Rojekti yhdessä

Yöllä satoi. Satoi paljon. Puoli viideltä heräsin kun sade ei enää vain ropissut mökin kattoon vaan rummutti, piti jo meteliä. Sade ei kestänyt kauan mutta jäin hereille. Enkä nukahtanut, joten sade ehti alkaa uudelleen. Mietin. Mietin ja olin huolissani. Kuuntelin sadetta. Mietin. Tuntui flunssaiselta. Taas satoi. Paljon. Rännit romisivat. Ja sitten heräänkin – kello on yhdeksän! Yhdeksän!

Koko päivän oli pilvistä, aamupäivällä satoi vähän lisää. Käytiin kaupassa, järkkäiltiin kaikkea valmiiksi vieraiden varalle ja sitten puolelta päivin päästiin tekemään ”rojektia”. Pitkästä aikaa yhdessä tekemään rojektia.

Sanotaan, että ihmisen kehoon jää jäljet kaikesta. Että on sellainen tunnejälki. Tänään tämä tuli mieleen kun kärräsin pari kuutiota märkää hiekkaa, muutaman kymmenen kottikärryllistä kiviä ja sitten vielä eräänkin satsin liuskekiviä. Minulla on tunnejälki kärräämisestä. Pehtoorin ja minun vuosikymmeniä (33 vuotta!) kestäneessä parisuhteessa kärrääminen on jättänyt minuun tunnejäljen. Kärrääminen on mun juttu, pehtoori toteuttaa, on tarkka, viimeistelee, tekee, ja minä kärrään – hiekkaa, multaa, kiviä, kuntaa, soraa, milloin mitäkin. Kuuden tunnin kärräämisen jälkeen saatoin sanoa, että en jaksa enää, … olo oli väsynyt mutta tyytyväinen. Yhdessä tehtiin, eikä paljon puhuttu, tehtiin kuitenkin.

liuskeet

Välillä nautimme savurautua joka etelämpänä tunnetaan nimellä nieriä. Istahdimme nuotiopaikalle. Ei paistanut, mutta ei satanutkaan. Tyven. Kostea. Moni voisi luulla että oli sääskiä, mutta ei ollut. Ei. Hyvä juttu. Ja taas homma jatkui… Nyt on pihapiiriä maisemoitu ja sisäänkäynnit uusittu (vrt. eilinen kuva), terassia vähän laajennettu.

Nyt on aika mennä nukkumaan.

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.