Vanhana vanhempainillassa

Olin Juniorin vanhempainillassa. Olisiko se jo minulle viimeinen vanhempainilta? Tilannehan ei suinkaan ole niin, että alkanut lukuvuosi olisi perheessämme viimeinen vuosi, jolloin meillä on koululainen talossa, vaikka poika virallisesti abiturientti onkin. Tilannehan on se, että poika on vielä ensi vuodenkin syksyllä abi. Ensi keväänä meillä ei lakkiaisia ole, vaikka teoriassahan se olisi joskus vielä ollut mahdollista. Mutta ehkäpä meillä on sitten jo seuraavana keväänä.

Kuten niin monta kertaa aiemminkin vanhempainilloissa ja vanhempainneuvoistoissakin (joissa olen lasten tarha- ja ala-asteaikoina istunut vuosikausia,) jouduin ihmettelemään, kuinka merkillisen nuoria meidän kakaroiden luokkakavereiden vanhemmat ovatkaan! Entäs sitten opet? No historian ope, joka on pojan rinnakkaisen ryhmän ohjaaja, on yksi meiltä valmistunut, tuntuu, että ihan vasta valmistunut (on siitä kuulemma kymmenkunta vuotta!) nuori mies.

Eikä siinä vielä kaikki! Töissä tänään yksi nuori opiskelijaneitokainen (josta puolustukseksi on sanottava, että oli kirjallisuuden siirto-opiskelija) heittäytyi teitittelemään minua. Kohteliaaksihan varmasti kasvatettu, mutta että teitittely särähti.

Minä kun aina kaikille selitän, että pysyn nuorekkaana (heh!), koska saan tehdä töitä ja viettää aikaa nuorten opiskelijoiden, nuorten aikuisten kanssa. Ehkä sekään ei sitten enää riitä pitämään minua automaattisesti sinuteltavana. Pitänee koettaa huomiseen fuksien esittelyyn etsiä jotain rentoa kampetta. Farkut ja joku huoliteltu neule? Vakosammarit ja farkkutakki? Pellavahousut, löysä paitapusero ja joku huivihurtuuki? Burberryt ja Gerry Weberit on nyt unohdettava! Täteily ei sovi kuvioon!