Valokuvaajan niksipirkka

Kaupungilta tullessa tammikuun iltapäivän aurinkoa oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Kylmä? Kyllä, semminkin kun en ollut varustautunut.

Mutta pakkasessakin pystyy kyllä kuvaamaan; muutamat jipot tekevät sen siedettäväksi, iloksi.

Nyt sitten varoituksen sana: tämä postaus sisältää häpeilemätöntä tuotesijoittelua ja kaupallisia tiedotteita.

Ensiksikin: urheilukaupoissa ja Partio-aitassa myydään pieniä kertakäyttöisiä lämpötyynyjä, jollainen hanskassa takaa, ettei kädet jäädy, vaikka välillä kuvattaessa olisi otettava tumput poiskin. Tällainen pieni hiekkapussin oloinen mytty  pysyy lämpimänä monta tuntia, ja yksi riittää yhdelle kuvaus(tai laskettelu) reissulle. Pidä myttyä vuorotellen eri käsissä, hyvin riittää lämpö. Hinta vaihtelee merkistä ja pakkauksesta riippuen, mutta noin euron kipale.

Toinen pakkasessa kuvaavan hyvä hankinta on rillien ja linssien huurtumisen estäjä. Ainakin minulla on ollut vaikeuksia kun pakkasessa kuvatessa rillit huurtuu kun aikansa pitää kameraa lähellä kasvoja ja hengitys lämmittää sekä kameran etsinaukkoa että rillejä, mikä aikaansaa sen ettei kohta näe juurikaan mitään, ei ainakaan ottaa kelpo kuvia. Optikolta näitä linssien huurteenpoistopulloja löytyy, noin kympin pullo. Siitä riittää pariksikin talveksi.

Sitten ainakin minulle on ollut iloa pienestä (Claes Ohlsonilta ostetusta) taskulampusta. Siinä on hirmuinen valo, josta on ollut joskus iltakuvissa apua. Sekä ulkona että sisällä. Eihän se mikään studiolamppu ole, mutta hyvin tehokas, pikkuruinen valontuoja.

 

Sitten vinkki objektiivista.

Canonin kameroihin yhteensopiva pikkuinen kevyt (vähän reilut 100 g) ja pieni,

erittäin valovoimainen f 1.8, minkä vuoksi sopii myös sisäkuvaukseen erinomaisesti, nimenomaan tämä hyvä valovoima on ISO ilo,

halpa (n. 100 euroa) kiinteäpolttovälinen (50 mm)  objektiivi.

Ehdottomasti hankinnan arvoinen.

 

Ja jollet itse valokuvaa – tai vaikka kuvaisitkin – osta kuvia. Osta Vuorotellen.

 

 

Vuorotellen-kirjaani on vielä jäljellä – ensi jouluna ei varmaankaan ole. Siinä on paljon ottamiani kuvia, joista on tullut mieluisaa palautetta.

Siis osta nyt joululahja. Tai osta enemminkin itsellesi pieni, satasivuinen katselu-, resepti-, ruokajuttu-, runokirja. Sitä kaikkea Vuorotellen on.  Osta muutama ja pistä jemmaan, kun menet joskus ruokafriikin luo kylään, älä viekään kukkapuskaa, suklaarasiaa tai viinipulloa vaan vie Vuorotelllen. Tai osta kerrankin äitienpäivälahja ajoissa.

Jos tilaat tällä viikolla, ehdin postitella ennen ensi viikon patikointireissua ja sinä ehdit saada  ystävänpäivälahjan kaverillesi annettavaksi.

Lähetä minulle sähköpostia ( reija.satokangas at oulu.fi ) ja kerro,  montako kirjaa haluat ja mihin osoitteeseen ne postittelen. Laitan paluupostissa tiedoksesi pankkitilini numeron. Yhden kirjan hinta ilman postikuluja on 18 euroa, jos ostat useamman ja/tai kirja on pistettävä Itellan kyytiin, niin katso täältä hinnasto (samalla sivulla kirjasta vähän enemmänkin tietoa). Mitä useamman ostat sitä halvemmalla saat. Kovin kauaan tätä ei enää ole myynnissä.

Sellainen sekavahko maanantai

Siellon revontulet. Kaupungissa. Sinivihreät revontulet! Kaikki itseäänkunnioittavat valokuvaajat seisovat nyt pihalla pakkkasesssa jalustimet tanakasti hangessa ja kamerat suunnattuna kohti taivasta piiiiiitkällä valotusajalla ja ties millä konstein kuvaavat kauniita revontulia… , mutta minä en t-a-r-k-e-n-e.  Ehdottomasti olen sitä mieltä, että sää on pukeutumiskysymys, mutta nyt pysyn sisällä. Piste.

Tulimme juuri Paistinkääntäjien juustomaistiaisista, siksi ylipäätään näin ne revontulet. Mutta en halua enää ulos. Värjöttely lyskan bussipysäkillä riitti tämän illan ulkoiluksi. Istanbulin viihtyisässä kabinetissa ja viihtyisässä seurassa vierähti tovi.  Illan musiikkituokiot olivat liki ylivertaisia, mutta ei viinien ja juustojen yhdistelmissäkään ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin. Espanjalaisia viinejä ja juustoja oli tarjolla yllin kyllin, melkein liiankin kanssa. Mahonia en ollut muistanutkaan, nyt taas muistan. Oivallinen Coronasin kanssa, eikä niinkään rouva Waltraudin seurassa. … Hifistelyä? No joo, mutta mukavaa oli.

Entäs tänään päivällä? Joinakin päivinä voi töpätä enemmän kuin toisina. Minä olen töpeksinyt tänään enemmän kuin paljon, mutta ehkä voisi sanoa, että tekevälle sattuu.

Olin piipahtamassa Linnanmaalla, palaveeraamassa, herättämässä hilpeyttä vinkkeleissä, kahvilla yhden jo aika lailla korvaamattomaksi käyneen kanssa, kirjastossa etsimässä inspiraatiota seuraavaa kolumnia varten ja matkakirjaa La Gomerasta. Ja esimiestäkin kävin tervehtimässä, ja ilokseni sain tämän juuri ilmestyneen uusimman kirjan Suomen mäkihypyn historia. Urheiluhistoria on uusi aluevaltaus oppiaineessamme. Sotaa, liikennettä, sosiaalihistoriaa, nimistöä, koulutuksen ja seurakunnallisen elämän historiaa, politiikkaa ja saamelaisten elämänmenoa meidän porukalla on tutkittu, mutta nyt sitten urheilun historiaakin. Ei hassumpaa. Ja Veikko Kankkosesta oli monta kuvaa! Hyvä kirja! 🙂

Tarte flambee pakkasta lievittämässä

Tammikuun viiltävä valo, kirkuva kylmyys eivät olleetkaan sietämättömiä. Ihan hyvin toistatuntia vierähti ulkona, naamaa paleli etelään päin kävellessä, mutta palatessa kylmyys ei rieponut, unohduin kuvaamaan ja jo valmiiksi inhoamani kamerakurssin tehtävä ”omakuva” tuli otettua ihan helposti.

Päivän toinen highlight oli kun nuoriso tuli syömään. Olin luvannut salaattibuffeen (keittiön kaappien tyhjennys alkaa todella olla loppusuoralla) ja tarte flambeeta ja jälkkkäriksi créme brûleen, kahvia ja pullaa halukkaille. Elikkäs kovin ranskalaisella kokkaamisella tämä päivä sujahti.

Tarte flambee, joka on Ranskan vastine pizzalle, on tullut täällä esitellyksi jo viime maaliskuun Alsacen matkan yhteydessä (KLIK). Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta ohjetta en ole tainnut julkaista. Joten olkoon sitten sen aika nyt.

Tarte Flambee

2 dl haaleaa vettä
10 g hiivaa
½ dl öljyä
11/2 tl suolaa
5 ½ dl vehnäjauhoja

Päälle
1 sipuli, 2–3 rkl ranskankermaa ja savukinkkua. Ja ehdottomasti mustapippuria myllystä.

Sekoita veden joukkoon hiiva, öljy ja suola ja alusta joukkoon vehnäjauhot. Ota taikina leivinpöydälle ja alusta sitä siinä vielä noin 5 minuuttia. Peitä liinalla ja anna nousta.

Leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. (jos haluat miedontaa sipulin makua kuumenna 2 dl vettä ja keitä sipulia siinä minuutin ajan. Valuta siivilässä ja anna jäähtyä tai sitten käytä  Roscoffin sipulia, se on jo ennen uuniin menoa niin makeaa, ettei ryöppäämistä tarvita). Suikaloi kinkku.

Kuumenna uuni 275 asteiseksi.

Leikkaa taikina kahteen osaan, kaaviloi taikina kahdeksi ohueksi levyksi ja nosta leivinpaperille ja pellille. Levitä taikinalle ranskankerma, sipuli ja kinkku. Jauha päälle mustapippuria ja paista uunissa noin 10 minuuttia ja tarjoa heti.

Kannattaa kokeilla. Täytteitä voi varioida, loputtomiin. Myös makeisiin. Ananas on tässäkin hyvää, ja päärynä. Loraus Grand Marnieria tai calvadosta aateloivat tarten.

Jälkkärinä ollut Créme Brûlee  oli Valion perusreseptillä tehty. Helppoa ja hyvää. Vaikuttaa enemmän gourmandilta kuin onkaan. Ja minulla kun on uusi tehokas, ruokafriikiltä ystävältä lahjaksi saatu tohotin, jolla tehdä ruokosokerin rapsakaksi, niin oli mukava tehdä. Ja maistuihan se.

