Ja hitto! Taas minulle käy näin! Pitää kirjoittaa huomiseksi yksi sivu tekstiä. YKSI! Y-K-S-I. Homma tuli tietoon vasta iltapäivällä, joten aikaa uuteen asiaan perehtymiseen ja kirjoittamiseen on äärimmäisen rajallisesti. Päätin töistä tullessa, että istun tähän koneen ääreen ja käytän TASAN kaksi tuntia ja sitten pistän jutun menemään ja sillä hyvä.
Ja just! No onnistuuko? Olen nyt kolme tuntia etsinyt faktoja, juttu on tällä hetkellä liki neljä liuskaa pitkä, enkä ole vielä edes päässyt asiaan. Novellinko tästä aion tehdä? Pienoisromaanin? Siispä päätän karsia kaikki adjektiivit pois. Otan kaikki sivulauseet pois. Otan joka toisen lauseen pois. Ja tätä tehdessäni täydennän toisesta päästä: hölmöläisten hommaa!
Yksi liuska! Ei voi olla niin vaikeaa? Ai ei vai? Kyllä kuulkaa minulle voi.
Muistatteko/oletteko koskaan käyneet ensimmäisen blogini ensimmäisellä sivulla (se on täällä)? Liki neljä vuotta sitten aloitin bloggaamisen yhtänä tärkeänä tavoitteena opetella kirjoittamaan lyhyesti! Ja olenko oppinut mitään! En! En mitään. Good grief! Voih surkeutta!
Tiedän tunteen. Osaan kyllä kirjoittaa blogitekstin mittaisia hutaisuja, mutta jos perehdyn aiheeseen, siitä alkaa tulla kirjan mittainen. Mutta ei koskaan rehellisen kirjan kokoinen.
Hyvä Kaisa! Onpas lohdullista, että on muita kanssani samanlaisia. Paitsi että sinun blogijuttusi harvoin ovat pelkkiä ”hutaisuja”.
Mutta minunpas on nyt leuhkittava, että minä sain kuin sainkin sen jutun eilen valmiiksi. Ja VAIN liuskan. Mutta kyllä se töitä teetätti 🙂