Silloin kun ennen lähdettiin reissuun kaksistaan, ennen kuin oli lapsia, ennen kun me olimme aika lailla nuorempia, ei mennyt kauan pakatessa. Kunhan oli passi, valuutta vaihdettu ja lentoliput. Kohteen matkaopas ja kartta. Hyvät kengät ja rentoja kamppeita – ja kamera (diafilmit kannatti usein ostaa vasta Suomen rajojen ulkopuolelta).
Nyt kun ollaan taas vain kaksistaan (tai siis kaksi ystäväpariskuntaa myös) lähdössä on pakkaamainen paljon monimutkaisempaa. Onko iällä ja ajalla tekemistä asian kanssa? Kamerat, kännykät, miniläppäri, latureita repullinen, muistikortteja, piuhoja, pattereita, adaptereita, rillit, aurinkolasit vahvuuksilla, pussillinen lääkkeitä – varalta, valtaisa nesesssääri (pelkästään hiukseni vaativat ainakin viiden purkin roudaamista), ja vaatteet! Aina niitä on liikaa. Nyt tein periaatepäätöksen: otan vain mustia ja valkoisia. No hyvänen aika eihän minulla paljon muita olekaan! Mutta silti niitä tuntuu kasautuvan taas aivan liikaa. Ja kengät ovat aivan oma ongelmallinen luku sinänsä.
Minulle merkittävä osa matkalaukun sisällöstä on kaikki kirjallinen materiaali (matkaoppaat, kartat (meillä kun ei ole TomTomia (minusta ei ole sopuisaksi eläjäksi sellaisen kanssa samassa autossa, joten mennään ihan vanhaan malliin, kartat ovat ihania!kartat eivät väitä vastaan, eivät käske ajaa pellolle, kuten minun viime kesäinen kokemukseni Katalonian reissulta on,) ruokakirjat, Italian viinireitit (chiantia ristiin rastiin, luulisin), sanakirjat.
Uno, due, tre, quattro, cinque, sei, sette…
Buongiorno, Quanto costa la borsa piccola?
Non ho capito, scusi.
Jotta lenkillä on taas kerrattu sanoja… Nyt vielä kasteltava pihakukat, kilpuri kylvetettävä, pojalle vähän ensi viikon sapuskoja valmiiksi, muutama puhelu, unen yritystä…
Ei, ei tämä lähteminen ole riesa, tämä on riemu! A domani!