Antiikkimessut on minun juttu

Caroluksen päivä. Hassua että niinkin maallinen ja sotaisa mies kuin joulukuussa v. 800 Länsi-Rooman keisariksi Vatikaanissa kruunattu Kaarle on pyhimyskalenterissa.

Kuntoa pitäisi kohottaa, mökillä sairastettu flunssa esti liikkumista ja vei jo olemassaolevaa peruskuntoa alas, mikä ei ole oikein hyvä, kun viikon päästä pitäisi olla timmissä patikointikunnossa. Ja mitä minä tänään teen? Lintsaan lenkin. Verukkeena -17 C ja eilen iltainen myöhään venähtänyt kyläilyreissu Kelloon, mikä piristi – oli mukavaa ja makoisaa, mutta myös väsytti,  pehtoori kyllä pystyi kahden tunnin lenkin käymään…  mutta minä lähden heti aamusta antiikkimessuille.

Ensimmäinen huomio on, että kahdellakin pöydällä on minun kirjojani myynnissä. Siis minun kirjoittamiani, – hassua.  (Kirjallinen tuotantoni on jo antiikkia? :)) Toinen huomio, voisin käveleskellä ja ihailla kaikkea vanhaa, astioita, kirjoja, tauluja, laukkuja, kaikkea – vaikka kuinka kauan. Kolmas huomio, messuilla on juuri sitä samaa porukkaa, joka kulkee museoyhdistyksen tilaisuuksissa. Neljäs huomio, porilaisella galleristilla on myynnissä akvarelli, jota olen kohta vuoden olohuoneeseemme etsinyt.  Viidenneksi huomaan, että ehdoton [itseni asettama] astioidenostokielto on suhteellinen käsite: jos kohdalle sattuu Kaj Franckin pienet punaiset Luna-lasit, jotka ovat mökin astiastoon täydellinen lisä, niin silloin ehdoton kielto on helposti kumottavissa.

Nyt takkatuli ja kirja kutsuvat, haittaakse?

Rekkamies

Mä oon rekkamies keikalla alas
Tonneja takana, rautaa alla
Jo poikana päätin; mä oon rekkamies
Vaikka moni saa puuronsa helpommalla

Huom. rekka parkissa.

Tuhansia töitä, valvottuja öitä
Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä
Silmiä painaa, ei uni anna lainaa
Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä

 

Ei uni anna lainaa rekkamiehellekään.
Työaikalainsäädäntö oli tiukkaa jo 19 vuotta sitten. …
Levättävä on välillä…
Vieressä tukkikuormasta purettu rekka ja uni tuli kesken kaiken,
onneksi ei ratissa.

Hmm.. mä oon rekkamies, eessä vapaa
Puhdas paita, kotona kolme yötä
Kello neljältä soi, taas lähti rekkamies
 On [f]ilmeissä tää tosimiesten työtä

 

Tosimiesten työtä on … Yllä oleva kuva on otettu Helsingissä, jolloin Juniori oli 3½-vuotias ja oli päässyt isänsä kanssa uuden linja-auton hakumatkalle. Soittelivat sitten parin päivän reissultaan minulle kotiin, ja kyselin pojalta, miten on mennyt?

– Hyvin, moon saanu ajjaakki.

– Miten muuten on mennyt, mitäs ootte tehneet ipän kans?

– Hyvin, me on kateltu täällä niitä naisemia.

– Mitä ootte katelleet?

– No Naisemia!

Jotta rekkamies on poika ollut jo pienestä – tosin tuohon aikaan kyllä esitteli itsensä usein riinpiisin mieheksi (Greenpeace siis).

Ja nyt on autosotamies saanut rekkainssin läpi.

Ja minulta on salatieteiden teko nyt ohi. Kokonaan, kaikkineen! Tutkimustulokset ovat julkisia piakkoin. Kerron sitten.

Helpotuksia monenlaisia.

[ps. Kuvat suurenevat klikkaamalla ja kuten huomaatte: vanhojen kuva-arkistojen projekti elää ja voi hyvin.]

Oma ääni?

Oulu illalla. Pitäisi olla useammin illalla ulkona. Talvellakin.

Ja herätä useammin niin aikaisin kuin tänään. Aamut on hyviä.

Luin eilen jostain, että luovan kirjoittajan täytyisi oppia löytämään oma äänensä. Olisi löydettävä oma luontainen tapansa kirjoittaa, ja sen pitäisi erottua muista.

Tuollaisen lukemisen jälkeen olen täysin kipsissä kirjoittamaan enää yhtään mitään.

Tänään olen ollut parempi korjaamaan muiden tekstejä ja niiden asemointia. Sanoja ja tavuja, ja desimaaleja.

Mutta lupaan huomenna taas yrittää – kirjoittaa siis.

Nyt ei oma ääni, eikä teksti kulje. Saatikka että ne yhtään mitenkään olisivat yhdistettävissä keskenään.

Turha yrittää.

 

Pakastuu

Pakkanen (- 17 C)  tiesi myös sään selkenemistä, aurinkoa. Melkein kaksi tuntia olin kuvaamassa kamerakurssin läksyjä. Palelikin. Mutta oli mahdottoman mukavaa olla tammikuun keskiviikkona ulkona keskellä päivää.

Alla olevat kuvat on kylläkin otettu autotallin ikkunalasista eikä ulkoa. Jää suurenee klikkaamalla.

Kuvista puheenollen: lajittelimme, lipastimme, nimesimme, pakkasimme pehtoorin kanssa kaikki meidän diat kolmeen pahvilaatikkoon. Yli 2000 diaa meidän reissuilta ennen digi- ja matkakertomusaikakautta. Kuukauden kestäneet Euroopan turneet, telttaretket Italiaan 1978, Englantiin ja Ranskaan 1979 ja Itäblokin maihin 1980, sitten Kreikan ekskursio 1982 ja häämatka Kreetalle 1983,  ja talonvuokrausreissut Kataloniaan, Loiren laaksoon, Alsaceen, Gardalle. Legolandit ja Disneylandit. Opiskeluajan pilheistä ja laskettelureissuista kuvia. Paljon jo silloin.

Aion viedä kaiken digitoitavaksi. Huomenna tsekkaamme vielä lapsista filmatut VHS-kasetit ja minun lapsuuteni kaitafilmit. Nekin samaan pakettiin. Muistot kuvina on tärkeitä. Jäävät näin sitten nuorisollekin ja saadaan taas raivattua tilaa… Juniori skannasikin yhtenä taksvärkkipäivänään joku vuosi sitten ison kasan minun ja äitini albumeista kuvia, joten siltä osin homma jo hanskassa. Nyt vielä nämä …

Lähteä ja tulla takaisin …

Lähteä ja tulla takaisin … laulaa Juha Tapio.  Mekin lähdemme, aika pian ja aika nopsasti tullaan takaisinkin. Hiihtoloma.

Tai eihän se mikään hiihtoloma oikeastaan ole. Sitä on vaan tottunut sanomaan kevätlukukaudella olevaa lomaa hiihtolomaksi. Silloin kun pennut oli pieniä, tarha-, eskari- tai koululaisia ja lukiolaisiakin ja meitsi opetusvirassa, niin kymppiviikko eli maaliskuun eka viikko oli lomaa. Ainakin periaatteessa. Joinakin vuosina käytin ylityötunteja loman järkkäämiseksi yhtä aikaa lasten loman kanssa. Eräänä vuonna yliopistolla oli vähän tuhannen nihkeää järjestellä lomiaan tai töitäänkään, ja minähän halusin kuitenkin viikon lasten kanssa viettää, joten otin virkavapaata kun ei muuten onnistunut. Nythän yliopistollakin lukukausi on jaettu periodeihin ja se tarkoittaa, että se on ollut minusta ja töistäni kiinni, että juuri kymppiviikko on se lomaviikko.

Mutta nyt ei olla riippuvaisia koulujen eikä lipaston lukukausista, joten saatamme lähteä reissuun milloin huvittaa. Ja kuten täällä olen joka vuosi jaksanut kertoa, helmikuu on minusta vuoden pahin kuukausi. Februarfobia – helmikuukammo – on minulle tosiasia, ja nyt sitten kun ei ole pakko olla duunissa, pohdittiin pehtoorin kanssa, jotta olisi kiva lähteä helmikuussa käymään jossain. Ehkä lämpimässä.  Sitten maaliskuussa kymppiviikolla voi jo lähteä mökille, ja tänä vuonna oikeasti hiihtääkin (olin taas tänään aamuvarhain ladulla :)).

Marraskuussa sitten pohdimme iltana muutamana, missä olisi helmikuussa lämmin?

Thaimaa?
– Ei kiitos. Nyt ainakin tuntuu että se yksi matka oli riittävä. Varsinkaan pehtoori ei halua sinne.

Bali, Vietnam tai Malesia – tai miksei Dominikaaninen tasavalta tai vihdoin Peruun tai Meksikoon?
– Sinne ei kannata viikoksi lähteä, ja tuntuu, ettei nyt halua millekään grande tourille, vasta oltiin Kiinassa.  Ja nuo matkat maksavat monta tonnia… Siis ei.

Egypti?
– Edelleenkin ne mahataudit ja arabimaailman kuohunta pitävät pois sieltä.

Dubai?
– Se on nähty.

