Sade on piessyt puutarhasta satoja ruusunkukkia maahan. Vahinko. Muutkin kesäkukat alkavat olla enemmän surullista kuin nautittavaa katseltavaa. Omenapuussa on kyllä jo omenoita, ja yrttipehkot kasvimaalla tekevät hyvinkin toista satoa. Viinimarjoja emme juurikaan poimineet, on rastailla juhlat meidän takapihalla.

”Pikku Toscanani”, jonka ensimmäinen kukka oli opiskelijoilta keväällä saatu, on nyt kukintansa korkeassa keskipäivässä. Auringonkukat Festan seinustalla sattuvat somasti silmiin, vaikken keltaisista kukista pidäkään. Auringonkukat ovat eri juttu.

Etelä-Suomessakin oli auringonkukkapeltoja niinkuin Toscanassa tai Kataloniassa. Ei niitä ollut ennen, lapsuudessa. Tai mistä minä tiedän, oliko niitä, mehän kävimme Lounais-Suomessa, Kymissä ja Helsingissä sukuloimassa yleensä heti kesän alussa. Tai juhannuksen jälkeen.  Ei silloin auringonkukat kuki missään. Rypsi- ja rapsipellot muistan. Niiden keltaisen.  Ei ne silloin mihinkään suuntaan ajatuksia liikuttaneet, mutta kalliot, kumpuilevat peltomaisemat, ehkä jostain vilahteleva meri olivat jo lettipäisen pennun mielestä hienoja, jotenkin kauniita ja jännittäviä. Ei siis oikeastaan ihme, että viikonloppuna jokin liikahti: geeniperimäni on kuitenkin vähintään 600 kilometriä etelään näiltä vesijättömaiden, aakeiden laakeiden, soisten taipaleiden maisemista. Vaikka hyvähän täälläkin.  Onhan kotipihalla pikku Toscana.

 


 

Jokainen kommentti on ilo!

You might also enjoy:

Discover more from Tuulestatemmattua

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading