tammikuu 2012 – Tuulestatemmattua

Valokuvaajan niksipirkka

Kaupungilta tullessa tammikuun iltapäivän aurinkoa oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Kylmä? Kyllä, semminkin kun en ollut varustautunut.

Mutta pakkasessakin pystyy kyllä kuvaamaan; muutamat jipot tekevät sen siedettäväksi, iloksi.

Nyt sitten varoituksen sana: tämä postaus sisältää häpeilemätöntä tuotesijoittelua ja kaupallisia tiedotteita.

Ensiksikin: urheilukaupoissa ja Partio-aitassa myydään pieniä kertakäyttöisiä lämpötyynyjä, jollainen hanskassa takaa, ettei kädet jäädy, vaikka välillä kuvattaessa olisi otettava tumput poiskin. Tällainen pieni hiekkapussin oloinen mytty pysyy lämpimänä monta tuntia, ja yksi riittää yhdelle kuvaus(tai laskettelu) reissulle. Pidä myttyä vuorotellen eri käsissä, hyvin riittää lämpö. Hinta vaihtelee merkistä ja pakkauksesta riippuen, mutta noin euron kipale.

Toinen pakkasessa kuvaavan hyvä hankinta on rillien ja linssien huurtumisen estäjä. Ainakin minulla on ollut vaikeuksia kun pakkasessa kuvatessa rillit huurtuu kun aikansa pitää kameraa lähellä kasvoja ja hengitys lämmittää sekä kameran etsinaukkoa että rillejä, mikä aikaansaa sen ettei kohta näe juurikaan mitään, ei ainakaan ottaa kelpo kuvia. Optikolta näitä linssien huurteenpoistopulloja löytyy, noin kympin pullo. Siitä riittää pariksikin talveksi.

Sitten ainakin minulle on ollut iloa pienestä (Claes Ohlsonilta ostetusta) taskulampusta. Siinä on hirmuinen valo, josta on ollut joskus iltakuvissa apua. Sekä ulkona että sisällä. Eihän se mikään studiolamppu ole, mutta hyvin tehokas, pikkuruinen valontuoja.

Sitten vinkki objektiivista.

Canonin kameroihin yhteensopiva pikkuinen kevyt (vähän reilut 100 g) ja pieni,

erittäin valovoimainen f 1.8, minkä vuoksi sopii myös sisäkuvaukseen erinomaisesti, nimenomaan tämä hyvä valovoima on ISO ilo,

halpa (n. 100 euroa) kiinteäpolttovälinen (50 mm) objektiivi.

Ehdottomasti hankinnan arvoinen.

Ja jollet itse valokuvaa – tai vaikka kuvaisitkin – osta kuvia. Osta Vuorotellen.

Vuorotellen-kirjaani on vielä jäljellä – ensi jouluna ei varmaankaan ole. Siinä on paljon ottamiani kuvia, joista on tullut mieluisaa palautetta.

Siis osta nyt joululahja. Tai osta enemminkin itsellesi pieni, satasivuinen katselu-, resepti-, ruokajuttu-, runokirja. Sitä kaikkea Vuorotellen on. Osta muutama ja pistä jemmaan, kun menet joskus ruokafriikin luo kylään, älä viekään kukkapuskaa, suklaarasiaa tai viinipulloa vaan vie Vuorotelllen. Tai osta kerrankin äitienpäivälahja ajoissa.

Jos tilaat tällä viikolla, ehdin postitella ennen ensi viikon patikointireissua ja sinä ehdit saada ystävänpäivälahjan kaverillesi annettavaksi.

Lähetä minulle sähköpostia ( reija.satokangas at oulu.fi ) ja kerro, montako kirjaa haluat ja mihin osoitteeseen ne postittelen. Laitan paluupostissa tiedoksesi pankkitilini numeron. Yhden kirjan hinta ilman postikuluja on 18 euroa, jos ostat useamman ja/tai kirja on pistettävä Itellan kyytiin, niin katso täältä hinnasto (samalla sivulla kirjasta vähän enemmänkin tietoa). Mitä useamman ostat sitä halvemmalla saat. Kovin kauaan tätä ei enää ole myynnissä.

Niitä näitä

Sellainen sekavahko maanantai

Siellon revontulet. Kaupungissa. Sinivihreät revontulet! Kaikki itseäänkunnioittavat valokuvaajat seisovat nyt pihalla pakkkasesssa jalustimet tanakasti hangessa ja kamerat suunnattuna kohti taivasta piiiiiitkällä valotusajalla ja ties millä konstein kuvaavat kauniita revontulia… , mutta minä en t-a-r-k-e-n-e. Ehdottomasti olen sitä mieltä, että sää on pukeutumiskysymys, mutta nyt pysyn sisällä. Piste.

Tulimme juuri Paistinkääntäjien juustomaistiaisista, siksi ylipäätään näin ne revontulet. Mutta en halua enää ulos. Värjöttely lyskan bussipysäkillä riitti tämän illan ulkoiluksi. Istanbulin viihtyisässä kabinetissa ja viihtyisässä seurassa vierähti tovi. Illan musiikkituokiot olivat liki ylivertaisia, mutta ei viinien ja juustojen yhdistelmissäkään ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin. Espanjalaisia viinejä ja juustoja oli tarjolla yllin kyllin, melkein liiankin kanssa. Mahonia en ollut muistanutkaan, nyt taas muistan. Oivallinen Coronasin kanssa, eikä niinkään rouva Waltraudin seurassa. … Hifistelyä? No joo, mutta mukavaa oli.

Entäs tänään päivällä? Joinakin päivinä voi töpätä enemmän kuin toisina. Minä olen töpeksinyt tänään enemmän kuin paljon, mutta ehkä voisi sanoa, että tekevälle sattuu.

Olin piipahtamassa Linnanmaalla, palaveeraamassa, herättämässä hilpeyttä vinkkeleissä, kahvilla yhden jo aika lailla korvaamattomaksi käyneen kanssa, kirjastossa etsimässä inspiraatiota seuraavaa kolumnia varten ja matkakirjaa La Gomerasta. Ja esimiestäkin kävin tervehtimässä, ja ilokseni sain tämän juuri ilmestyneen uusimman kirjan Suomen mäkihypyn historia. Urheiluhistoria on uusi aluevaltaus oppiaineessamme. Sotaa, liikennettä, sosiaalihistoriaa, nimistöä, koulutuksen ja seurakunnallisen elämän historiaa, politiikkaa ja saamelaisten elämänmenoa meidän porukalla on tutkittu, mutta nyt sitten urheilun historiaakin. Ei hassumpaa. Ja Veikko Kankkosesta oli monta kuvaa! Hyvä kirja! 🙂

Tarte flambee pakkasta lievittämässä

Tammikuun viiltävä valo, kirkuva kylmyys eivät olleetkaan sietämättömiä. Ihan hyvin toistatuntia vierähti ulkona, naamaa paleli etelään päin kävellessä, mutta palatessa kylmyys ei rieponut, unohduin kuvaamaan ja jo valmiiksi inhoamani kamerakurssin tehtävä ”omakuva” tuli otettua ihan helposti.

Päivän toinen highlight oli kun nuoriso tuli syömään. Olin luvannut salaattibuffeen (keittiön kaappien tyhjennys alkaa todella olla loppusuoralla) ja tarte flambeeta ja jälkkkäriksi créme brûleen, kahvia ja pullaa halukkaille. Elikkäs kovin ranskalaisella kokkaamisella tämä päivä sujahti.

Tarte flambee, joka on Ranskan vastine pizzalle, on tullut täällä esitellyksi jo viime maaliskuun Alsacen matkan yhteydessä (KLIK). Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta ohjetta en ole tainnut julkaista. Joten olkoon sitten sen aika nyt.

Tarte Flambee

2 dl haaleaa vettä
10 g hiivaa
½ dl öljyä
11/2 tl suolaa
5 ½ dl vehnäjauhoja

Päälle
1 sipuli, 2–3 rkl ranskankermaa ja savukinkkua. Ja ehdottomasti mustapippuria myllystä.

Sekoita veden joukkoon hiiva, öljy ja suola ja alusta joukkoon vehnäjauhot. Ota taikina leivinpöydälle ja alusta sitä siinä vielä noin 5 minuuttia. Peitä liinalla ja anna nousta.

Leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. (jos haluat miedontaa sipulin makua kuumenna 2 dl vettä ja keitä sipulia siinä minuutin ajan. Valuta siivilässä ja anna jäähtyä tai sitten käytä Roscoffin sipulia, se on jo ennen uuniin menoa niin makeaa, ettei ryöppäämistä tarvita). Suikaloi kinkku.

Kuumenna uuni 275 asteiseksi.

Leikkaa taikina kahteen osaan, kaaviloi taikina kahdeksi ohueksi levyksi ja nosta leivinpaperille ja pellille. Levitä taikinalle ranskankerma, sipuli ja kinkku. Jauha päälle mustapippuria ja paista uunissa noin 10 minuuttia ja tarjoa heti.

Kannattaa kokeilla. Täytteitä voi varioida, loputtomiin. Myös makeisiin. Ananas on tässäkin hyvää, ja päärynä. Loraus Grand Marnieria tai calvadosta aateloivat tarten.

Jälkkärinä ollut Créme Brûlee oli Valion perusreseptillä tehty. Helppoa ja hyvää. Vaikuttaa enemmän gourmandilta kuin onkaan. Ja minulla kun on uusi tehokas, ruokafriikiltä ystävältä lahjaksi saatu tohotin, jolla tehdä ruokosokerin rapsakaksi, niin oli mukava tehdä. Ja maistuihan se.

Niitä näitä

Antiikkimessut on minun juttu

Caroluksen päivä. Hassua että niinkin maallinen ja sotaisa mies kuin joulukuussa v. 800 Länsi-Rooman keisariksi Vatikaanissa kruunattu Kaarle on pyhimyskalenterissa.

Kuntoa pitäisi kohottaa, mökillä sairastettu flunssa esti liikkumista ja vei jo olemassaolevaa peruskuntoa alas, mikä ei ole oikein hyvä, kun viikon päästä pitäisi olla timmissä patikointikunnossa. Ja mitä minä tänään teen? Lintsaan lenkin. Verukkeena -17 C ja eilen iltainen myöhään venähtänyt kyläilyreissu Kelloon, mikä piristi – oli mukavaa ja makoisaa, mutta myös väsytti, pehtoori kyllä pystyi kahden tunnin lenkin käymään… mutta minä lähden heti aamusta antiikkimessuille.

Ensimmäinen huomio on, että kahdellakin pöydällä on minun kirjojani myynnissä. Siis minun kirjoittamiani, – hassua. (Kirjallinen tuotantoni on jo antiikkia? :)) Toinen huomio, voisin käveleskellä ja ihailla kaikkea vanhaa, astioita, kirjoja, tauluja, laukkuja, kaikkea – vaikka kuinka kauan. Kolmas huomio, messuilla on juuri sitä samaa porukkaa, joka kulkee museoyhdistyksen tilaisuuksissa. Neljäs huomio, porilaisella galleristilla on myynnissä akvarelli, jota olen kohta vuoden olohuoneeseemme etsinyt. Viidenneksi huomaan, että ehdoton [itseni asettama] astioidenostokielto on suhteellinen käsite: jos kohdalle sattuu Kaj Franckin pienet punaiset Luna-lasit, jotka ovat mökin astiastoon täydellinen lisä, niin silloin ehdoton kielto on helposti kumottavissa.

Nyt takkatuli ja kirja kutsuvat, haittaakse?

Niitä näitä Vanhemmuus

Rekkamies

Mä oon rekkamies keikalla alas
Tonneja takana, rautaa alla
Jo poikana päätin; mä oon rekkamies
Vaikka moni saa puuronsa helpommalla

Huom. rekka parkissa.

Tuhansia töitä, valvottuja öitä
Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä
Silmiä painaa, ei uni anna lainaa
Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä

Ei uni anna lainaa rekkamiehellekään.
Työaikalainsäädäntö oli tiukkaa jo 19 vuotta sitten. …
Levättävä on välillä…
Vieressä tukkikuormasta purettu rekka ja uni tuli kesken kaiken,
onneksi ei ratissa.

Hmm.. mä oon rekkamies, eessä vapaa
Puhdas paita, kotona kolme yötä
Kello neljältä soi, taas lähti rekkamies
On [f]ilmeissä tää tosimiesten työtä

Tosimiesten työtä on … Yllä oleva kuva on otettu Helsingissä, jolloin Juniori oli 3½-vuotias ja oli päässyt isänsä kanssa uuden linja-auton hakumatkalle. Soittelivat sitten parin päivän reissultaan minulle kotiin, ja kyselin pojalta, miten on mennyt?