Jos vihdoinkin lähdettäisiin Alpeille laskettelemaan, kilometrejä pitkiä rinteitä? Käytäisiin katsomassa Kitzbühel talvella. Tai Le Deux Alpesiin, jossa oltiin nuoruusvuosina kesällä skimpaamassa? Tai Italiaan, Madonna di Campodiglio? Siitähän on puhuttu monta vuotta! Ja sitten taas jos/kun olen takaisin duunissa, loma on taas kymppiviikolla, eikä maaliskuussa enää kannata Alpeille lähteä… joten nyt.
– Eiku lämpimään.

Ollaanko ronkeleita?
– Ehkäpä. Mutta jos mennäänkin vaan Hangasojalle, tulee halvaksi ja tulee liikuttua.  …

Ja sitten marraskuun eräänä sunnuntaina kun laittelen sapuskaa, pehtoori surffailee, huutelee koneelta, NYT olen löytänyt meille loman. Lähdetään Kanarialle!

– Minähän olen sanonut etten enää ikinä lähde Kanarialle, maailma on täynnä mielenkiintoisia kohteita, enkä halua hotellien keskelle, jossa ei ole mitään paikallista elämää, eikä historiaa, eikä paikallisia ruokapaikkoja, enkä halua suomalaiselle tavalliselle seuramatkalle… ethän sinäkään [ihan niinkuin ei muka ois oltu 🙂 ]. Eihän me enää ikinä mennä Kanarialle. – vai mennäänkö?

[Kävimme kaksi kertaa Gran Canarialla Puerto Ricossa kun lapset olivat alle kouluikäisiä ja kun Oulusta  järjestettiin syyslomaviikolla suoria lentoja sinne. No ne sopi siihen elämän- ja rahatilanteeseen, reissut olivat mukavia, joskin molemmilla kerroilla oli tutustuttava paikalliseen turistilääkäriin… mutta sittemmin olen sanonut että ei enää, ei enää Kanarialle… Tämä on juuri se juttu josta esikoinen kuultuaan totesi:  “Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa täällä syödään mutupizzaa, juodaan olutta ja nyt vielä tämä!]

Mutta nyt on matka Kanarialle edessä, tänään tuli liput! Mutta ei ihan normikanarianmatka (onko sellaisia?).  Siis ei allaselämää ja matkamuistokatuja ja turistimenuja vaan lähdemme vaihteeksi patikoimaan. Finnmatkojen TEMA-vaellusmatka Teneriffalle ja La Gomeralle (2 yötä Santa Cruzissa, 1 Las Cañandissa ja 4 La Gomeralla San Sebastianissa).  Huiputuksia tiedossa.

Ei ehkä mitään helteitä mutta lämmintä ja valoa. Ja liikkumista ja reissu. Helmikuun viides lähdetään.

Sitä minä vaan, että vähän huolettaa kuntoni. Mutta nyt vaelluspaketti ei ainakaan paperilla näytä niin tiukalta kuin kesällä Alpeilla.

Mutta heittämällähän sitä  yli mentiin näistäkin… 🙂

 

 

Kotoiluako?

Vakaa aie oli mennä tänään hiihtämään, mutta seitsemän jälkeen oli vielä  – 14 C, joten tyydyin reippaaseen sauvakävelyyn. Paljon uutta musiikkia iPodilla, joten reilusti toistatuntia riemastuin kiertelemään Rajahaudassa ja Kuivasojalla.

Lenkiltä palattua menin – pöhkö – pehtoorille kertomaan, että on sellainen harvinaislaatuinen tilanne, että minulla ei ole kolmeen päivään mitään, ei yhtään mitään merkintää kalenterissa, ei edes toimitettavia asioita. Ei mitään.

Ja nyt sitten miehellä on ollut koko päivän hervottaman hauskaa kysellä ajankulusta ja tekemisistä. Ja toi kirjakerhon lehden näytille ja esitteli jotain ”Kotoilijan kirjaa”  ja totesi samaan hengenvetoon ”Sellainen näyttää olevan nyt trendikästä ja sulla näyttää olevan tuollainen vaihe menossa”. Kuulemma myös kirja nimeltä  ”Kiireetöntä elämää kotona” olisi minulle hyväksi.

Kerrassaan hupaisaa.

Hyvä on, on myönnettävä, että onhan tässä jo viikonlopusta lähtien ollut sellaista kotoilua, etten muista milloin aiemmin. Blogiasun uudistusta, kuvien kehystelyä ja laatikko laatikolta, kaappi kaapilta, hylly hyllyltä huusholli alkaa olla matkalla kohti järjestystä.

Ja jääkaapin ja ruokakaappien ”parasta ennen” -päivänsä nähneet ainekset on joko deletoitu tai niitä on jalostettu syötäviksi. Eilen kun nuoret olivat syömässä oli meillä kohtuullisen laaja setti sapuskaa: valkosipuliperunoita, peperonataa, parsakaali-sipuli-juustopaistosta, viher-juusto-pähkinä-salaattia, uunilohta, joka oli kuorrutettu jos vaikka ja millä, mitä sattui kaappien syövereistä löytymään (katkoja, parmesania, suolakurkkuja, tilliä, purjoa, smetanaa) ja jälkiruokana vuoden vanhoista kookoshiutaleista tehtyjä kelpo kakkusia, mukaeltu tiramisu jossa mangorahkaa ja mantelilastuja, ja ensimmäinen yritys tehdä Kaunispään Huipun kaarnikkakakun tapaista… Ei vielä ihan aidon makuista, eikä näköistäkään (alkuperäinen täällä), mutta ei huonoa …  Kerron sitten jos/kun saan joskus onnistumaan. Ei keittiömestari minulle reseptiä ole antanut vaikka olen erikseen kysellytkin.

Ja jo perjantaina tein kookos [onkohan minulla sitä kilokaupalla!?] -lime-muffinseja, joiden resepti oli uusimmassa Glorian Ruoka & viini -lehdessä.

Siitäpä tulikin mieleeni, että parin viikon aikana on soiteltu lehtitilauksia niin tiuhaan, että hoksasin että puhelinmyynnin eston kolmivuotiskausi on täys. Uusinpas tänään.  Jos seuraavat kolme vuotta saisi olla taas rauhassa.

Mitähän huomenna tekis?

Vieläkin menneessä

Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut mitään markkinan tapaista
räyhinää, niin kuin moni oli kuvitellut rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui
narahtaen etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori puristi kiihkeästi sekä Topin
että Riikan kättä, katsahti hieman arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, – täytyi totella. Kansalliset apajanvedot olivat säädetyt
tapahtuviksi mitä suurimmassa meluttomuudessa.

Ilmari Kianto, Punainen viiva. Helsinki 1958, 186.


 

Meluton oli kansakoulun piha aamulla mennessäni äänestämään. Ihmeteltävä oli hiljaisuus: näinkö vähän oikeasti on äänestäjiä…?  Ja sitten oveen kiinnitetystä lapusta huomaankin, että äänestys on siirretty naapurikouluun, yläasteelle tai siis Meri-Toppilan yläkoulun puolelle. Aina ennen olen käynyt äänestämässä ”omalla kansakoululla”.

Minun kansakouluni oli näet tuossa rakennuksessa. Ihan vasemmassa reunassa on ruokala, ja sen yläkerrassa oli veistoluokka, jonne en koskaan päässyt, vaikka halusin. Sitten on portaat pieneen siipeen, siellä oli minun eka luokkani, ja – oikeastaan aika mukavaa – myös esikoisemme aloitti koulutaipaleensa juuri samassa luokassa.

Käydessäni Koskelankylän kansakoulua se lämmitettiin (ainakin osin?) puilla. Järjestäjän tehtäviin kuului kantaa puut luokkaan. Pidin siitä tuoksusta, ja siitä lämmöstä, minkä isot pyöreät uunit luokan nurkasta toivat. Kuvan oikeassa reunassa oli vahtimestari-tädin asunto. Hänen poikansa perheineen oli vanhempieni perhetuttuja ja senkin vuoksi pääsin joskus käymään tämän tädin pitsisessä, raanuilla vuoratussa asunnossa; juomassa mehua ja syömässä Marie-keksejä – mitähän johtajaopettaja Kemppainen olisi sanonut jos olisi tiennyt että tein tuollaistakin luvatonta!

Keskellä oli voimistelusali (jota enimmäkseen inhosin) ja samassa tilassa juhlasali (josta pidin). Sisävoimistelu hernepusseineen ja puolapuineen ei ollut minun juttuni, mutta joululauluharjoitukset (vaikken osannutkaan laulaa) tai kevätjuhlat ämpäreihin laitettuine koivuineen (ja niiden tuoksu! – lupaus kesästä ja pitkistä pihallaoloista!) olivat juhlahetkiä. Juhlahetkiä silläkin uhalla, että juuri juhlissa piti olla lettinauhat ja mekko, – ne eivät olleet minun juttuni. Jo silloin viihdyin – ja viheltelin! – paremmin verkkareissa kuin rimpsuissa*…

Tänään mietin, muistin, kuinka samaiselle pihalle tammikuussa tulin yleensä hiihtäen. Koskelantien penkkojen päällä meni latu, matkaa kotoa koululle oli vajaa pari kilometriä [lisää kansanhiihtopisteitä koulumatkasta!]  ja ruokalan seinälle nostettiin sukset pystyyn. Olin luokkani pisimpiä tyttöjä, melkein joka vuosi toiseksi pisin, ja minulla oli siis myös pitkät sukset, ja sain laittaa ne aina ylempiluokkalaisten riviin. Riemu sekin! 🙂

Ja sitten monojen päälle, nauhoihin oli jäätynyt lumipaakkuja, vaikka kuinka olit kääntänyt villasukkien varret monojen ja nauhojen päälle. Välitunnilla vuorenvalloituksessa, ja muuten vaan hangissa pyöriessä,  kaikki vaatteet olivat yltä päältä lumessa, hihoihin tarttui lunta, hiihtohousujen (kolmosella sain sellaiset, joissa oli valkoiset leveät saumat sivussa! Ne oli niiiiin hienot!) polvitaipeet olivat aina enemmän vähemmän märät ja jos ne tunnilla ehtivät vähän kuivaa, niin seuraavalla välitunnilla uudestaan hankeen.

