Ruoka ja viini

Kookosrisottoa ja muuta hyvää

Eilinen meni jotensakin kokatessa koko päivä. Oli meidän vuoro järjestää viinikerhon meetinki. Aiheeksi valitsin Espanjan viinit,  – Madridista tuodut erikoisuudet ja muutama kotimaan monopolista hankittu punaviini olivat kaikki luksusviinejä. Yhä useammin maisteluistamme on tullut myös ruokasessioita, ja minä halusin opetella – taas kerran – tekemään espanjalaista ruokaa. Tapaksia lähinnä. Vaikka tapakset ovatkin periaatteessa alkuruokia, tein niitä niin paljon ja erilaisia (tais olla yhteensä 13?) jotta saatiin ihan päivällinen aikaseksi. Eivätkä nyt niin huonoja olleetkaan. Marinoiduille herkkusienille kehittelin uuden tavan kokata, mutta mitä niihin laitoin? Heaven knows.  Toinen oma kehitelmä oli yritys tehdä samanlaista kookosrisottoa kuin saatiin viime lauantaina Matalassa. Viikolla yritin jo kerran ja tämä toinen yritys oli jo ihan kelpo. (Aivan risotto on italialaista ruokaa, eikä tapksia, mutta tarjosin tapasmaisesti, siis pari ruokalusikallista lautaselle ja sen oheen chilikatkoja.) Resepti alla.

Viininmaistelun ja päivällisen nauttisen lisäksi mietimme myös, miten juhlistaisimme kerhomme 18-vuotista taivalta. Täysi-ikäiselle viinikerholle esitimme maailmanvalloitusta, tai noh, josko vuokrattaisiin viikoksi talo/linna Italiasta? Ei jyrkkää eitä. Elämme toivossa. Ja nyt juuri elän toivossa myös kymppiviikon loman osalta. Saapa nähdä.

Valokuvauskurssin tämän viikon läksynä on ”kuvaaminen niukassa valossa” . Tein äsken läksyjä…

Tulppaanit tummalla taustalla

_________________________________________________________________________

Kookosrisotto

3 rkl oliiviöljyä
2 dl risottoriisiä (Arborio)
1 dl kuohuviini tai loraus valkoviinietikkaa
1 tlk (2-3 dl) kookosmaitoa, ja vettä

1 dl kookoshiutaleita
3 rkl voita
suolaa
ruohosipulia

Lämmitä öljy pannulla miedolla lämmöllä. Lisää riisi samalla lisäten lämpöä. Sekoita hyvin ja valvo koko ajan, ettei riisi pääse palamaan. Kun riisi alkaa ”kuultaa” kaada kuohuviini pannuun.  Lisää kookosmaito vähitellen, samalla sekoittaen pieniä määriä kerrallaan. Anna liemen liueta riisiin ennen kuin kaadat lisää. Lisää vettä niin ettei riisi pääse kuivumaan. n. 20 minuuttia ja risotto on kypsää. Ota pannu pois liedeltä. Lisää kookoshiutaleet, silputtu ruohosipuli  ja voi sekä suola. Sekoita hyvin ja tarjoile lämpimänä.

Yliopistoelämää

Kiitos

Kerran ostin viinipullon ihmiselle, joka teki minulle ison palveluksen. No, sellaisten palvelusten tekeminen kuului hänen työhönsä: hänen kuuluikin se tehdä, mutta mielestäni hän joutui tekemään paljon hommia, jotta haluamani palvelu onnistuisi kuten kovasti toivoin. Joku toinen olisi voinut torpedoida jutun totaalisesti. Kerroin yhdelle tutulle tästä tapauksesta, että ”olihan vallan mainio ihminen siinä firmassa, auttoi ja teki kaikkensa, ja sai homman sujumaan. Vein viinipullon kiitokseksi.” Tähän tuttuni totesi ”oisko kannattanu, hommahan kuului sen työhön”.

Minun työhöni kuuluu ohjata opiskelijoita opinnoissaan ja opinnäytetöissään. Tänään olin tekemässä työtäni, ja olin arkistossa prosemmalaisten kanssa aloittelemassa tutkimuksen tekoa. En välttämättä koko ajan erityisen asiantuntevasti (että sitä voi unohtaa asioita!), mutta yritin kuitenkin. Ja yksi opiskelijoista kävi erikseen, session jälkeen, sillä töin, kiittämässä. Ja sillä kiitoksella minä elän kauan. 🙂

Yliopistoelämää

Hermostunutta häslinkiä

Aamuneljältä aloin odottaa, että voisin nousta ylös. Taas kerran olin sitten salin oven takana ennen kuin se aukesi. Ja päivä jatkui suunnilleen yhtä hermostuneena. Paitsi luennolla. Oli mukava luennoida. Ja mikä parasta: minä sain asiani sopimaan. Se ei minulta – edelleenkään – käy mitenkään vaivattomasti. Nanosekunnin murto-osassa saatan unohtaa vakaat aikeeni puhua vain ja ainoastaan asiaa, ja ryhdyn rönsyilemään sivupoluille. Historiankirjoittamisen tuskasta ja riemusta. Tutkijan takkuisesta taipaleesta, johon mahtuu paljon myötäleitäkin.  Niin toki tein tänäänkin, mutta onnistuin palaamaan asiaan. Tiukasti asiaan.

