Historiaa

Ärsyyntynyt

– 18 C. Kaunista. Lumista. Kylmää. Ei liikuntaa.

Siispä surffailen. Ja Ilta-Sanomien otsikko: ”Vastanainut Niinistö Juhli Ruotsi-Suomen eroa Victoria vierellään” saa minut hermostumaan. Melkein joka sanan kohdalla. Vastanainut (so what?), Juhli (miksi kirjoitetaan isolla) Ruotsi-Suomen (tämän kohdalla jo kihisen! Ei ole koskaan ollut Ruotsi-Suomea. Vuoteen 1809 asti Suomi oli OSA Ruotsia. Yksi sen maakunnista. Kaiken kukkuraksi köyhin. Ei ollut mitään valtioliittoa Ruotsi-Suomi.) eroa (Ruotsi menetti Suomen hävittyään sodan Venäjälle. Ei ollut kyse erosta.) Victoria vierellään (tämäkö piti sitten tuon vastanainut jälkeen kirjoittaa – ikään kuin vihjaillen). Argh!

Ehkä on parempi, etten lue iltapäivälehtien otsikoita, vaan surffailen, vaikka Valokuvatorstain osallistujien sivuilla tai blogilandiassa tai etsin Tapas-ohjeita. Olisiko kellään huippureseptiä jaettavaksi?

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: vaikea haaste

Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

”Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.” (ss. 107-108)

Kuinka ollakkaan tämä(kin) teksti toi mieleeni ruoan, syömisen. Yhteisellä aterialla voi löytyä se yhteys.  Suunnilleen näin:  ”Leivoin sinulle leivän, ota lasi viiniä, istutaan… Kerro…”

(klikkaamalla kuva suurenee)

Leivoin sinulle leivän. Ota lasi viiniä... Kerro...

Niitä näitä

Oikea koko

Aamulla radiossa kerrottiin, että naiset ostavat mielellään pieninumeroisia vaatteita. Pienempiä kuin oikeastaan päälle sopisi. Edelleen jutussa todettiin, että saksalaisissa vaatteissa käytetään jo nyt väljempää mitoitusta kuin esimerkiksi suomalaisissa vaatteissa.  On siis myyntikikka fuskata numeroita vähän alaspäin. Kuuntelin juttua vähän epäuskoisena, että noinkohan ovat naiset helposti höynäytettäviä.

Enää en ole epäuskoinen! Kävin pojan autokoulutuntien aikana shoppaamassa, – etsimässä itselleni mustaa pooloa. Olisipa vaan löytynyt sopiva M-koko, mutta ei. Kaupoissa ei ollut kuin sopivia ÄLLIÄ. En siis ostanut.

Löysin onneksi sellaisen mustan (yllätys, yllätys) telttamaisen villatakin. Oikeastaan tarvinkin telttamaista villatakkia paljon enemmän kuin tyköistuvaa pooloa. Semminkin kun kampuksen lämmitysjärjestelmä ei ole vielä oikein toipunut joululoman alasajosta. Siellä on luvattoman kylmä välillä.  Sitä paitsi villatakki on M-kokoinen. Ja aivan: ”Made in Germany” lukee niskalapussa.

Niitä näitä

Missä menee raja?

Siivousilta. Tietokoneen ja mappihyllyjen. MITÄ kaikkea sitä säilyttääkään ajatuksella ”saatan-vielä-tarvita”. Jos tallella on vielä ensimmäisen opiskeluvuoden ”TIeteen filosofiset perusteet” -luentosarjan (josta totta puhuen en juuri mitään ymmärtänyt) muistiinpanot, ei sen jälkeen enää hämmästytä mikään!

En aio avautua enempää näistä löydöistäni. En todellakaan. Tänään hävityksen raja on melkoisen matala. Peruuttakaa paperinkeräysauto pihaan!

Yliopistoelämää

Työn ydin

Kevätlukukauden seminaarirumba alkoi tänään. Se on työni ydintä. Aamupäivän opinto-ohjaajien tiimissä meitä kehotettiin miettimään, mikä on oman työn ydintä. Minä olen nyt miettinyt. Ja mitä enemmän mietin, sitä isommaksi se ydin näyttää paisuvan. Minulla on työssäni – omasta mielestäni – iso ydin. Ja kun tarkemmin mietin, minulla on työssäni aika iso ulkokehäkin. Ja sitten on vielä sellaista, joka on oikeastaan sen ulkokehänkin ulkopuolella, mutta sekin on työtäni.

No nyt kun olen miettinyt, niin mitä nyt?

Sitä ne kasvatustieteilijät ja työnohjaajat ja muut eivät muistaneetkaan kertoa.

Niitä näitä

Hohhoijaa …

Lounatuuli ja täysi kuu. Myöhään (oikeastaan varhaiseen :)) viihtyneet vieraat ja jonkinlainen helpotus: kaikki meni enemmän kuin hyvin. Töitä ja surffailua. Vielä hyvin syömistä ja vielä yksi viini. Riemu rästittömästä olosta ja flunssan menosta vasemmalta ohi. Onhan noita syitä mennä tänään ajoissa nukkumaan. Huomiseen.

Ruoka ja viini

Tuttuja ja vieraita

Olen tehnyt kuuden ruokalajin päivällisen. Joka jatkunee illalliseksi asti. Kalaasiystävät, jotka ovat joutuneet jättämään kahdet edelliset kestit väliin, tulevat nyt ”paikkaamaan”. Siispä ruokalista kovin samanlainen kuin kesän suurimmissa ruokakesteissä, mutta pientä poikkeustakin on.