Siinä koulun pihalla – ihan liikaa vaatteita päällä – mietin menneitä, mietin, että miten oikeasti voidaan uutisoida, että äänestysintoa ja -prosenttia voi laskea lumipyry tai satunnainen talvimyräkkä. Ei Topia ja Riikkaakaan mikään pitänyt pois punaisen viivan vedosta.

Vuonna 1907 maaliskuussa toimitetuissa  ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin hyvää tasoa, eikä silloin ollut ennakkoäänestystä tai kyytejä äänestyspaikoille. Ne olivat monin tavoin merkittävät vaalit, mm. siten, että Suomessa – ensimmäisenä maailmassa – valittiin naisia kansanedustuslaitokseen. Eikä silloin valiteltu säästä.

Piakkoin seuraamaan, miten sää on vaikuttanut reilut 100 vuotta myöhemmin.

______________

* Viisaita puhuu lapsi:

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=-CU040Hqbas

Kanaa viinissä – muistoissa

Onpahan sellainen ruoanlaittoviikonloppu. Tänään nautimme kaksistaan vain savukalasalaattia, mutta sen seurana lantturieskoja. Uuuu… olivatpas hyviä. Ohjeen vohkin täältä.

Eilisestä vielä sen verran, että teimme Coq au vin, – kanaa viinissä.

Julia Child´n Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirja (juuri se, jonka innoittamana syntyi pari vuotta sitten elokuva Julia & Julia) tuli kaivettua pitkästä aikaa hyllystä.  Se on yksi niistä harvoista keittokirjoista, joihin opiskeluaikana oli varaa ja jonka avulla tuli opeteltua (gourmet tai ainakin vähän tavallisesta suomalaisesta kotiruoasta poikkevaa) ruoanlaittoa. Kirjahan on äärimmäisen pedantti, siinä annetaan ohjeet millilitrojen ja asteiden puolikkaiden, kattiloiden ja kapustojen tarkkuudella.

Joskus lauantaisin – tai sunnuntaisin sillä lauantaisin oli usein tenttipäivä – teimme kimpassa ruokaa kaikella sillä pieteetillä, millä ko. opus vaatii. Ja tämä Coq au Vin oli yksi niistä sapuskoista, joita teimme. Senkin takia teimme, että silloinen esimieheni, emeritus proffa, joka oli suuri Ranskan ja ranskalaisen ruoan ystävä (hänen kanssaan  töiden teon lomassa tulimme useinkin keskustelleeksi kokkaamisesta) oli kertonut tästä yhdestä bistroruokien klassikosta Suurin Ylistävin Sanoin. Hänellä kun oli tapana puhua hieman suureellisesti monista asioista. Mm. ranskalaisista juustoista ja Coq au Vin´stä.

Muistanpa kuinka haimme Hovihallista kanan, ”laihaa pekonia” ja etsimme kovasti herkkusieniä. Eihän sellaisia 1980-luvun alun Oulusta saanut. En osannut edes kuvitella, millaiselta ne näyttäisivät. Eikä niitä sitten löytynytkään, nyt uskallan tunnustaa, että käytimme ”champions” tölkistä. Tiedättehän niitä alumiinille tai pellille maistuvia suolavedessä lilluvia sienten kaltaisia tuotteita…  Eilen oli oikeita, ihan erityishienoja  …

Eilistä varten olin ostanut Stockan pakastealtaasta, en mitään broiskua, vaan ranskalaisen maalaiskanan, jonka pehtoori leikkasi paloiksi ja sitten  ruoan hautuessa koko huusholliin levisi huikea ranskalaisen ravintolan ihastuttava tuoksu. Kanasta tuli erinomaista. Se ei ole erityisen kuvauksellinen ruoka, joten siksi ei kuvia. Reseptikin on kovin pitkä, joten tyydyn linkittämään valmiiksi kirjoitettuun versioon ja monella varmaan on itsellään ko. klassikkoteos hyllyssään. Suosittelen.

Ainoa missä eilen poikkesimme alkuperäisohjeesta oli, etten keittänyt pekonia ja että käytin punaviiniä vain puolet ohjeen määrästä, korvasin osan viinistä Puljongin lihaliemellä ja sitten emme tarjonneet kanaa persiljaperunoilla kuten Child kehottaa tekemään, vaan keittelin – proosallisesti – ohrattoa ja kyllä sekin imi taivaallisen kastikkeen maut erinomaisesti.

Emeritus-esimiehestä ja näistä suurista Toivoniemessä  harrastetuista kokkausviikonlopuista on vielä kerrottava  yksi juttu: Emerituksella oli ihan omanlaisensa viikko- ja vuorokausirytminsä, joka tuotti joskus kollegoille, opiskelijoille ja alaisille ongelmia. Hän kun ei aina muistanut, että lauantai- tai sunnuntai-iltapäivät olivat periaatteessa vapaa-aikaa, eikä hän myöskään aina hoksannnut, että klo 23.30 tuntiassistentti saattoi hyvinkin olla yöunilla – hän itse kun ei todellakaan silloin nukkunut. Siispä puheluita saattoi tulla mitä merkillisimpiin viikon, vuoden tai vuorokauden aikoihin. Kun hän yhden yhteisen projektimme aikana soitti kolmantena peräkkäisenä lauantaina iltapäivällä, juuri kun olimme silloisen avopuolisoni (nyttemmin pehtoori) kanssa istahtaneet ruokapäytään, pitkällisen ruoanlaittosession huipennuksena,  rohkaistuin kertomaan esimiehelle, mitä olimme kokanneet ja että ruoka oli parhaillaan lämpimänä lautasella ja että en panisi pahakseni jos hän ei soittaisi aina lauantai-iltapäivisin, … niin hän ymmärsi. Pyyteli syvästi anteeksi ja vakuutteli haluavansa maanantaina kuulla, miten ruoka oli onnistunut ja oliko rakuuna todellakin ko. ruoassa niin tärkeä kuin voisi olettaa….  Tämän kerran jälkeen hän ei koskaan enää soittanut lauantaisin. Mutta keskustelumme ruoasta jatkuivat …

____________________________________

Tässä vaalisunnuntain aattona lehtien lööppejä lukiessa  kiinnittyy huomio Väyrysen lausuntoon emännästä: ”Kyllä talossa pitää isäntä olla, niin, ja emäntä”. Huoh!

Minä ja pehtoori olemme Väyrysen kanssa keskustelleet tästä aiheesta jo vuosikymmeniä sitten.  Kerron jutun kokonaan täällä: KLIK, KLIK.

Leppoistunut

Jos minä 17 tai 10 vuotta sitten olisin saanut nukkua siten kuin nyt, edes yhdenkään viikon ajan, olisin ollut kovin onnellinen. Kahdeksan, kymmenen! tunnin yöunia viikko toisensa perään! Jos silloin olisi voinut nukkua muutamankaan täyspitkän yön, olisin ollut paljon vahvempi. Nyt nukkuminen on jo niin ylenpalttista, että olen vihainen itselleni jokaisena sellaisena aamuna, jolloin huomaan nukkuneeni ”turhaan”, jolloin herään kun aamun paras, varhainen hetki on jo ohitse. – – ja toisaalta, kuinka se onkaan nautinnollista kun herääminen on vapaaehtoista, kun voi nousta ylös, kun on nukkunut tarpeeksi, ja vähän enemmänkin. Enhän yleensäkään tarvitse herätyskelloa, en työaikanakaan, jolloin menen kuudeksi kuntikselle, mutta ei se tarkoita, että olisin silloin nukkunut riittävästi. Nyt heräilen miten sattuu.

Viime aikoina illat ovat venyneet yöksi ennen kuin maltan mennä yöpuulle. Luen, laittelen kuvia, surffaan, taas luen, napostelen – liikaa, taas luen. Miika Nousiaisen Metsäjätti on nyt ykköskirja. Se on tavattoman hyvin kirjoitettu.  Palaan vielä joku ilta siihen…

Tänä aamuna olin nukkunut vähintäänkin riittävästi  seitsemään mennessä. Siispä ajoissa ulkona, ajoissa kuvaamassa, harjoittelemassa ”vähän valon kuvausta”. Romeo ja Julia, tai vasemmalta Julia ja Romeo. Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet olivat aamulla hyvännäköisiä. Pitäisi joku päivä käydä siellä sisällä kuvailemassa kaikkea vihreää…

Kun noissa maisemissa olin, piipahdin sitten tietysti duunissakin, oli pari asiaakin, ja professori siellä jo kyseli töihin. Mukava kun kyseli, mutta ilmoitin, että no way!

Tänään juhlaruokana kaikenmoista, josta voisi ohjeita tai – juttua ainakin – kirjoitella, mutta ehkä nyt mukavuusalueeni on television ääressä. Emma-gaala ja kudin odottavat. Lasillinen punaviiniäkin jäi ruoalta, joten …

Ai niin, yksi juttu minun olisi muistettava parin, kolmen vuoden päästä. Olisi muistettava sanoa … Muistaisinpa.

