28.10.2012).

Koko kaunis Perugian kaupunki muuttuu suklaiseksi. Sinne virtaa muualta Italiasta, koko Euroopasta ja sen ulkopuoleltakin suklaa-alan ammattilaisia ja suklaanystäviä; viikon aikana kaupungissa käy yhteensä kymmeniätuhansia vieraita herkuttelemassa. 1990-luvun puolivälistä asti järjestettyyn tapahtumaan kuuluu seminaareja, juhlia, maistiaisia, kaikkea suklaaseen liittyvän myyntiä ja kuvaavaa on, että festivaalin ohjelmalehtinen on painettu suklaantuoksuiselle kartongille.

Miksi iChocon kotipaikaksi on valikoitunut juuri Perugia? Mm. koska siellä on suklaakonvehtiteollisuutta ja -käsityötä ollut vuosikymmeniä; itse asiassa alueen suurin ja kuuluisin suklaatehdas Perugina on yli 100-vuotias. V. 2003 Peruginan tehtaalla valmistettiin maailman suurin (hulppeat 5980 kg) konvehti, joka oli jättiversio tehtaan kuuluisimmasta konvehdista, Baciosta (ital. suukko).

Jätti-Bacio rahdattiin keskiaikaisen kukkulakaupungin piazzalle ja festivaaliviikon aikana siitä lohkottiin palasia kaikille halukkaille. Baceja, joissa on pähkinä konvehdin sisällä ja jonka hopeisen käärepaperin alla on aforismeja ja rakkausviestejä, myydään Suomessakin.

Perugia on myös Italian suklaanystävien yhdistyksen (Compagnia del Cioccolato) kotipaikka ja kaupungin keskustassa on muutama (esim. Sandri) viehättävä, perinteikäs suklaapuoti; jo niiden näyteikkunat ovat nähtävyyksiä. Läheisessä Pantallan kylässä on Vannuccin suklaatehdas, joten suklaalomalla voi perehtyä myös lähitienooseen. Pahimpaan kaamosaikaan Italian matkan ja suklaan yhdistäminen ehkä auttaisi viileän kesän jälkeisessä syysalakulossa?

_________________________________

Mehän kävimme tuolla Peruginan tehtaalla. Kalevassa ei juttujeni yhteydessä kuvia julkaista, joten laittelenpa tähän muutaman ennen Temmatussakin julkaisemattoman….

Tehdaskierrokselle pääsimme italialaisen alakoululuokan kanssa…

 Tässä näkyy kuvassa se 6000 kiloinen jättikonvehti.

Matkoista puheenollen… Merkillistä on se, että meillä ei ole varattuna mihinkään matkaa. Ei mihinkään. Koko kesänä – toukokuun puolivälin jälkeen Umbriasta kotiuduttua – ei käyty missään. No, okei, mökillä ja se minun päivän kestänyt rengasmatkani Perä-Pohjolaan, mutta that´s it. Ei muuta. Ei kartanokierrosta, ei piipahdusta eteläisessä Suomessa, saatikka jossain Euroopan reissulla.

No nyt viikonlopuksi mennään Jyväskylään; perjantaiaamuna lähdetään Rotissöörien Suurkapituliin ja tullaan sunnuntaina, mutta syyslomamatkaa ei ole varattu, ei sovittu ruskareissua (eikä kyllä taideta päästäkään), eikä mitään. Lokakuussa minulla on pari työkeikkaa Helsinkiin, mutta ei lomamatkoja varattuna – vielä. 🙂