Luentoa lukuunottamatta muutoin sellainen kummallisen sähköinen päivä. Eikä vähäisin syy ollut opiskelijavirta, joka tuntui huonettani huuhtovan pitkin päivää. Ja siinä välissä sitten vielä professori – ja toinenkin –  piipahtivat eräänkin kerran. Puhelinkin soi päntiönnään, joten häslinkiä riitti. Jos olisi kirjattava työpäivän suoritus, mitä jälkiä siitä jäi. Mitä sain aikaiseksi reilun kahdeksan tunnin aikana? Pidettyä kahden tunnin luennon, enkä muuta. Härdellipäivä, etten sanoisi.

Niitä näitä

Valokuvauskurssilla

Olin Valokuvauskurssilla. Hoksasin, että menin porukkaan, joka oli jo syksyn kokoontunut ja jonka asiantuntijuus pikkuisen hirvittää. Mietin vielä pärjäänköhän pidemmälle ehtineiden joukossa. En hallitse kameran ja valokuvauksen terminologiaa kuten muut kurssilaiset – no sitä vartenhan olen kurssille mennyt. Saatan joskus onnistua kuvan otossa mutta se ei johdu siitä, että tarkkaan tietäisin, mitä teen, vaan siitä, että otan niin paljon kuvia, niin monin eri asetuksin,  että aina joku välissä onnistuukin…  🙂   No mietin, jatkanko keskiviikkoiltaisin Oulu-opistolla vai pysynkö kotosalla.

Vanhemmuus

No nyt se selvis!

Ja minä kun olen niin kovasti pohtinut Juniorin koulumenestyksen olemattomuutta, toisaalta ollut kovin iloinen hänen sosiaalisista kyvyistään ja positiivisuudestaan. Nythän minä tiedän, mistä pojan piittaamattomuus oppimistuloksista johtuu! Nyt tiedän mitä voin syyttää! Vain ja ainoastaan itseäni kun olen ”himmleriläiseen” päiväkotielämään pojan toimittanut  jo alle kolmevuotiaana. Ja ihan vaan ”uramuijaäidin” itsekkyyden takia! Entäs sitten tytär? Mitenhän hieno ihminen hänestä olisi tullut, jollei olisi joutunut ensin puoleksi vuodeksi jo kymmenkuisena tarhaan ja sitten uudelleen yhtä aikaa pikkuveljen kanssa reilut nelivuotiaana.

http://www.youtube.com/watch?v=fHiwBJZTexo

Päiväkodissa tai ei, osaavat satavarmasti molemmat keskustella paremmin kuin ”sosiaalisesti lahjakas” kotiäiti, jonka argumentaatio on pöyristyttävää! Jos tuo Youtube-pätkä tekstitetään, minkä jälkeen se takuuvarmasti leviää maailmalle, on Suomi-kuva kirkas ja  kaunis.

Ko. perheen isä on mielestäni aina ollut yksi inhokkien inhokki, joten olisi mielenkiintoista nähdä millaisia näiden vanhempien pojat ovat. Mitä heistä tulee? Totalitarismilta varjeltuja ja äidinrakkaudessa kylpeneitä,  jollaisia päiväkodissa olleet ”älykköjen vihreitten” kakarat eivät koskaan voi olla?

En tiedä muista äideistä, perheistä, lapsista ja päiväkodeista, mutta olen täysin vakuuttunut, että lastemme päiväkoti oli kodikas, turvallinen, sopivaan sosiaalisuuteen kasvattava ja monin tavoin opettava, lämminhenkinen paikka, jonka pihalla teinit vieläkin käyvät moikkaamassa ”tarhantätejään”. En tarvitse ”sammumassa olevan kulttuurin ruotsalaisia tutkimuksia” tietääkseni, että jos meidän mutikaisemme ja meitsi olisimme olleet vielä pari vuotta keskenään kotona, olisimme kaikki kolme + perheen isä paljon polosemmin pärjääviä, henkisesti huterampia ja sosiaalisesti rutkasti rujompia kuin nyt.

Huh, minä tuohdun, vaikka pitäisi kai vain tuntea myötähäpeää tuollaisesta esiintymisestä.

Niitä näitä

JATKO(?)kurssille menossa!

Nyt ahistaa. Pehtoori kävi tänään ostamassa minulle kameraan polarisaatiolinssin; osti kun niin pyysin. Oli ostanut samalla pienen, uuden valokuvaus kirjasen. Ajattelin ensin, jotta hyvä. Varsinkin kun olen keskiviikkona aloittamassa Oulu-opiston kuvauksen JATKOkurssin ja ensi kuussa pääsen päivän PhotoShop-JATKOkurssille. Otinpa tuossa töistä tultua ja syötyä uuden linssin ja kirjan ja ryhdyin vähän kertaamaan valokuvauksen ”teoriaa” ja oikein tarkemmin katsomaan, mitä kaikkea kamerastani saakaan irti ja vähän tsekkaamaan, mitä kaikkia mahiksia PhotoShopissa voisikaan olla. Ja nyt on niiiiiin uuno, urpelo olo, ”en-tiedä-mistään-mitään-ja-olen-muka-jatko-kursseille-menossa”. Alkeetkin hukassa. Eikä millään aikaa treenata. Nytkin pitäisi opetusta valmistella… Mutta jos kuitenkin vähän aikaa otan RAW-kuvia ja muokkailen, josko jotain oppisin.

Vanhemmuus

Sunnuntain saldo – ynnämerkkinen

Valoa tunnelin päässä… ? Täytyy vain toivoa ettei se ole juna!

Olemme pojan kanssa keskustelleet viime päivinä – välillä vähän reippaammin, välillä hyvinkin läheisesti ja välillä ihan asiaakin. Mikä kaikki luo minuun toiveikasta mielialaa. Ehkäpä? Ehkäpä tämä hullun huoleton hulivili joskus oikeasti oppii  itse vastaamaan tekemisistään, asioistaan, vähän jopa tulevaisuudestaan.  Mistä sen tietää? Olisipa enemmän näköpiirissä koko poika. Lähtisipä meidän kans seuraavalle lomalle! Lomaan vielä kuusi viikkoa. Siitä jo haaveilen. Vaikka onpa nuo huushollihommat ja vähän työtkin maistuneet… Ihan sunnuntai.

Niitä näitä

Kulttuuria monella tasolla

Vieläkin soi valssi … Olemme olleet teatterissa katsomassa Keisarin valssia. Olihan Aleksanteri ensimmäisellä komea ääni ja raami.  Loisteliasta pukuteatteria ja musiikkia.  Kolme tuntia viihdettä isolla V:llä. Historian tuotteistamista parhaimmillaan.

Murmeli ja me. Kolmistaan. Ja teatterihan vaatii ruokaa ennen tai jälkeen. Me olimme päivänäytöksen jälkeen Matalassa. Viiden ruokalajin yllätysmenussa oli kaksi erinomaista, kaksi hyvää ja yksi välttävä. Kookosrisotto väliruokanna  ja paistettu kuha pääruokana olivat ne erinomaiset. Jo huomenna on testattava kookosrisottoa. Että se oli hyvää. Jälkiruokana ollut digestive-pohjainen mango-kakku oli vain välttävä.

Mutta insinööri-pehtoorikin totesi, että kulttuuri (teatteri ja historia) on hyväksi – jos se yhdistetään myös vatsan nautintoihin. 🙂

Niitä näitä

Arjessa juhla

– Mukava nähdä. Mitä kuuluu?

– Eipä tässä kummosia.

– No? Ei kuulu mitään?

– Niin, no ei mitään erikoista. Kun kuule on  elämänsä tässä vaiheessa ja kun voi sanoa, ettei kuulu kummoisia, se tarkoittaa, että kaikki on hyvin.

– Aha. Niinku miten niin?

– Jos ei kuulu mitään, niin se tarkoittaa, että elämä on tasaista, arki on hyvä ja pyhät odotettuja.

Kävin tämän – minulle silloin niin hämmentävän – keskustelun puolivuosikymmentä sitten tavatessani eräässä kongressissa vanhan tutun, professorin, joka silloin oli suunnilleen saman ikäinen kuin meitsi nyt. Silloin kuuntelin häntä oudoksuen: ”siis-oikeesti! Kaikki-hyvin-kun-ei-kuulu-mitään”?

En sanonut ääneen, mutta tupisin itsekseni: Hei haloo! Hanki itsellesi elämä!

Minulla oli silloin takana yksi elämäni ”kuuluvimmista” vuosista. Silloin elämääni kuului joka päivä tai ainakin joka viikko jotain elämää suurempaa. Yhteen vuoteen mahtui nousuja ja laskuja ihan kotitarpeiksi.

Ja tämä keskustelukumppaniproffahan oli kuitenkin elänyt värikkään opiskelijaelämän, taistolaisuuden nousukauden hurahtaen mukaan siihen, hänelle oli sattunut urallaan ja perhe-elämässään kaikenlaista ja vielä 2000-luvun alussakin hänet tunnettiin ”vaihtoehto”-ihmisenä ja työelämässä ”sellaisena” kyseenalaistajana. Eikä kuulu mitään!

Tänään tämä keskustelu tuli mieleeni. Kun ei kuulu mitään, kaikki on hyvin. Arki on juhlaa. Juhla on arjessa. Varsinkin kun on perjantai. 🙂