Iltainen oli syöty. Ja jäänyt myös oli torpan
pöytään loppuja vain, vähän kaljaa tuoppien pohjiin,
kantoja reikävän leivän ja muikkuja, myös perunoita.
Pirttikin lämpimän herttainen oli, luota kun lieden
hiillos räiskyessän tulen hehkua henki ja peitti
pilviin tupruaviin katon: vain pärepuut, reki vaivoin
nähtiin orsien päällä -ne saivat kuivua siellä.
Korkeuteen savu leijui, kun pimeän katon alle
loimua loi päre vain, siten ehtootoimia torpan
helpottain valollaan.
(Katkelma runosta Hirwen-Hiihtäjä, J. L. Runeberg, (suom. Teivas Oksala))
Hyvää itsenäisyyspäivää täältä Hangasojan lumisesta satumaailmasta.
Mutta jos ensin kerron, mitä olemme tehneet: hiihdimme. Matka oli sprintti, vauhti ei. Mutta me hiihdimme. Pehtoorikin vain kolme kuukautta selkäleikkauksen jälkeen – viime talvena ei juuri hiihtänyt, tänään hiihti. Olimme ladulla aamuvarhain, vielä hämärässä. Ja siellä oli kaunista. Sielläkin.
Loppuaamupäivä meni lumitöissä ja muutoin pihapiirissä. Sitten kauppaan: Kuukkelista [Saariselän legendaarinen kauppa] löysimme puikulaperunoita ja erinomaista mätiä. Lohta ja silliä ja vähän muuta. Siitähän se kahden hengen juhlapäivällinen lähti. Suomalainen kahden hengen juhlaruoka.
Rantasaunassa luonnollisesti kävimme. Pulahdus purossa ei ollut meidän juttu, ei tänään. Aamulla hiihtäessä oli vain -11 C, nyt on jo enemmän kuin 20-astetta pakkasta. Olkoot. Me kääriydymme viltteihin, samppanjaa jäi ruoalta vielä vähän, — ja ryhdymme katsomaan Jennin ja Saulin vastaanottoa. Ja kaksi kynttilää ikkunalle on jo laitettu. Miksikö? ks. täältä
Aurinko ei enää nouse…. tai siis nousee, mutta vasta ensi vuonna.