Lukuvuosi 2012-2013 – mitä ihmettä?

Edelleen mukavia pakkaskelejä – hyvä hiihtää 🙂 . Kävin Kuivasjärvellä tänään. Kahdeksan kilometriä hiihtäen. Minusta kai taitaa olla ihan oikeasti mukava hiihtää. Ei olis uskonut, ei.

Iltapäivällä oli tarkoitus jo aloittaa toluntuoksuisen kodin tekeminen. Siivota keittiönkaappeja ja sen sellaista. Vielä ei tolu tuoksu. Mutta seuraava kolumni on jo pitkällä ja muutakin kirjallista ja historiallista toimintaa lipsahdin tekemään.

Ja ilta vierähti valokuvauskurssilla.

Enempi vähempi harrastusten päivä. Ei huono päivä ollenkaan.

Sitä minä vaan tässä olen vähän sekavin miettein pohtinut, että juuri kun alan ymmärtää tämän vuorotteluvapaan syvimmän olemuksen, tulee yliopistolta sähköposti, että minun on pikimmiten ilmoitettava, mitä minä aion ensi vuonna opettaa ja minä päivinä mitäkin.

Olen vuosikausia ollut itse vaatimassa opetusohjelman varhaista suunnittelua ja koordinointia, mutta nyt ollaan kyllä jo aika tuhottoman varhain liikkeellä. Semminkin kun se uusi järjestelmä, johon yliopistonkin lukujärjestykset pitäisi upottaa ja syöttää, ei vielä toimi, ja sen soveltaminen humanistisiin aineisiin ja opiskelijoiden varsin monenlaisiin aineyhdistelmiin tullenee olemaan jotensakin monimutkaista. Mutta katsotaan nyt, onko se minun ongelmani vai ei…

 

Valokuvatorstai: poliisi

Syksyn Kiinan matkalla kyllä poliiseja näki. Paljon. Arastutti niitä kuvata, joten tuloksena on lähinnä epätarkkoja ja kaukaa kuvattuja otoksia.

Taivaallisen Rauhan Aukiolla oli sitten vielä armeijaakin, ihan läheltäkin kuvattavaksi asti.

Kuvat suurenevat klikkaamalla. 

 Alakuvissa olevat sotilaat tulivat hajaannuttamaan meidät turistit Maon mausoleumin edestä,
koska sinne oli tulossa mustilla autoilla arvovieraita (yläkuva).

Ihan kiltisti väistettiin kun joukko-osasto ryhtyi marssimaan kohti.

 

Muiden poliisiaiheisia kuvia täällä.

Sitä ollaan niin valokuvaajaa

Sitä ollaan niin valokuvaajaa, niin valokuvaajaa.

Sähköpostissa tuli pyyntö saada käyttää blogissani olevia valkoisten kukkien kuvia erään yhdistyksen www-sivuston koristeluun. Lupasin. Ihan jalomielisesti vastasin: käyttäkää vain, mutta ei kaupallisiin tarkoituksiin. (hih!, oli saada pakko lisätä tuo…)

Joskus ennenkin on tullut vastaavia. Kerran yksi ihminen kysyi lupaa tehdä canvas-taulu eräästä tuntureilla ottamastani kuvasta. Yliopiston virallisellekin sivuille on kelpuutettu muutamia kuviani. Parhaillaan tekeillään olevaan Pohjanmaan (vai koko Pohjois-Suomen?) kulttuurinähtävyyksiä esittelevään kirjaan tulee kuvani Kiimingin kirkon alttaritaulun pienestä yksityiskohdasta. Ja tänään sain yhden lopuillaan olevan hankkeen kuvitukselleni hyväksynnän. YouTravel -matkatoimisto on pyytänyt luvan linkittää Kitzbühelin matkan koko kuvakertomukseni Facebook-sivulleen ja Kukkolan bussien wwww-sivuilta on linkki viime syksyiseen Jäämeren kierros -kuvastooni.

Luvan kanssa ovat kaiken nuo tehneet, ja jotain pientä taloudellista korvaustakin olen joistakin saanut.

Miehän saisin näistä ihan valokuvauksen portfolio-kansion kun rupeaisin kokoamaan. Vaan mitä moinen hyövää…  Onhan se vaan niin nohevaa (Juniorin armeijasta tuoma termi, jonka ihan tarkkaa sisältöä en edes tiedä, mutta tuntuu tähän sopivan) kun joku on kiinnostunut ja kysyy. Perhe ja lähipiirihän on joutunut kuvausvimmastani saamaan osansa jo vuosia: kalenteria, taulua, kuvakirjoja, jatkuvia linkkivinkkejä matkasivuille, CD:lle tai tikulle koottuja kuvakansioita on heidän näköpiiriinsä tullut jo pidemmän aikaa – halusivat tai eivät.

Väistämättä tästä Ainolan puiston puusta tulee mieleen yksi, jo eläköitynyt uutistenlukija. 🙂

Ja silti. On niin paljon tilanteita joissa en saa läheskään sellaisia kuvia kuin haluaisin. Tai EVO! En vain osaa muokata niitä tai joudun ottamaan – kokeillen – kymmenen, että saan yhden onnistumaan. Muistanetta joulun alla kun kerroin ottaneeni 142 otosta yhtä tarkoitusta varten, 142 otosta jotta yksi kuva kelpasi. No se oli Vuorotellen kirjan kansikuva (ks. täältä). Joka sitten kuitenkin meni painossa liian tummaksi.

Eräs Vuorotellen-kirjan tilannut kertoi seuranneensa blogiani ja erityisesti sen kuvia ja kehotti liittymään Pohjoisen luontokuvaajien yhdistykseen ”kuuluisit meidän porukkaan”. No olin ihan onnesta muikeana moisesta ja kävin sitten yhdistyksen sivuilla katsomassa ihan hurjan hienoja luontokuvia  ( http://www.polku.net/cms/default.asp?iId=GFEIJK  )  ja valokuvaajan egoni kutistui ihan muruseksi:  En ikinä opi ottamaan niin hienoja kuvia!

Erityisesti sisäkuvien ja henkilökuvien ottamisessa olen surkea. Kesällä, hyvässä valossa saatan onnistua makrokuvissa tai sitten laajoissa maisema- tai rakennuskuvissa on joskus onnistumisen makua, – osaan laittaa asetukset valmiiksi, ilman että täytyy ottaa kymmenen otosta kaikilla mahdollisilla arvoilla ja sitten valita paras. Saatan – joskus – osata luoda valotuksilla tunnelmaakin, käyttää valoja ja varjoja hyödyksi ja pelata säädöillä, tarkennukset ovat kohillaan, syväterävyyttäkin löytyy, mutta – – Mutta sisäkuvat! Uuh.

Siksi on sitäkin hulppeampaa että pääsin varasijalta valokuvauskurssille, joka on alkanut jo viime viikolla, mutta minä sain nyt tiedon ja menen mukaan vasta huomenna. Kurssi  kestää koko kevään, joka torstai-ilta. Sitten olen ilmoittautunut kahdelle muullekin valokuvauskurssille: toinen on Kesäyliopiston järjestämä, pitkä neljän opintopisteen verkkokurssi, jonka alkaminen on vielä epävarmaa ja toinen on intensiivikurssi Oulun seudun ammattiopistolla. Joskopa sitä taas oppisi uutta. Ei opi, jollei opettele…

 

Ruoka-asiaa

Tänään avattiin Viskaalin. Virallisesti tänään.

Viskaalin on Oulun seudulla toimiva lähellä ja puhtaasti tuotetun ruuan myynti- ja markkinointikanava. Viskaalin Kauppa tarjoaa Oulun seudun asukkaille maukasta, eettisesti tuotettua ja puhdasta ruokaa jokapäiväiseen ruokapöytään helposti – myös kotiin kuljetettuna. Lisäksi Viskaalin-sivuilta löytyy reseptivinkkejä, blogi ja juttuja lähi- ja luomuruuasta sekä tuottajista tuotteiden takana.

*  *  *

Tämä tervetullut hanke pilotoitiin jo marraskuussa, ja meidän ruokakunta oli yksi niistä muutamasta kymmenestä, jotka olivat kokeilussa mukana. Tilasin Viskaalista kaksi kertaa pienen laatikollisen lihaa, ryynejä, voita, jukurttteja ja muuta sen sellaista. Leipä oli ainoa joka ei tehnyt erikoisempaa vaikutusta, mutta ei sekään mitään huonoa ollut. Ihan hyvää, mutta siinä kaikki. Varsinkin Limousine-liha oli erityisen hyvää. Kauraryynit samoin.

Ja sellainen pikkujuttu kuin kalamauste. Käytin sitä kun tein vähän isommallekin joukolle savukalatahnaa, ja hyvän hyväksynnän maku sai.  Siis yksi keskikokoinen savusiika perattuna ja pienittynä. 30-50 g huoneenlämpöistä voita ja loraus kermaa ja ½ – 1 tl kalamaustetta, ja toki purjo tai sipulisilppu sopivat sekaan myös. Sekoita keskenään. Anna makuuntua jääkaapissa. Tarjoa rieskan kanssa. Sopii ruisleivänkin päälle.

Viskaalista tavaroiden toimitus kotiovelle toimi, enkä näe mitään syytä, miksen käyttäisi nettikauppaa nyt kun pilottivaihe on ohitsekin.