– Hyvin, moon saanu ajjaakki.

– Miten muuten on mennyt, mitäs ootte tehneet ipän kans?

– Hyvin, me on kateltu täällä niitä naisemia.

– Mitä ootte katelleet?

– No Naisemia!

Jotta rekkamies on poika ollut jo pienestä – tosin tuohon aikaan kyllä esitteli itsensä usein riinpiisin mieheksi (Greenpeace siis).

Ja nyt on autosotamies saanut rekkainssin läpi.

Ja minulta on salatieteiden teko nyt ohi. Kokonaan, kaikkineen! Tutkimustulokset ovat julkisia piakkoin. Kerron sitten.

Helpotuksia monenlaisia.

[ps. Kuvat suurenevat klikkaamalla ja kuten huomaatte: vanhojen kuva-arkistojen projekti elää ja voi hyvin.]

Niitä näitä

Oma ääni?

Oulu illalla. Pitäisi olla useammin illalla ulkona. Talvellakin.

Ja herätä useammin niin aikaisin kuin tänään. Aamut on hyviä.

Luin eilen jostain, että luovan kirjoittajan täytyisi oppia löytämään oma äänensä. Olisi löydettävä oma luontainen tapansa kirjoittaa, ja sen pitäisi erottua muista.

Tuollaisen lukemisen jälkeen olen täysin kipsissä kirjoittamaan enää yhtään mitään.

Tänään olen ollut parempi korjaamaan muiden tekstejä ja niiden asemointia. Sanoja ja tavuja, ja desimaaleja.

Mutta lupaan huomenna taas yrittää – kirjoittaa siis.

Nyt ei oma ääni, eikä teksti kulje. Saatikka että ne yhtään mitenkään olisivat yhdistettävissä keskenään.

Turha yrittää.

Valokuvaus

Pakastuu

Pakkanen (- 17 C) tiesi myös sään selkenemistä, aurinkoa. Melkein kaksi tuntia olin kuvaamassa kamerakurssin läksyjä. Palelikin. Mutta oli mahdottoman mukavaa olla tammikuun keskiviikkona ulkona keskellä päivää.

Alla olevat kuvat on kylläkin otettu autotallin ikkunalasista eikä ulkoa. Jää suurenee klikkaamalla.

Kuvista puheenollen: lajittelimme, lipastimme, nimesimme, pakkasimme pehtoorin kanssa kaikki meidän diat kolmeen pahvilaatikkoon. Yli 2000 diaa meidän reissuilta ennen digi- ja matkakertomusaikakautta. Kuukauden kestäneet Euroopan turneet, telttaretket Italiaan 1978, Englantiin ja Ranskaan 1979 ja Itäblokin maihin 1980, sitten Kreikan ekskursio 1982 ja häämatka Kreetalle 1983, ja talonvuokrausreissut Kataloniaan, Loiren laaksoon, Alsaceen, Gardalle. Legolandit ja Disneylandit. Opiskeluajan pilheistä ja laskettelureissuista kuvia. Paljon jo silloin.

Aion viedä kaiken digitoitavaksi. Huomenna tsekkaamme vielä lapsista filmatut VHS-kasetit ja minun lapsuuteni kaitafilmit. Nekin samaan pakettiin. Muistot kuvina on tärkeitä. Jäävät näin sitten nuorisollekin ja saadaan taas raivattua tilaa… Juniori skannasikin yhtenä taksvärkkipäivänään joku vuosi sitten ison kasan minun ja äitini albumeista kuvia, joten siltä osin homma jo hanskassa. Nyt vielä nämä …

La Comera & Teneriffa Liikkuminen Niitä näitä

Lähteä ja tulla takaisin …

Lähteä ja tulla takaisin … laulaa Juha Tapio. Mekin lähdemme, aika pian ja aika nopsasti tullaan takaisinkin. Hiihtoloma.

