Showing: 21 - 30 of 35 RESULTS
Liikkuminen Niitä näitä

Takauma: perjantaina Vuokatissa patikoimassa

Perjantai-iltapäivän postauksen jatko …

Iso Pölly (326 mpy) huiputettu!

Yksi Kainuun reissun tavoite oli tehdä siellä pieni patikointilenkki Vuokatinvaaralle. Kesävaellusreittien karttaa katseltuamme valitsimme Eino Leino -reitin.

 (kuten tavallista, kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilu puolitoista tuntia seitsemän kilometrin reittiin kului. Saariselän ja UKK-puiston hyvin merkittyihin luonto- ja kävelyreitteihin tottuneilla olisi ollut sanottavana pari valittua sanaa Vuokatin viitoitusmestarille tai mikä viskaali lieneekään noita reittien merkkaamisia hallinnoi. Mutta emme sentään eksyksikseen joutuneet, vaikka välillä oli vähän hakemisessa, mihin suuntaan jatkettaisiin.

Sää suosi, ihan viimeiseen kilometriin asti. Sen ajan sitten puottikin vettä niin, että pehtoori, jolla ei ollut viittaa kastui aikas totaalisesti.

Olimme kiivenneet Vuokatin louhista rinnettä ylös huipulle, sieltä olimme ihailleet Naapuri­vaaran vihertäviä laihoja, kierteleviä Sotkamon vesiä ja sinertäviä vaaroja. Ainostaan järvi oli vielä katselematta. Kapusin vuoren toiselle puolelle, kallionkielekkeelle, joka melkein äkki­jyrkkänä putosi järveen. Siitä voin nähdä yli tuon tumman lammen, jonka rantoja lumpeet kaarsivat, näin vastarannan jylhän kuusikon ja kappaleen kesäistä taivasta… Aurinko laski juuri, sen rusko leimusi hetkisen kuusten latvoilla, mutta pian laskeutui kesäyön hämärä hienona, autereisena yli vaarojen. Pitkin lammen pintaa alkoi leijailla utupilviä, ne vyöryivät vaaleina, kuultavina aaltoina aina rantakallion juurelle, josta ne hiljalleen alkoivat lipua ylös päin.

Ei, ei tuo teksti todellakaan ole minun vaan Eino Leinon vuodelta 1893. Hän oli Sotkamon ja Kainuun luonnon ihailija, ja kirjoitti siitä monissa runoissaan. (ks. Reijo Heikkisen artikkeli aiheesta)

Mutta samanlaiselta se Vuokattilampi näytti reilut sata vuotta myohemminkin. Arvoituksellinen, hyvin syvän sininen.

 Reitti oli aika vaihteleva, alun ”löysät pois” – nousun jälkeen edessä oli hütte!

Että ei ole Kainuussa hüttejä? ei olekaan. Tällä hirsimajalla on joskus laskettelureissuilla käyty kaakaolla, mutta nyt se ei ollut auki. Eikä me kyllä mitään olisi tarvittukaan.

Polku oli välillä hyvin pitkospuilla ja portailla katettua, mutta paikoin aika pahasti louhikkoinen, teräviä kiviä tiuhassa, alaspäin mennessä sellaisten kanssa on oltava aika tarkkana. Sieniä reitin varrellaolisi ollut vaikka kuinka, mutta nyt ei oltu sienireissulla. Ja kaikkinensa mukava reitti se oli. Ja tuli liikuttua niin paljon, että illallinen oli ansaittu.

Katinkullassa kun asuttiin, kuten ainakin puolenkymmentä kertaa aiemminkin (pentujen ollessa ala-asteikäisiä käytiin pari loppiaista, yksi itsenäisyyspäiväviikonloppu  ja pari muuta viikonloppua siellä kylpylässä, laskemassa, keilaamassa … etc. ja sitten muutama työseminaari/palautepäiväreissukin tullut sinne tehtyä), joten päätimme mennä hotellin ravintolaan syömään. En tiedä, onko sitä tullut niin ronkeliksi, onko viime aikoina saanut niin hyvää ravintolaruokaa, onko tullut käytyä vain ketjuttomissa ravintoloissa, joissa ruoka tehdään paikan päällä, eikä vain sulatella pakastimesta tai kastikkeita vispata jauheista, mutta perjantain kokemus ei välttämättä ansaitse kovastikaan kehumista.

Tilasin alkuun chili-katkarapuja. Sain pienen kipollisen häthätää sulatettuja pirkka-, tms. muita pieniä, vetisiä katkoja, joiden ylle oli lorauteltu ruokalusikallinen, pari Thai sweet chili -kastiketta. Tiedättekös: ne eivät olleet hyviä. Sitten tein taas sen, minkä aika usein ennenkin: tilasin pääruoaksi toisen alkuruoan. Sanoin tarjoilijalle, että haluan ne gratinoidut etanat pääruoaksi, sitten kun miehelle tulee pääruoka elikkäs nieriää. No minun etanat tulivat yhtäaikaa katkojen kanssa. Eturuoka eturuokana ja sillä hyvä. Oma vika?! Tarjoilija kyllä pyysi anteeksi.

No sitten kun pehtoorille tuotiin fisu, oli sitä tietty (nälkäisenä) maistettava: se maistui jääkaapille. Muoviselle jääkaapille. Tai kuten pehtoori sanoi, että ei yhtään tiedä, mikä kala on lautasella.  Muistuu vain epämääräisesti kala. Jossa on häivähdys pakastimen tai jääkaapin muovista makua.  No kun sitten oikeasti olin kahden aika anehittoman alkupalan jälkeen edelleen nälkeinen, tilasin vastoin tapojani vielä jälkkärinkin. Cremé brûleeta. Ja SE oli hyvää. Oikealla vaniljalla maustettu. Ja rakenne kohillaan. Ehkei edes pakastekamaa? Hyvää se oli.

Niin se maku muuttuu: ennen meistä Katinkullassa OLI hyvä ruoka. Tai sitten perjantaina sattui kokilla olemaan huono päivä. Mutta nou hätä. Olihan meillä tiedossa seuraavana aamuna kylpylähotellin runsas aamiainen, jolla sitten hedelmät olivat jäässä ja leipä kuivaa! Mutta graavilohi oli hyvää, samoin vihannekset tuoreita ja raikkaita.

Ja sitten muuten Katinkullasta on todettava, että se oli muutoin hyvin vähän kulahtanut, vaikka se ei enää ihan uusi olekaan. Huoneet siistejä ja aulatilat edelleen avarat ja kondiksessa.

Paljon patikkapolkuja jäi kiertämättä, joten ehkä joskus toistekin piipahdamme ihailemaan Kainuun vaaramaisemia, kuuntelemaan korpiemme kuiskintaa. Siellä on paljon muutakin nähtävää kuin Raatteentie ja Katinkulta. Paljon.

 

 

Vanhemmuus

Sotilasvalatilaisuudessa

Kuopion pataljoonan ensimmäisen erillisen autokomppanian alokas TS on tänään nimitetty autosotamieheksi.

Valatilaisuus Kajaanissa alkoi ennen puolta päivää.

Tunnista Tomppa!

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

 

Voi poikani jos tietäisit, kuinka näytätkään papaltasi hänen nuoruuden kuvissaan baretti päässä? Voi kuinka tietäisitkään, kuinka muistan isäsi tulevan valalomalle harmaissaan…?

Mutta ei vain historian havinaa, vaan oli hieno tilaisuus, once-in-a-lifetime (sarjassa ´tarhaanmeno-ekaluokan kevään suvivirsi-rippijuhlat-vanhojen tanssit-penkkarit-lakkiaiset´ -näitä vanhemmille(kin) tärkeitä riittejä). Kajaanin kauniissa lauantaisäässä meitä oli varmaan 3000 – 4000 vanhempaa, tyttö- (ja poika)ystävää, sisarusta ja isovanhempaa ympäri Pohjois-Suomea, Savoa ja Pohjanmaata katsomassa kun nuoret miehet valansa vannoivat. Kun marssivat, kun asennossa seisoivat, kun ohimarssin suorittivat.

Ja silti minä en itke… Otan kuvia, vaihtelen objektiiveja, touhuan kovasti, enkä anna sotilassoittokunnan musiikin ollenkaan vaikuttaa vireystilaani, Jääkärin marssi ei juurikaan aiheuta mitään kylmiä väreitä, ja mikä ihme oli se ”välisoitto”, tosi  hyvälle kuulosti, minähän en mikään sotilasmenojen ihannoija ole,  — paitsi että nuoret miehet – oma siellä muiden joukossa – marssimassa, järjestys, marssimusiikki… Ei voi mitään, mutta kyllä minä tämän päivän kauan muistan.

Reilun tunnin tilaisuuden jälkeen sotilaat kävivät luovuttamssa aseensa, hakivat lomakassinsa ja sitten mentiin porukalla kenttälounaalle: hernesoppaa ja vanikkaa.

Lähdettiin kolmistaan (J. töissä joten ei päässyt mukaan 🙁 ) ajelemaan kohti Oulua. Flunssainen autosotamies puhua pulputti koko matkan …  Eniten tuntui haittaavan väsy, – ja se ettei saa syödä rauhassa. Ja aamuja enää 328.

 

Muutama kuva lisää tuolla: klik 

Historiaa Niitä näitä

Raatteentie v. 2011 koettu

…  Raatteentiellä oltu. Aamulla lähdimme Oulusta, suoraan itärajalle ajoimme – suunnilleen sitä reittiä, mistä neuvostojoukot Suomen aikoivat talvisodan aluksi poikki pistää. Raatteenporttiin asti ajelimme.

Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Ja talvisodan muistomerkki ”Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.

Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…

Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…

Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …

Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia ”vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?

Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on ”vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.

Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.

Tänään ei ollut.

Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.

Niitä näitä

Yhtäkkiä erilaista

Monen valvotun öisen tunnin jälkeen (onko täysikuu?, voisin lyödä vetoa että on! Vai johtuuko sittenkin San Lorenzosta?? ei, ei ehkä sittenkään. Tähdenlentoja ei näkynyt.) aamulla ilmoitin tylysti pehtoorille, että synttäriaamiaista ei ole tarjolla: lähden lenkille. Aika raakaa, myönnetään, mutta mies otti ilmoituksen urhoollisesti ja jäi keittelemään kahveja kun minä painoin kohti merenrantaa… aika varhain. Mutta nyt on lenkkivirettä!

Päivä kului  suorittaessa. Ihan mukavaa oli suorittaminen, niitä rukseja tehtäväksi aiottujen asioiden kohdalle tuli monta: mm. hankin synttärilahjan johon tulen osallistumaan, tulette vielä kuulemaan asiasta, ihan varmasti.

Iltapäivällä ihan töitäkin, mikä ei siltä tuntunut. Töiden töisevyys riippuu työkavereista ja vastuusta, siitäkin töiden ääressä keskustelimme. Tänään meni niin, ettei hoksinut töitä tekevänsäkään. Vuorotteluvapaalaiselle tämänmoinen piipahdus duuniasioiden parissa oli vain mukavaa.

Illansuussa tuli tytär juhlistamaan isänsä vanhenemista, söimme normitorstaita paremmin. Ja todellakin: torstaina joimme pullollisen kallista samppanjaa. Johtuuko se torstaista?, mutta olihan se äärettömän hyvää.

Nyt on aika lähteä pakkaamaan; vuorokauden piipahdus Kainuuseen tuonee tällekin foorumille uusia kuulumisia, niitä odotellessa, – –

 

 

Niitä näitä

Kirjoittamisentaidosta

Kyllä se nyt vain on niin,

että kun lukee tekstiä,

joka on hyvin, kiehtovasti, oikeakielisesti, analyyttisesti kirjoitettu,
joka on tarkoituksenmukaisesti ja selkeästi jäsennelty,
jossa on erilaisia lauserakenteita käytetty oikein ja vaihtelevasti
ja joka osoittaa kirjoittajan kaunokirjallista lukeneisuutta,

se kiehtoo ja vie mennessään,

vaikka aihe ja asia eivät lähtökohtaisesti edes kiinnostaisi.

Ja toisaalta,

kun lukee tekstiä,

joka on nippu yhteen kerättyjä faktoja, sähkösanomatekstiä, pelkkiä kovia päälauseita,
jossa on kasapäin viittaus- ja aikamuotovirheitä,
jossa kongruenssista ei ole tietoakaan,
jossa lyöntivirheiden suuri määrä riepoo ja katkoo lukemista
ja jossa on toistoa eikä teksti ole sidoksista,

se turhauttaa ja ärsyttää,

 vaikka oli aloittaessaan toivonut saavansa tietoa ja oppivansa lisää asiasta,

joka on aina tuntunut omalta ja läheiseltä.

Näin se vaan on. Olen puhunut. Kirjoittanut siis.

Joskus vaan ”on pakko”. Lukea siis. Tänäänkin on ollut.

 

Niitä näitä Yliopistoelämää

Ulkonäköpaineita

Sattuipa silmiin Maikkarin nettiuutisista juttu, jossa kerrottiin opettajien ulkonäköpaineista. Väitöskirjaa aiheesta tekevän tutkijan keräämät tiedot kertovat, että ”Peruskoulussa opettajien on oltava edelleen kansankynttilöitä, eli opettajien on oltava täydellisiä ja näytettävä opettajalta” ja tutkija kertoo edelleen:

– Joissakin kouluissa ei voi pitää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, Kamila sanoo.
Myös oppilaat saattavat kommentoida opettajien pukeutumista.
– Siinä pyritään nolaamaan opettajaa hetkellisesti ja oppilaiden kommentointi on suorempaa kuin kollegoilla.

Aikas hurjalta kuulostaa. En minä kyllä tiedä, että yliopistolla (ainakaan humanistisella puolella) opiskelijat tai kollegat opettajien vermeistä huomauttelisivat. Ulkonäköpaineita toki on itselläkin, vähän 🙂 , ja minustakin duunissa kuuluu olla siisteissä kamppeissa, mutta että ”täydellisiä”, ”näytettävä opettajalta” ja että kahta päivää peräkkäin ei samassa neuleessa luentoa voisi pitää.  Enpä ole kuullut yliopistossa tuommoisesta. Varmasti paineet ovat kiinni itsetunnosta ja iästä, asemasta ja yhteisöstä.

Tuosta on ”näytettävä opettajalta” on omakohtaisia kokemuksia luennointiurani alusta. Vastikään maisteriksi valmistuttuani minut pistettiin pitämään luentoa oman graduni aiheesta, ja minä tomppeli tietysti intopinkeänä tartuin tilaisuuteen ja luennon kasasin. Mutta kun oli luennoitava omille kurssikavereille ja monille aiemmin aloittaneille! Siihen maailmanaikaan kun ei ollut homma eikä mitään lukea maisteriksi kahdeksan tai kymmenenkin vuotta ja kun mie maisterin paperit puolessa tuosta ajasta tein, niin olin vähän pentu luennoimassa. Ja esimies, emeritusproffa kun ruukasi vielä pukeutua liituraitaan, mirriin ja kultaisiin kellonvitjoihin, niin olihan niitä paineita. Ja mikä avuksi? Ei muuta kuin ostamaan Vuokon mekko. Ja varmasti oli helman pituus alle polvien. Oltiin niin opettajaa, niin opettajaa.

Nyttemmin ongelmat ovat vähän toisen suuntaisia. Mieluusti käytän farkkuja ja vakosammareita, villatakkeja ja paitapuseroita, jumpperi olkapäillä ja sitten jakut ja bleiserit vain kun on sellaista pönäkämpää ohjelmaa tiedossa. Erityisesti ekskursioille lähtiessä koetan katsella jotain mahdollisimman vähän ”tätiä” ylle. Viimeksi vai viimeistä edelliselle lähtiessäni ja pakatessani, pehtoori jo kysyi, että ootkos sinä muuttamassa jonnekin, kun koko garderobi on esillä ja koetteilla.

Jonkun kerran opiskelijat ovat kommentoineet pukeutumista. Muistanpa tämmöiset: ”Vitsi sullon ihana poolo, mistä? Paljonko?” tai ”Ootkos suoraan mökiltä tulossa, kun vetimet on vähän semmoset?” tai ”Oikein on ope kukkamekon pistäny kevään kunniaksi!” Jotta eipä ole mitään mieltä pahoittavaa kohille sattunut.

Ja luulen etten ole ainoa, jolle itselle passelit kamppeet antavat hyvän olon, vähän kuin vapauttavat olemaan. Ei tartte miettiä, ei sitten ole paineitakaan.
________________________________________

Kitzbühel-sivulla on pari matkapäivää lisää:
http://www.satokangas.fi/Matka/Kitzbuhel/index.htm

 

 

Niitä näitä

Tämä päivä on tehty …

Tämä maanantai on tehty mustikoista, vadelmista.  Ulkona vihmovasta sateesta, viheliäisestä sateesta, joka kertoo syksyn olevan lähellä.

Tämä päivä on tehty tyttären näkemisestä, hyvästä mielestä apen voidessa jo paremmin. Tämä päivä on tehty pitkien asialistojen tekemisestä, ja niissä mainittujen asioiden välttelystä.

Tämä päivä on tehty kotonaolosta. Tänään on ollut aikaa Itävallan matkakuville.  Kolmen ensimmäisen vaelluspäivän kuvat ovat jo matkakertomussivulla.

On siellä hienojakin kuvia. Ainakin maisemat olivat järjettömän kauniit, mielettömän majesteettiset. Mutta silti kauniit.  Katso vaikka klik, klik.

Tämä päivä on tehty telkkarinkatsomisesta, tänään tulee toinen osa Pilcherin Simpukankerääjistä. Taitaa sitten ollakin jo toinen kerta tälle kesälle kun istahdan telkkarin ääreen. Viime maanantaina oli se ensimmäinen.

Tämä päivä on tehty liikunnasta lintsaamisesta.

Tänään ei voisi kukaan olla parempi laulaja kuin Juha Tapio.

”mutten mitään, en ketään, alla ikivanhan auringon…
en mitään, en ketään, enemmän kuin sua …
lueskella vällyn alla, kun sade rummuttelee ikkunaan
irrallaan ja maailmalla
joka kadunkulmaa pitää kotinaan …

Kuuntele, kuinka se on kaunis, kaunis…

Vuorotteluvapaa

Pehtorinna?

Paluu Ouluun, arkeenkinko? Nyt on edessä vuorotteluvapaalaisen arki. Joku roti tähän elämänmenoon on tietty nytkin järjestettävä, ja uudenlaista elämänmenoa opeteltava.

Joitakin projekteja on vielä hoideltava. Pari kirjaprojektiakin vaativat varmasti ihan rutkasti koneella, arkistossa ja meetingeissä istumista, mutta eihän tästä tavanomaista elokuuta tule, ei tavanomaista syyslukukautta tule.

Itselleni lukujärjestystä koettelin tässä laatia, tekemisiä pistää järjestykseen, ja sähköposteja ensi viikon tapaamisia varten lähettelin ja siinä hoksasin, että sellainenkin juttu kuin sähköpostin lopussa oleva automaattinen ”virallinen allekirjoitus”, joka on töissä yhteys- ja nimeketietoineen oltava, on nyt muutettava.

FT, yliopistonlehtori on tulevana vuonna jotensakin ihan se ja sama, mutta mitä siis laittaisin, jos ylipäätään jotakin sähköpostien automaattiallekirjoitukseksi haluaisin laittaa ?

FT = fiilistelijä toimettomana? vai FT = fiksusti tauolla? Päätoiminen patikoija, taidehistorian tankkaaja, valokuvaukseen villiintynyt, tietokoneeseen takertunut, ruokareissaaja, …  ?  Oisko ehdotuksia? Tuulestatemmattu? Tai kuten tänään itse kirjoitin TuulestaJemmattu! Silloin kun on mökillä (Myötätuuli on siis mökin nimi), voisin olla TuuleenJemmattu! Heh!

Silloin kun väittelin olivat miehen työpaikalla pohtineet, että mikäs hän nyt on arvoltaan kun vaimo on tohtori. Vielä silloin kun Suomessa tohtorit olivat pääsiasiassa vain miehiä, puolisot olivat tohtorinnoja, mutta eipä se enää tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassa oikein pelitä. Eikä oikein sekään, kun minusta tuli Paistinkääntäjien ritari, että miestä olisi alettu puhutella ritarinnaksi. Mutta entäs jos minä olisinkin ensi vuoden pehtorinna? En taida haluta…

Taidan tyytyä vain heittämään oppiarvot ja nimekkeet syrjään.  Ihan vaan ittekseni lähettelen sähköposteja. Enkä mistään pestistä.

Mutta tämän blogin ”asialistaan”, kategorioihin (tuossa oikealla lista), taidan lisätä uuden ”Vuorotteluvapaa”-aiheen… Jotenkin on sellainen kutku, että tähän asiaan palaan vielä. Toivottavasti en kyllästyttämiseen asti. Mutta huomiseen!

 

Sanoinko minä jo, että pohjoisessa olivat kanervat kukassa. Olivat ne. Ihania olivat.
Kokonaisia peittoja tuntureiden rinteillä.
Niiden kuvista voisin teetättää vaikka canvas-taulun…

Lappi

Niilanpää huiputettu

… tai totta puhuen ei ihan huipulle asti menty.

Mutta Tuulestatemmattu tahtoi tunturiin.

Se on kuin pontikkaa
tämä maa –
väkevää, salakavalaa.
Humalluttaa
tunturiin tohtivan!

Mehän tohdimme. Siispä ikkunat ovat edelleen pesemättä. 🙂  Olkoot! Aamuyhdeksältä starttasimme mökin pihasta kohti Kiilopään Tunturikeskusta; siellä auto parkkiin, reput selkään ja kohti Niilanpäätä.

 

Ei tule tuosta Saariselän tunturiketjun reunaa nousevasta patikkareitistä meidän lempparitaivalta. Reitin pituus passeli aamupäivälenkiksi (8 km), eikä korkeusero ollut paha (200 mpy – > 400 mpy + rapiat) mutta koko matka oli soraa, kivikkoa, hiekkaa… Joutui koko ajan katsomaan kenkiinsä, ettei kompastu irtolohkareisiin tai ettei laskeutuessa lähde kivet vierimään alta.

Vanhalla erotuspaikalla oli taukotupa, siellä termoskahvit pullan kera nautimma. Ja eikun sitten takaisin. Sää edelleen pilvipoutainen. Oikein hyvä tepasteluun. Eikä sada.

Ja taas muistan, että kuinka hyvä olikaan kun tuli hankittua kunnon reput! Ainoa vaan, että miksei niitä ole hankittu jo silloin, kun näitä patikkaretkiä ryhdyttiin tekemään. Kamera ei tunnu painavan juuri ollenkaan, sadeviitta, juomapullo, puukko ja kaikki muu tähdellinen kulkee mukana. Viistakkeet pitävät repun paikoillaan ja selkäpuolella pieni ”ilmanvaihtokanava” estää repun liimautumisen selkään. Mutta kaikki kunnon vaeltajathan tämän jo tietävätkin. Me vasta nyt. Mutta onneksi edes nyt. On entistäkin mukavampaa patikoida…

Paluumatkalla teimme pienen sivupolun; tarkoituksena välttää kivinen reitti, mutta reippaanoloinen, liki silmänkantamattomiin ulottunut suo sai meidät palaamaan takaisin merkitylle polulle. Sopuleita, ja muutama sienikin nähtiin. Pitäisikö sittenkin jäädä ensi viikkoon…? Eipä se nyt oikein onnistu.

Iltapäivällä puheluita Ouluun ja sitten mökkinaapurin kanssa ”historiaprojektin” ensimmäisen vaiheen valmistumisen juhlistaminen tulistellen Hangasojan varressa.

Rantasaunaa ja kaksinoloa, lukemista ja lauantaita Lapissa. Kuinkahan kauan tohtisin näin jatkaa? Toinen viikko menisi ihan kevyesti…