Käyhän tutustumassa:  http://viskaalin.fi/kauppa/

(eikä ole maksettu mainos :), vaan muuten vaan ilolla tällaisesta Ouluunkin tulleesta palvelusta kertoilen. )

Viime torstain ruokakolumni on jäänyt tänne Tuulisiin juttuihini laittamatta, joten lisäänpäs senkin tähän.

Samalla lupaan ja vannon, että tämä on viho viimeinen kerta kun täällä puhun Limoncellosta, mutta edelleenkin sitä suosittelen. Limoncello on muuten yksi niistä viidestä sanasta [nimeni ja blogin nimen lisäksi] joiden  perusteella blogiini tullaan. Rex-kakku ja fetalihapullat, erikoiset etunimet ja Pielpajärvi ovat sitten seuraavia…

______________________________________

Kaleva 12.1.2012

Sitruksista juotavaa

Cointreau on Suomessakin klassikkojuoma, jota aikakauslehtien mainosten perusteella on ainakin 1960-luvulla markkinoitu nimenomaan naisille. Väritön, vahva Cointreau on mm. Margarita ja Cosmopolitan -drinkeissä käytettävä likööri. Myös leivonnassa ja erityisesti Crêpes Suzette -räiskäleissä sillä on tärkeä tehtävänsä.

Nelikulmaisissa ruskeissa pulloissa myytävän Cointreaun sukulainen on muutamaa vuotta nuorempi, vuonna 1886 lanseerattu, Curaçao-likööri. Curaçaon tavoin myös Triple Sec -likööri on kotoisin Karibialta. Yhteistä näille kolmelle liköörille on, että ne tehdään hapanappelsiineista eli pomeransseista ja että niiden alkoholiprosentti on varsin korkea (40%).

Kuuluisista sitruslikööreistä on mainittava vielä Grand Marnier, joka sekin on ranskalainen 1800-luvun lopussa syntynyt klassikko. Sen juuret ovat Ranskan ja Saksan (Preussin) välillä vuosina 1870 – 1871 käydyssä sodassa. Sodan jälkeisessä lamassa, sodan hävinneessä Ranskassa oli runsaasti myymätöntä konjakkia ja sen hinnan laskemiseksi ja myynnin edistämiseksi likööritehtailija Eugene Lapostellen vävy Alex Marnier kehitti tuotteen, jossa konjakkiin uutettiin hapanappelsiinin kuivattuja kuoria: Grand Marnier oli syntynyt.

Ranskalaisten hienostuneiden sitrusliköörien serkku on italialainen limoncello. Etelä-Italiassa, Sardiniassa ja Sisiliassa aperitiivin­a ja jälkiruokajuomana tarjottava sitruunalikööri on usein kotitekoista, italialaisten mammojen tekemää juomaa. Tehdastekoisena sitä saa Alkostakin, mutta sen teko kotikeittiössä on helppoa, mukavaa ja kevättä kohti vievää…

Tarvitset ensin 10 kauniskuorista sitruunaa, litran Finlandia Lime Vodkaa, litran vettä ja kilon sokeria. Aloita pesemällä sitruunat saippuavedessä, kuori sitruunoista keltainen ohut osa ja laita kuorisuikaleet pulloon/purkkiin ja kaada päälle vodka. Jätä pullo ikkunalaudalle pariksi viikoksi. Sen jälkeen siivilöi kuoret pois, kiehauta vesi ja sulata sokeri siihen. Yhdistä vodka ja sokeriliemi. Laita likööri kylmään vähintään kuukaudeksi. Jos teet sen nyt, on sinulla kevään ja kesän juhlissa omatekoista keltaista sitruunaista tarjottavaa.

(limoncellon valmistuskuvia täällä)

 

Bella Italia!

San Gimignanon hotellimme ikkunasta näkymä heinäkuussa 2010… ja alla kuva saman pikkukaupungin piazzalta. Keskiaikaisen kaupungin keskustassa, kaivolla käydessämme lämmintä oli +35 C.

Italia-ikävä on nyt tosi.

Osin suomalaisvoimin (mm. ohjaus ja muutamat näyttelijäsuoritukset) tehty elokuva käytiin pehtoorin ja systerin kanssa katsomassa, ja sitä ennen tietysti kaupungilla (Torilla) syömässä. Leffan omalla kotisivulla lukee, että Avain Italiaan on lukuisilla festivaaleilla palkittu elämänmyönteinen, romanttinen tarina, joka jättää hymyn huulille. Niin se tekee. Mukava satuelokuva, kauniita maisemia, kauniita ihmisiä, italialaista maaseutuidylliä…

Oikein hyvin sopii tällaiseen talvimyräkkäiseen maanantai-iltaan. Eikä siinä vielä kaikki. Tänään otin kirjahyllystä – jo esille ainakin – italian kirjat. Vanha Ciao-kirja on tullut kertaalleen kursseilla käytyä läpi melkein kokonaan, mutta  jo aika päiviä sitten ostamani uusi In piazza -kirja ja harjoitukset ovat olleet hyllyssä täysin koskemattomia jo hyvin pitkään.

Niinpä nyt… jos taas kerran aloittaisi alkeet. Jos molemmista kirjoista lukisi ja opettelisi yhden luvun viikossa, niin alkeet ehtisi käydä lukukauden loppuun mennessä… Molto bene. Tänään se alkaa.  Katsotaan nyt kuinka kauas jatkuu..

Ulkona on vaan niin mukavaa

 

Hienon hieno pakkaspäivä tänään. Olin taas pari tuntia liikkumassa kaupungilla. Ehti sinä aikana vilahtaa aurinko, hetken ihmeellinen sininen hetki ja lopuksi kummallinen talvisumu. Kaikenmoista. Jatkoin eilistä ”uusien kohteiden” kuvaamista. Moniko tietää missä päin Oulua on tämä?

Sitten iltapäiväksi olin varannut kaikenmoista hyvää kokattavaa, mutta nuoripari ei tullutkaan syömään, kun miniäkokelas on keuhkoputkentulehduksessa. Pehtoori on myös ollut  vähän flunssainen pohjoisesta palattua, mikä ei onneksi pelottanut tytärtä, joka tuli kotikotiin iltapäiväksi. Räätälöinkin sitten sapuskan mieleisekseen: sienijuttuja, uudenlainen fenkolivuoka, pähkinäsalaatti ja niiden kanssa karitsankyljyksiä. Ja sitten jälkkäriksi tuoreananasta – ne on tähän aikaan vuodesta  erityishyviä. Ja tämä kyseinen yksilö kun oli vielä tehnyt edestakaisen matkan Lappiin, niin olihan se kypsää ja makeaa.

Mutta olennaista oli soosi: purkki maitorahkaa, purkki kondensoitua maitoa, pari teelusikallista vaniljasokeria ja glögeihin käyttämättä jääneet mantelilastut (about desi). Ne siis sekaisin keskenään ja hyvin hyvä, eikä ainakaan rasvainen vaikka vähän sokerinen (maito on sokeroitua),  jälkkäri oli valmis. Mantelilastut siivittivät ananasta hienosti. Helppoa, halpaa ja hyvää.

Sitten taas kuvatoimitusta  . . . ”minä voin kyllä tehdä, minullahan on nyt aikaa– ” Kuka minun suustani aina tuollaisia päästelee?

Canonin kanssa lenkillä vol. III

Martti on saanut villatakin ylleen ja avaimen kaulaansa.

Kuka on Martti? Käy katsomassa toissa kesänä kuvaamaani Marttia  (siellä on myös selitys):

http://www.satokangas.fi/blogi/2010/06/veistoksellinen-lauantai/ 

Kaikkea muutakin tulin tänään aamupäivän kestäneellä reissullani  kuvanneeksi.

Tammikuinen Oulu tarjosi uusia kuvakulmia, hyytävää tuulta, aurinkoa, ulkoilua.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Laanaojassa kermavaahtohöttösiä.

Pikisaareen paistoi aamuaurinko

Toripolliisi oli saanut valkoisen karvakauluksen.

Oulun keskustassa on tällainenkin rakennus, joka usein jää huomaamatta.

Rantakadulla

   Makasiinit ovat suosikkejani. Ne ovat niin kauniita, – ja vanhoja.

En poikennut, vaikka mieli teki. Kuitenkin kauppahallin kuppilaan kaakaolle menin lämmittelemään.

 Kirjaston ikkunoita kuvatessa tuli mieleen että HDR-kuviakin voisi taas joskus kokeilla…

Mitä torilta ja kauppahallista ja niiden läheisyydestä ei saa, on tarpeetonta. 🙂

Yksi Oulun parhaista ravintoloista.

Siinä ne Lyseon seinässä vielä ovat Pokkitörmällä käydyn taistelun ammusten jäljet.

 

Uusi uljas Raatti ja taustalla Toivoniemi aamuauringossa.

Näitä Oulu-kuvia alkaa täällä blogissani olla jo satoja, joten päätin perustaa niitä varten oman kategorian. Linkittelin jo joitakin vanhoja Oulu-postauksia, ja laittelen jossain välissä niitä lisää. Jos jotakuta kuvat Oulusta kiinnostavat, niin sieltä niitä löytyy joka vuodenajalta. Oikean reunan palkissa kategoriat ja tässäkin linkki uuteen Oulu-kategoriaan, jonka takana siis paljon Oulu-postauksia.

http://www.satokangas.fi/blogi/category/oulu/ 

Nallikarissa ja Hietasaaressa sekä Ainolan puistossa ja jokivarressa  (siis veden äärellä) on tullut oltua kameran kanssa  useinkin. Tänään oli torin tienoilla ja keskikaupungilla niin mukavaa ja avartavaa, että olen siellä vastaisuudessa varmasti useamminkin kuin ennen.

Perjantain puuhattomuus

Perjantai ja kolmastoista päivä. Hilariuksen marttyyrikuoleman päivä ja Knutin päivä. Uuden Nuutin päivä: Norjalla on Olaus, Ruotsilla Erik ja Tanskalla Knut. Onhan mielläkin Henrik – no ei ihan samaa porukkaa mutta kuitenkin. No, noista kaikista huolimatta melkoisen tavallinen perjantai. Talkootyöpäiväkin taas pitkästä aikaa.

Kotiin palattua, joulun ja melkein kahden mökkiviikon jälkeen niin paljon kaikenmoista pientä järjestämistä, ajankohtaista asiaa, soiteltavaa, tavattavaa, noudettavaa, vietävää, pestävää, varastoon laitettavaa, … että ei saa tehdyksi oikein mitään. Lenkkarit pesin. Siis kesälenkkarit. Aika hyvin, eikö? En mikään turha kotihengetär ole. Ja tonttuarmeija on siirretty piiloon. Enkelit ja glögimukit samaan jemmaan.

Ja kilpurin herättelin kylpyyn. Testudo hermanni alias Elmeri Konrad on vetänyt pari kuukautta talvisikeitä kylmässä vaatehuoneessa ja tänään kaivoin sen multa-turpeesta esiin: välikylpy. Konnuli tihrusti maailmaa kovin laiskasti, lepäili lämpimässä kylvyssä liikkumatta puoli tuntia, haukkasi muutaman salaatinlehden palasen, eikä innostunut tepastelemaan ollenkaan. Paino oli pudonnut vain 30 g (580 g  – 550 g) joten ei mitään huolta, vein kilpikonnan takaisin unille. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, nukkuu hyvinkin vielä kuukauden.

Sitten kun en enää muuta sijaistoimintoa lenkin ja touhuamisen välttelemiseksi keksinyt, ilahduinkin kovasti, kun tytär kävi ja kysyi, saisiko hän tuoda pari kaveriaan meille ensi perjantaina syömään ”N. kun lähtee Riiaan opiskelemaan moneksi vuodeksi, niin vähän niinkuin läksiäisiksi voitais tulla syömään, jos käy?”  – Jee. Siispä keittokirjat esiin ja miettimään menuuta.

Kotimatka lumipilvessä

Miten kotimatka tuntuikin niin pitkältä? Liikennettä ei nimeksikään, ei sietämätön kelikään, vaikka Muurolan jälkeen Ouluun asti pyryttikiin tiheästi pakkaslunta, jota rekat vielä nostivat tienpinnasta ihan valkoiseksi pilveksi asti. Mutta ei sentään liukasta, ja kun ei ohitellut, ei joutunut paksun tien keskellä olleen lumipenkan (penkka se oli!) päälle ajamaan eikä sen vietäväksi. Tiukasta lumipyrystä huolimatta havaittiin, että valoisaa täällä etelässä on. Paljon valoisampaa kuin Koilliskairassa. Eikä se ole välttämättä vain hyvä asia.

Monta kertaa oli mietittävä mikä päivä? Mikä viikonpäivä? Mökiltä suoraan viikonlopun viettoon kotiin …  merkillistä.  Rovaniemellä käytiin kiinalaisessa lounaalla, millä saattaa olla merkilliset seurannaisvaikutukset systerin helmikuulle… 🙂

Kotona lumitöitä, aika paljon siitä huolimatta, että sotamies oli viime viikonloppuna käynyt kolailemassa. Kipsikätinen tytär ei tarkistusreissuillaan luonnollisestikaan ollut voinut lumia pukkailla. Minäkin jätin väliin, joten pehtoorille jäivät ne.

Minulla kotiintulon jälkeen yhden ”kuvatilauksen” työstämistä. Innostun ja masennun vuorotellen. Huomenaamu kymmeneen mennessä olisi oltava valmiina. Saapa nähdä.

Tietääkö kukaan, kuinka paljon yhden nuhan aikana yhdestä ihmisestä voi lähteä niistettävää? Paljon sanon minä. Aivan määrättömän paljon.

Hämärä hiipuu

Kynttilänvaloa, takkatulta, hyvää ruokaa, mukavaa seuraa, ulkoilua, luontokuvausta….

Näillä se on tämäkin keskiviikko saatu kulumaan, eikä ollut edes vaikeaa. Pieniä olemisia, pientä tekemistä.

Tänään ”dokumentaarista” (heh!) kuvaamista ..

Aamupäivällä liikkeellä ja asioilla. Saariselän uusi ”raitti” on ihan mukavan näköinen aamupäivän hämärässä ja mihin joutuisimmekaan ilman aina yhtä elähdyttävää Kuukkelia, jonka julkisivun ”layout” jaksaa hämmentää…

 

Ja vaikkei ollut erityisen kylmäkään, ei säätila innostanut ladulle. Merkillinen sivutuuli antoi tekosyyn pysyä pihapiirissä (ja purolla, ks. Raja-postaus)

Siinä kun samalla kuitenkin pyörivät eiliset keskustelun aiheet (arjen historia, suomalaisten sosiaalihistoria, lapsineen, elämänkaarineen), mietin omaa arkeani, keskiviikkoa Koilliskairassa, ja mietin, paljon mietin … yksi (mutta vain yksi) lopputulema oli, että voisin olla täällä mökkioloissa vielä muutaman päivän, ehkäpä viikonkin. Onhan niin nopeasi aika kulunut.

Tietysti se, että on ollut melkoinen flunssa, se että viime viikolla oli ystäviä pari vuorokautta, se että eilen ja toissapäivänä olemme tavanneet naantalilaiset, se että systeri oli sunnuntaina ravintolaseurana ja tänään saunomassa ja rääppiäisillä, ovat merkinneet, ettei olla vain oltu ja liikuttu, vaan on ollut seuraa, on ollut mukavaa, mutta silti, tai noista syistä, voisin olla vielä pari päivää,– semminkin kun ei ole ollut sietämätttömiä pakkasia, … mutta huomenna lähdemme …

Kynttilän valossa oleilu, takkatulet jäävät – –

 

Viralliset päivälliset

Pakkasta – 9 C – 14 C, hyvin heikkoa lumisadetta, taivas pilvessä. Koko päivän surkea nettiyhteys. Jo hiipuva flunssa ja virkeyttä ilmassa.

Hiihtäminen oli aamupäivän juttu. Aamuhämärässä, pieniä kristallisia lumihiutaleita ilmassa, pieniä hippuja. Hiljaisuutta. Liikkumisen iloa. Iltapäivän ja illan juttu oli ”viralliset päivälliset”.

Saimme ruokavieraita. Sellaisia, jotka meillä eivät ole ennen syöneet. Sellaisia, joille olin mennyt Kiinassa kehuskelemaan ruoanlaittotaidoillani. Mokoma. Siis oli paineita appeen laitossa. Poronfileitä lukuunottamatta olikin kelvollista. Ei erikoista, mutta kelvollista. Poronfileet olivat jo lähtökohtaisesti niin hyviä, että oli melkein vaikea pilata niitä. Olivat erinomaisia, vaikka itse sanonkin.

Ja ”viralliset” vieraat… Jo reissussa meillä synkkasi neljästään. Miten olisi täällä, olisiko vaivautunutta? Keskellä tyhjää Hanjasojaa, meidän mökin pienessä lämmössä… miten sujuisi? Hyvin sujui. Elämäntilanne vähän eri, mutta eihän se ole ongelma tulla toimeen, viihtyä keskenään ja jatkaa juttuja siitä mihin Kiinassa jäätiin. Oli lussakka ilta.  Kyllä oli.

Kuu on verhon takana, yöksi lupaa vähän lumisadetta. Huominen? Vielä täällä. Onneksi.

Aurinko ja kuu – vuorotellen nekin

Maanantaiaamuna herään kahdeksan jälkeen: kandiseminaarin aloitus! Sekunnin murto-osan mielessä käy ajatus tekemättömistä aloitusistunnon powerpointeista, päivittämättömistä www-sivuista ja seminaaritöiden aihelistan keskeneräisyys, mutta pian, hyvin, hyvin nopeasti tajuntaan tulevatkin tilalle ajatukset kivuttomasta kurkusta, mökistä, liikkumaan ja ulospääsystä, naantalilaisten tapaamisesta, edellisen yön kuutamosta, levosta. Ah, onnea, sanoisi Lin Jutang. Niin sanon minäkin, olen levollinen ja  käännyn vielä hetkeksi uneen.

Päivän aurinkoisen hetken olemme ulkona, ajelemme Saariselälle tapaamaan naantalilaisia. Viimeksi tapasimme Kiinassa. Siellä tutustuimmekin. Kävelemme yhdessä uutta reittiä Kaunispäälle, olemme Huipulla juuri kun aurinko nousee Kiilopään taakse. Ja tänään se näkyy! Tänään se oli horisontin yläpuolella jo reilun tunnin. Kevättä kohti kohisten…

Kaarnikkamehun äärellä vaihtelemme kuulumisia, ja sitten laskeudumme hissuksiin takaisin kylille. Sovimmme huomisesta ja heippaamme.

Pehtoori lähtee vielä ladulle, minä sytyttelen mökkipihan lyhdyt, köksäilen, lueskelen. Hiljaa pienessä mielessäni kuiskailen itselleni: ”On lukukauden aloitusmaanantai…”  ja hymyilen.

Nyt väsyttää. Viime yönä venähti reilusti yli puolenyön nukkumaanmeno, sillä oli lähdettävä keskiyöllä vielä kuvaamaan. Kuutamo oli taianomainen. Vain kuun kirkas valo valaisi pakkasmaisemaa. Kerran ennenkin olen täällä nähnyt samankaltaisen yön. Nyt vain oli niin kylmä, etten puolta tuntia kauempaa pihapiirissä tarjennut kuvia räpsiä. Aika haastavaakin oli tallentaa kuviin yön kirkas valo, jota kaupungin tai maanteiden valosaaste ei häirinnyt. Oli vain kuu ja kimmeltävät hanget.

Kuvat on siis otettu puolenyön aikaan! Klikkaile isommiksi! Tällaista on Lapin kaamos.

Kaamos ohi ja täysikuu

Aamulla [edelleen kurkkukipuisena!] herätessä pakkasta muutama aste, sininen hämärä ja täysin tyyntä. Kirjoittelen, kummastelen. Ja kiroan, etten voi lähteä kunnolla ulkoilemaan, hiihtämään tai lenkille. Kiukuttelen itsekseni, ja sitten koetan samalla tupista, että tämähän on vain flunssa, siis? —  turha valittaa.

Aamupäivän aikana pakastuu, nopeastikin.

Kuitenkin hyvissä ajoin ennen puoltapäivää olen Kaunispään huipulla [autolla siis] kameran, uuden joululahjaksi saamani oivallisen kameralaukun ja koko objektiiviarsenaalin kanssa valmiina kuvaamaan, kun aurinko nousee. Kun se etelästä kuukauden kaamoksen jälkeen taas näyttäytyisi. No?

Etelän pilvet (hitto!) peittivät tunturin yläpuolisen taivaan, joten aurinko oli vain ymmärrettävä. Kyllä sen oikeastaan ymmärsikin. Kiilopään päällä näkyy ensin pilvijono ja sitten sen takaa ORANSSI… siellä se ON! Auringonvalo!

Illansuussa sisar tuli hakemaan meidät kylille. Mentiin porukalla syömään. Petronella kun oli kiinni, ajelimme Kaltioon. Tämä oli kolmas kerta Kaltiossa, mikä kertonee, että emme olleet aiemmin kovastikaan pettyneet. Päinvastoin. Ja positiivista oli tänäänkin, että ravintolassa oli muitakin: parissa pöydässä japanilaisia, sohvilla ranskalaisia, yhdessä pöydässä suomalaisia ja me. Ei ollenkaan tyhjää, mikä on jo hyvä merkki. Toinen hyvä merkki, että meillä kolmestaan oli ihan mukavaa, ihan kuin olisimme tehneet tätä ennenkin. 😉

Ruoka? Ruoka oli hyvää, ei ihan maailmoja syleilevää, paitsi se prässätty hirvi tyrnikastikkeen kanssa. Se oli äärimmäisen hyvää. Ja tarjoilija. Teki illallisesta mukavan, ei ollut persoonaton ruokien kantaja vaan hanskasi asiakaspalvelun. Nuori mies yritti ja osasi. Ja sen mitä ei tiennyt (Grand Marnier olisi minua kolumnin takia kovasti kiinnostanut) kävi välillä googlettamassa. 😉 Niinhän me kaikki teemme, nykyisin. Googletamme siis.

No nyt olen kolumnini tehnyt, aurinkoa ja kuuta kuvannut. Huomista säätä googlettanut. Ja onkohan se niin, että toivon pakkasta? Niin se taitaa olla, se saattaisi taata, että tapaisimme Naantalin tuttavat jo huomenna… Huomiseen, pakkasen toivossa.

(Alakuvassa uusi (syyskuussa?), vanhan muistoksi  pystytetty kolmiomittaustorni Kaunispään huipulla. Taustalla tie Ivaloon. Kuva siis pohjoiseen, auringon noustua valo tekee kuvista sinisiä, kovin sinisiä, kauniin sinisiä. Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…)

Loppiaiskaronkka Hangasojan malliin

Myötätuuli hiljeni, ystävät lähtivät Ouluun ja minun pärskintäni ja röhimiseni alkavat laantua. Loppiainen vaihtuu levolliseksi lauantaiksi. Meillä vielä monta päivää pohjoisen maisemissa.

Eilen myöhäisen, pitkän aamiaisen jälkeen lähdimme kylille katselemaan Saariselän ”nähtävyyksiä”, käveleskeltiin raitilla ja piipahdeltiin putiikkeihin. Vieraat löysivät jotain pientä ostettavaa ja me suurta. Laitan tässä päivän aikana kuvan uudesta mittaristamme! Olen kauan sellaista haaveillut ja eilen pehtoori sen sitten osti. Täällä kun noilla asteilla on aika paljon merkitystä olemiseen ja tekemiseen.

Huipulle ajeltiin autolla, siellä kaarnikkamehulle ja -kakulle piipahdettiin. Maisema ihan tuhnuinen, joten ei paljon kuvailtu. Mutta kevyt ulkoilu teki hyvää. Samalla turneella käytiin tekemässä systerin mökillä lumityöt. Sisko tuli iltasella Eskelisellä, ja vietti peli-iltaa kanssamme ennen kuin vetäytyi Laanilaan. Ihan hurjaksi yltyi Combatilityn pelaamisemme. Lautapelit rulettaa – varsinkin mökkioloissa. Porolasagne ja porkkanakakku maistuivat. Kakun ohjeen löysin täältä ja tein sen jo kotona valmiiksi. Pakastaminen ei ollut ainakaan huonontanut makua… Mehevän muhevaa se on.

Kaiken pelaamisen, viininmaistelun, syömisen ja ulkoilun lomassa ja välissä höpöteltiin ja juteltiin, levollista loppiaista vieteltiin. Kovasti toivon, ettei kehenkään tämä kohtuullisen kurja, kuumeeton flunssani tarttunut muistoksi.

Nyt pehtoori aikoi lähteä hiihtämään, on mukava pikku pakkanen. Puolenkymmentä miinusastetta, pilvessä mutta poutaa. Minä en taida ladulle vielä uskaltaa, mutta tepastelemaan lähden, kameran kanssa luonnollisesti. Laittelen iltasella lumikuvia…

_______________

Klo 19.30

On kuutamo, taivas tähdessä, on viimeinen kaamoksen ilta. Huomenna nousee aurinko, oltuaan kuukauden taivaanrannan horisontin alapuolella.

Tässäpä muutama otos päivän lenkiltäni.

Uuden mittarin vieressä verrokkina olevaa harjaa on mainostettava. Ostin sen joulun alla Kauppahalllin edessä olleelta kori-, puutyö- ja harjakauppiaalta huikeaan 12 euron hintaan. Se on maailman paras harja. Noin niinkuin yksiselitteisesti sanottuna.

Ja vihdoin minun jääkakkujen kynttilätkin palavat… tähän asti ollut sen verran tuulta etteivät ole oikein olleet edukseen…

 

 

Loppiaisaatto Lapissa

Pakastuu. Mutta se ei ollut syy pysyä pois ladulta. Tai mäestä tai muutenkaan ulkoa. Nuha meinasi yltyä ihan mahottomaksi. Niinpä sitten huilailin. Ja tein lapaksia.

 

 

Lappilaisia tapaksia. Ja niitä varten uusi design-tekeleeni oli ihan toimiva. Että kahdestaanko noin paljon tarvittiin ruokaa? Ehei.

Saimme länsirajalta Saariselän kautta Ouluun matkalla olevia vieraita, ystäviä kylään.  Eikä sitten ollut vaikeuksia kuluttaa iltaa. Näiden ihmisten kanssa on loppiaisaattoa vietetty kymmenkunta kertaa ennenkin. Elikkäs viinikerhon ihmisiä on pohjoisessa liikkeellä. Ja niinhän sitä sitten tuli jokunen viinikin avattua. Vuoden 1997 Alsacen grand cru Gewurztraminer oli ihan hurjan hyvää.

Levollista loppiaista.

Pieni päivä

Aurinko ei vieläkään nouse. Vasta ensi sunnuntaina se on näillä leveysasteilla horisontin yläpuolella, ensimmäistä kertaa kuukauteen. Tänään taivas on ollut pilvessä, mutta yön mökin seinissä pyörinyt myrsky laantui aamuun mennessä. Kimmeltävät hanget kauniita, ihan hiljaista. Ruotsalainen historioitsija Peter Englund kirjoittaa mikro- ja mentaliteettihistoriaa käsittelevässä esseekokoelmassaan, että lumisateen voi kuulla. Ei Englund ole väärässä: lumisateen voi kuulla.

Voimapuu voi talvellakin hyvin …

Aamukahvipöydässä (aamu?? klo 10 on aamupäivä!) totuuden hetki: tänäänkö hiihtämään? Tänään hiihtämään. Laanilasta Piispanojalle. Sprintti :D. No vauhti ei ihan sprinttivauhti, mutta minä hiihdin. Sehän olikin ihan mukavaa. Eikä ainakaan voi pistää välineiden syyksi, jollei suksi kulje. Karhu Spectrat, sellaiset pitopohjasukset, pitivät. Ja luistivatkin.

Tänään minun saunanlämmityshukini. Ja ruoanlaittohan on minun yksinoikeuteni. Siinähän se päivä on taas kiireesti kulunut.

Enkö minä jo jouluna sanonut (kirjoittanut) että tonttuherra Routalempi kaipaa pohjoiseen: katsokaahan nyt, kuinka hyvin se viihtyy tuossa tuvan nurkassa.

Mistä minä tämän nuhan oikein sain?