Tai eihän se mikään hiihtoloma oikeastaan ole. Sitä on vaan tottunut sanomaan kevätlukukaudella olevaa lomaa hiihtolomaksi. Silloin kun pennut oli pieniä, tarha-, eskari- tai koululaisia ja lukiolaisiakin ja meitsi opetusvirassa, niin kymppiviikko eli maaliskuun eka viikko oli lomaa. Ainakin periaatteessa. Joinakin vuosina käytin ylityötunteja loman järkkäämiseksi yhtä aikaa lasten loman kanssa. Eräänä vuonna yliopistolla oli vähän tuhannen nihkeää järjestellä lomiaan tai töitäänkään, ja minähän halusin kuitenkin viikon lasten kanssa viettää, joten otin virkavapaata kun ei muuten onnistunut. Nythän yliopistollakin lukukausi on jaettu periodeihin ja se tarkoittaa, että se on ollut minusta ja töistäni kiinni, että juuri kymppiviikko on se lomaviikko.

Mutta nyt ei olla riippuvaisia koulujen eikä lipaston lukukausista, joten saatamme lähteä reissuun milloin huvittaa. Ja kuten täällä olen joka vuosi jaksanut kertoa, helmikuu on minusta vuoden pahin kuukausi. Februarfobia – helmikuukammo – on minulle tosiasia, ja nyt sitten kun ei ole pakko olla duunissa, pohdittiin pehtoorin kanssa, jotta olisi kiva lähteä helmikuussa käymään jossain. Ehkä lämpimässä. Sitten maaliskuussa kymppiviikolla voi jo lähteä mökille, ja tänä vuonna oikeasti hiihtääkin (olin taas tänään aamuvarhain ladulla :)).

Marraskuussa sitten pohdimme iltana muutamana, missä olisi helmikuussa lämmin?

Thaimaa?
– Ei kiitos. Nyt ainakin tuntuu että se yksi matka oli riittävä. Varsinkaan pehtoori ei halua sinne.

Bali, Vietnam tai Malesia – tai miksei Dominikaaninen tasavalta tai vihdoin Peruun tai Meksikoon?
– Sinne ei kannata viikoksi lähteä, ja tuntuu, ettei nyt halua millekään grande tourille, vasta oltiin Kiinassa. Ja nuo matkat maksavat monta tonnia… Siis ei.

Egypti?
– Edelleenkin ne mahataudit ja arabimaailman kuohunta pitävät pois sieltä.

Dubai?
– Se on nähty.

Jos vihdoinkin lähdettäisiin Alpeille laskettelemaan, kilometrejä pitkiä rinteitä? Käytäisiin katsomassa Kitzbühel talvella. Tai Le Deux Alpesiin, jossa oltiin nuoruusvuosina kesällä skimpaamassa? Tai Italiaan, Madonna di Campodiglio? Siitähän on puhuttu monta vuotta! Ja sitten taas jos/kun olen takaisin duunissa, loma on taas kymppiviikolla, eikä maaliskuussa enää kannata Alpeille lähteä… joten nyt.
– Eiku lämpimään.

Ollaanko ronkeleita?
– Ehkäpä. Mutta jos mennäänkin vaan Hangasojalle, tulee halvaksi ja tulee liikuttua. …

Ja sitten marraskuun eräänä sunnuntaina kun laittelen sapuskaa, pehtoori surffailee, huutelee koneelta, NYT olen löytänyt meille loman. Lähdetään Kanarialle!

– Minähän olen sanonut etten enää ikinä lähde Kanarialle, maailma on täynnä mielenkiintoisia kohteita, enkä halua hotellien keskelle, jossa ei ole mitään paikallista elämää, eikä historiaa, eikä paikallisia ruokapaikkoja, enkä halua suomalaiselle tavalliselle seuramatkalle… ethän sinäkään [ihan niinkuin ei muka ois oltu 🙂 ]. Eihän me enää ikinä mennä Kanarialle. – vai mennäänkö?

[Kävimme kaksi kertaa Gran Canarialla Puerto Ricossa kun lapset olivat alle kouluikäisiä ja kun Oulusta järjestettiin syyslomaviikolla suoria lentoja sinne. No ne sopi siihen elämän- ja rahatilanteeseen, reissut olivat mukavia, joskin molemmilla kerroilla oli tutustuttava paikalliseen turistilääkäriin… mutta sittemmin olen sanonut että ei enää, ei enää Kanarialle… Tämä on juuri se juttu josta esikoinen kuultuaan totesi: “Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa täällä syödään mutupizzaa, juodaan olutta ja nyt vielä tämä!]