Saamme nimittäin myös vieraita vieraita. Toinen pariskunta, joka tulee, ei ole ennen meillä käynyt. Ja heidän vierailunsa aiheuttaa tai oikeastaan on seurausta niistä ambitioista, joita minulla ruoanlaittoon on. Minulla on vähän sellainen ”näyttö”-olo. Olen koetteilla: on osoitettava, että osaan tehdä ruokaa.

Siksipä ruokalista kertaalleen testattu. Jälkiruoan kohdalla vain mietin kauan: zabaione freddo vai flan. Flan on vähän vaikeampi, kaikilla ei onnistu. Minulla on kuitenkin jemmassa (myös Riemusta ruuanlaittoon -kirjassa se on) resepti, joka toimii. Siis se. Mutta kun menu on muuten kovin italialainen, ja sitten ajattelimme tarjota toisen Sisiliasta tuodun jälkiruokaviinin, Liparin saaren Malvasian; sen kanssa Zabaione olisi parempi. Siis sitä. Laitan reseptin kunhan ehdin…  Nyt viimeistelemään antipastit.

________________________________

Tässäpä se resepti

Zabaione freddo – kylmä viinivaahto

Tämä zabaione on paksua ja hyvää. Tässä on hyvää sekin, että tämän voi tehdä hyvissä ajoin ennen tarjoamista, vaikka edellisenä iltana. Ei tarvitse olla keittiössä vispaamassa kun vieraat istuvat odottamassa jälkiruokaa.

6 munankeltuaista
1,5 dl sokeria
2 dl marsalaa
puolikkaan sitruunan raastettu kuori
1 tl kanelia
muutama tippa vaniljaesanssia
2 dl vispikermaa

Vatkaa muita aineksia kermaa lukuun ottamatta vesihauteessa (tai teflonkattilassa) kunnes seos on kuohkeaa, sakeaa ja kermamaista. Anna seoksen jäähtyä. Vatkaa kerma tanakaksi vaahdoksi. Lisää edelliseen. Jaa annoslaseihin tai tarjoiluastiaan.

Niitä näitä

Perjantait kaupungilla eivät ole minua varten!

Että minä olen surkea kestämään vitkuttelua, aikataulujen pettämistä, tupulointia, myöhästymistä! Puoleksipäiväksi oli aika allergiatestien loppusessioon. Sinnehän minä kiireesti duunista riensin.  Kiireesti että ehdin ajoissa! Inhoan muiden myöhästelyä ja vielä enemmän jos itse olen myöhässä. Noh minä olin ajoissa. Kuvittelin pääseväni pois yhdeltä, niin minulle oli kerrottu. Pääsin vähän ennen kolmea. Olen huono sellaisessa. Hiton huono.

Joo ymmärrän, että sairaalassa ei voida elää pikkuvirkamies/henkilömäisesti sovittujen aikataulujen mukaan, mutta … Hei, olin allergiaosastolla! Akuutteja, äkillisiä allergiatestejä on näin maallikon vähän vaikea kuvitella.

Any way. Olen siis ollut kaupungilla perjantaina tuhannen muun työn raskaan raatajan kanssa jonottamassa liikennevaloissa, leipäjonossa, kauppahallin sushi-baarissa, apteekissa, parkkihallissa jne. Tiedän oman kipupisteeni näissä asioissa, enkä enää ehdoin tahdoin hankkiudu perjantaisin kaupungille ja kauppoihin. Muistanpa joskus kun sitä tehtiin vielä tarhapäivien jälkeen. Huoh! Ei enää tällä iällä ja tällä surkealla kärsivällisyydellä. No ohi on. Nyt keskityn kokkaamaan. Viikonlopun rentoutta vaan muillekin.

Yliopistoelämää

Luentojännitystä?

Luento alkoi tänään. Se on nyt sitten tammi- ja helmikuu Pohjoista paikallishistoriaa. Tänäänkin jännitti – vähän. Niin kuin aina ennen uutta luentoa tai esitelmää. Mutta nykyisin jännitys on simppeli juttu. Kuuluu asiaan, on melkein mukavaa. Mutta kun erinäisiä vuosia – vuosikymmeniä, herra varjelkoon! – sitten pidin ensimmäisen luentosarjani, olin aloittaessani niin hermona, että kädet tärisivät.

Ennen luentosaliin uskaltautumista mietin vimmatusti, miten peitän käsieni tärinän. Kurssikavereitanikin tiesin olevan kateederin toisella puolella, joten paineet olivat törkeät. Haa! Otan kynän käteeni, ja puristan sitä vaivihkaa… kukaan ei huomaa vapinaa.

Onnistuiko? No ja aivan varmasti. Noin kuusi ja puoli minuuttia luennon alun jälkeen kuului PAKS ja lyijynän palaset sinkoilivat. Kun katselin kynän jämiä käsissäni ne eivät enää tärisseet.

Tänään luentoa aloittaessa oli kyllä muutoin vähän H. Moilanen olo. Hutera etten sanoisi. Meni viime yö enempi vähempi valvoessa kun tämä merkillinen mahatauti ahisti. Se vaan ahistaa ja maha on kuin olis kuudennella kuulla raskaana. Eikä syöminen/juominen tunnu hyvälle. Aamulla muutoin ihan kelpo kunto, mutta huterahko. Käyntiin päästyä unohdin koko pötsin. Luennonpito on mukavaa. Sen teko ei niinkään.