Merkillinen alakulo, taas. Luopumista?
Jatkotutkijoiden seminaaripäivä tänään. Pitkä päivä, joka meni hurjan nopeasti. Innostuin, opin, hiljaisesti (heh!) tuohduin (miksi metodeista tehdään turhan vaikeita, miksi?), koetin kannustaa, kaipasin (jo nyt?!), kuuntelin, kummastelin, kommentoin, kiinnostuin.
Yhtäkkiä tajuan: tämä on minun maailmani. Historia. Se, se on. Minun juttuni.
Niinkö paljon päivää odotin, että olin taas viiden jälkeen hereillä? Varhain aamulla päätin, että en sittenkään lähde pyörällä Lasarettiin, – menen autolla. Ehdin ennen yhdeksää melkein tunnin kävellä jokivarressa, Ainolassa. Oli kaunis aamu. Tavattoman. Mutta kylmä. Kuvasin jokisuistossa, puistossa. Lehtikuusen ”hiirenkorva” on kuin päivän aihiot. Väitöskirjantekijöiden töiden alut: vihreitä mutta varmoja, vahvoja.
Klikkaamalla suurenevat.
Joskus soisin olevani vähemmän äänessä, soisin tietäväni asioista enemmän, soisin ajattelevani enemmän asioita kuin ihmisiä. Jokin kummallinen ristiriita tuntuu kun huomaan, että tusinan tohtorikoulutettavan joukossa puolet on sellaisia, joiden kanssa olen tehnyt töitä heidän fuksivuodestaan asti, sellaisia, jotka opiskelujen ensimmäisenä vuonna ovat ilmoittaneet hops-palaverissa ”haluan tutkijaksi”. Ovat nyt tutkijoita, ”minun” opiskelijoitani tutkijoina ;). Näinkö paljon aikaa on jo kulunut…
Mutta tänään keskusteltiin – toisin kuin silloin kun meitsi aloitteli väitöskirjan tekoa. Tänään keskusteltiin tutkimussuunnitelmien äärellä, lounaalla, seminaarin jälkeen (ehkä en sittenkään ole menettänyt jotain? ).
Nyt on kummallisen tyhjä olo, — ja lukemista pöydällä iso nippu, mutta jääkööt huomiseen! Nyt Oskar odottaa …