Mutta nyt on matka Kanarialle edessä, tänään tuli liput! Mutta ei ihan normikanarianmatka (onko sellaisia?). Siis ei allaselämää ja matkamuistokatuja ja turistimenuja vaan lähdemme vaihteeksi patikoimaan. Finnmatkojen TEMA-vaellusmatka Teneriffalle ja La Gomeralle (2 yötä Santa Cruzissa, 1 Las Cañandissa ja 4 La Gomeralla San Sebastianissa). Huiputuksia tiedossa.

Ei ehkä mitään helteitä mutta lämmintä ja valoa. Ja liikkumista ja reissu. Helmikuun viides lähdetään.

Sitä minä vaan, että vähän huolettaa kuntoni. Mutta nyt vaelluspaketti ei ainakaan paperilla näytä niin tiukalta kuin kesällä Alpeilla.

Vuorotteluvapaa

Kotoiluako?

Vakaa aie oli mennä tänään hiihtämään, mutta seitsemän jälkeen oli vielä – 14 C, joten tyydyin reippaaseen sauvakävelyyn. Paljon uutta musiikkia iPodilla, joten reilusti toistatuntia riemastuin kiertelemään Rajahaudassa ja Kuivasojalla.

Lenkiltä palattua menin – pöhkö – pehtoorille kertomaan, että on sellainen harvinaislaatuinen tilanne, että minulla ei ole kolmeen päivään mitään, ei yhtään mitään merkintää kalenterissa, ei edes toimitettavia asioita. Ei mitään.

Ja nyt sitten miehellä on ollut koko päivän hervottaman hauskaa kysellä ajankulusta ja tekemisistä. Ja toi kirjakerhon lehden näytille ja esitteli jotain ”Kotoilijan kirjaa” ja totesi samaan hengenvetoon ”Sellainen näyttää olevan nyt trendikästä ja sulla näyttää olevan tuollainen vaihe menossa”. Kuulemma myös kirja nimeltä ”Kiireetöntä elämää kotona” olisi minulle hyväksi.

Kerrassaan hupaisaa.

Hyvä on, on myönnettävä, että onhan tässä jo viikonlopusta lähtien ollut sellaista kotoilua, etten muista milloin aiemmin. Blogiasun uudistusta, kuvien kehystelyä ja laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, hylly hyllyltä huusholli alkaa olla matkalla kohti järjestystä.

Ja jääkaapin ja ruokakaappien ”parasta ennen” -päivänsä nähneet ainekset on joko deletoitu tai niitä on jalostettu syötäviksi. Eilen kun nuoret olivat syömässä oli meillä kohtuullisen laaja setti sapuskaa: valkosipuliperunoita, peperonataa, parsakaali-sipuli-juustopaistosta, viher-juusto-pähkinä-salaattia, uunilohta, joka oli kuorrutettu jos vaikka ja millä, mitä sattui kaappien syövereistä löytymään (katkoja, parmesania, suolakurkkuja, tilliä, purjoa, smetanaa) ja jälkiruokana vuoden vanhoista kookoshiutaleista tehtyjä kelpo kakkusia, mukaeltu tiramisu jossa mangorahkaa ja mantelilastuja, ja ensimmäinen yritys tehdä Kaunispään Huipun kaarnikkakakun tapaista… Ei vielä ihan aidon makuista, eikä näköistäkään (alkuperäinen täällä), mutta ei huonoa … Kerron sitten jos/kun saan joskus onnistumaan. Ei keittiömestari minulle reseptiä ole antanut vaikka olen erikseen kysellytkin.

Ja jo perjantaina tein kookos [onkohan minulla sitä kilokaupalla!?] -lime-muffinseja, joiden resepti oli uusimmassa Glorian Ruoka & viini -lehdessä.

Siitäpä tulikin mieleeni, että parin viikon aikana on soiteltu lehtitilauksia niin tiuhaan, että hoksasin että puhelinmyynnin eston kolmivuotiskausi on täys. Uusinpas tänään. Jos seuraavat kolme vuotta saisi olla taas rauhassa.

Mitähän huomenna tekis?

Historiaa Niitä näitä

Vieläkin menneessä

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…? Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä ”omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!] ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin! 🙂

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä, kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas