Monenlaisia murtumia (klikkaamalla suurenevat)
Liikaa sanoja
Herään kohtuuttoman varhain. Joku sanoo unessa jotain, mitä en halua kuulla. Siitä se alkaa.
Päivään mahtuu aivan liian paljon sanoja. Lauseenpätkiä.
En ehdi ajatella, mitä kaikki tarkoittaa. Melkein kakofonisesti sanoja joka suunnalta.
- puhelimessa, tiedustelisimme –, älkää tiedustelko, kiitos,
- tytär matkallamme lipastolle, kurkku on kipeä,
- sähköpostissa, onneksi olkoon, olet jäsen,
- kahviossa, muistatko kun oli puhetta, että tekisit? pitäisi tehdä,
- poika lähettää monessa tekstarissa sanoja, tänään parempia kuin eilen,
- opiskelijoiden vastaanottopäivä: paljon sanoja, muutamista tulee surullinen olo,
- joku tulee käytävällä vastaan ja huikkaa jotain, en reagoi,
- puhun sanoja itsekseni, ei mitään uutta, puhun liikaa sanoja,
- valokuvauskurssilla havahdun sanoihin, jotakin olin tehnyt oikeinkin,
- oman kurssin harkkojen arvostelua, niissä vääriä sanoja, oikeitakin sanoja.
Liikaa sanoja. En ehdi kaikkea.
Ylihuomenna loma.
Pulla ja vapauden ajan loppu
Jokaisen työpaikan ykköspuheenaihe tänään on varmaankin ollut kiperä kysymys ”hillo vai mantelimassa”. On kuulemma ikäkysymyskin; siis että aikuiset (ainakin makuaistiltaan aikuiset) pitävät mantelimassasta, lapset ja ”makuaistiltaan lapselliset” pitävät hillosta. No meillä on lapset aina tykänneet mantelimassapullista, ja niin olen minäkin. Ehkä se johtuu tavasta jolla äiti kotikotona pullat täytti, ja minä olen jatkanut tapaa. Elikkäs ei mätkäistä mantelipötköstä leikattua viipaletta pullan väliin, aivan kuin se oli joku hampurilaispihvi, vaan pulla halkaistaan, alaosaan kaivetaan kunnon monttu, pullan sisus ja mantelimassa muussataan haarukalla ja joukkoon sekoitetaan kermaa (vatkaamatonta) mössön notkistamiseksi. Tällä seoksella täytetään pullakraateri ja sitten päälle vaahdotettua vispikermaa. Se on siinä.
Raja kannattaa näidenkin herkkujen syömisessä kuitenkin pitää. Ettei käy kuten Adolf Fredrikille 1700-luvun lopussa: ahmittuaan 14 laskiaispullaa kuningas heitti henkensä. Toki hän oli syönyt yhtä sun toista muutakin samaisella aterialla. Jotta laskiaispullaan tiistaina 40 vrk ennen pääsiäistä 1771 se sitten loppui Ruotsin vapauden aika ja vuonna 1772 alkoi kustavilainen kausi. Tämmöistä pullantuoksuista historianhavinaa täältä tänään.
Enkö minä ikinä opi!
Olisi osattava olla enemmän hiljaa, olisi osattava olla enemmän vakavasti otettava opettaja, olisi osattava pysyä enemmän asiassa, olisi pitäydyttävä tiukasti tieteen tekemisen perusteiden opettamisessa, olisi ennen kaikkea mietittävä mitä kaikkea sanoo. Olisiko? Luulen niin.
Siitä huolimatta tänään oli hyvä proseminaari-istunto. Minun mielestäni.
Ja pitkästä aikaa oli pitkä työpäivä. Ja nyt vielä jatkuu….
Minne matka?
Laskiaissunnuntaina aamupäivällä olin Nallikarissa. Helmikuun tuulinen sunnuntai näyttäytyi kauniin sinisenä. Tunnissa sai posket punaisiksi, ja kameraan kymmeniä kuvia. Ohessa kollaasi, jollaisia olen opetellut tekemään. Klikkaa kuvaa näet helmikuisen Nallikarin paremmin.
Muutoin päivä mennyt suorittaessa. Ja odottaessa iltaa. Odottaessa Finnairin lakkopäätöstä. Tuleeko lakko vai ei? Minne meillä on matka hiihtolomalla? Suuntaammeko Atlantin taakse vai Napapiirin pohjoispuolelle?
Minulle matkoissa puoliriemua on niiden suunnittelu etukäteen, perehtyminen kohteen historiaan ja mahdollisiin nähtävyyksiin, ruokapaikkojen etsiminen ja varaaminen. Ostan ja lainaan aina kohtuullisen määrän matkaoppaita ja kohteeseen sijoittuvaa kaunokirjallisuutta (ks. lukupäiväkirja Amerikkalainen elegia). Tai jos ollaan lähdössä mökille, leivon ja teen sapuskoja valmiiksi… Nyt tämä epätietoisuus ei ole tuntunut hyvälle. Eilen ostin sekä lento- että monosukat. Ostin mökkisaunaan uudet lyhdyt ja toisaalta tulisia vietäväksi Atlantin taakse.
Muutama tunti ja sitten ratkeaa, pistänkö matkaoppaat kirjahyllyyn ja ryhdyn tekemään mökkiviikon ruokalistaa vai aukaisenko Broadwayn teattereiden varaussivuston ja pistän serkulle Long Islandille viestiä, että ”hei me tullaan sittenkin”!
Jos minä jotakin inhoan niin epävarmuutta. Tähän ikään mennessä en ole oppinut sen kanssa elämään, enkä kai opikkaan.
Hella, keittiö ja elämä – uusi ravintola Hella
Ouluun on avattu uusi pieni ravintola nimeltä Hella. Siellä kävimme pehtoorin kanssa äsken päivällisellä. Ja kyllä: voimme suositella. Alkuruoaksi söimme etanoita. Hyvä annos, ei pelkkää sulatettua valkosipulivoita kuten joskus… nyt oli voita, persiljaa ja tavallista sipulia. Ja etanoita. Oli hyvää, leivän laatu olisi voinut olla vähän kummoisempi.
Pääruoaksi minulle maksaa ja pehtoorille naudan ulkofilettä. Annokset kohtuullisen, melkein turhankin, kokoisia. Maksa juuri sellaista kun olla pitääkin, paistetut sipulit vallan mainioita ja pottuvoi (oululaisittain luki listassakin) oli hyvää, ei mitään mummonpussimuussia. Ja jaksoimme vielä jälkkäriksi creme bruleet, joiden suhteen olen yleensä aika kriittinen, mutta olihan ne hyviä.
Uusiseelantilainen suht edullinen Pinot Noir oli odotuksenmukaista, mehumaista, miltei puolukkaista, hapot kohdallaan. Raikas ja sopivan kevyt etanoille ja maksalle, pehtoorin pihville olisi ehkä joku tuhdimpikin vinho ollut paikallaan. Mutta olemme kylläisiä ja tyytyväisiä.
Muna vai kana -haaste
Osallistunpa eka kertaa ruokahaasteeseen. Helmikuun haasteteemoja ovat muna JA kana. Haaste kuuluu näin: ”Valmista sellainen ruoka, jonka keskeisiä tykötarpeita ovat kananliha sekä munat.”
Annoin itselleni luvan toteuttaa ruoka-annoksen, jossa on kanaa ja munia. Siis kana kanana ja munia tarvitaan lisäkesalaattiin. Caesar-salaatti on tämän ruoan ehdoton lisäke, ja siihenhän tarvitaan munia… (kuvat suurenevat klikkaamalla)
Valkosipulikana ja Caesar-salaatti
1 kana tai broileri
1 kokonainen valkosipuli
1 dl viinietikkaa
1 rkl voita
1 rkl öljyä
timjamia, laakerinlehti,
rouhittua mustapippuria ja suolaa
Ota valkosipulista kuivat ulommaiset kuoret pois. Pistä sipuli muovipussiin ja nuiji esim. lihanuijalla murskeeksi. Kuullota sipuli voi-öljyseoksessa pannulla tai padassa ja lisää koipiin ja rintalihaksiin paloiteltu kana mukaan. Lisää lopuksi mausteet ja suola. Laita kana uu-ninkestävään vuokaan, jonka saat tiivisti kiinni (jos omistat römertopfin niin siinä tästä tulee erityisen mehukasta). Kaada vielä viinietikka mukaan, muuta nestettä ei laiteta.
Kanan on oltava uunissa (175 astetta) noin kolme varttia, broilerille riittää lyhyempi kypsytysaika. Kanasta tulee eittämättä maukkaampi kuin broilerista.
Caesar-salaatti
romaine-salaattia
1dl krutonkeja
50 g parmesanlastuja
kastike
6–8 sardellifilettä (hätätapauksessa anjoviskin käy)
3 keltuaista
2 tl Dijonin sinappia
1 tl balsamicoa
tabaskoa maun mukaan
1 valkosipulinkynsi murskattuna
suolaa ja mustapippuria rouhittuna
1 dl oliiviöljyä
Revi salaaatti kulhoon. Sekoita kaikki kastikkeen aineet sauvasekoittimella tasaiseksi.
Sekoita salaatin joukkoon. Raasta parmesan salaatin päälle, ja lisää lopuksi kruntongit.
Tämän kanaohjeen alkuperäinen versio, jota olen vähän varioinut on vanhahkosta (ilm. 1983) kirjasta nimeltä Hanhensulan ravintola, Kirjallinen keittokirja, jossa kirjailijat kertovat ruokakokemuksiaan ja esittelevät yhden reseptin.
Valkosipulikanasta kirjoittavat Irma ja Kai Laitinnen, jotka toteavat tarinansa lopuksi ruoan lopputuloksesta: ”Viinietikka on menettänyt pistävyytensä, valkosipuli on kesytetty suoraan syötäväksi, kana on saanut pikantin maun, joka ei ole liian terävä ”.
Pitää paikkansa, eilen tein tätä. On vielä lisättävä että on helppoa, halpaa ja hyvää.
Eilen tein valkosipulikanaa pitkästä aikaa: ihan vain osallistuakseni eka kertaa tähän haastejuttuun, jota olen jo jonkin aikaa sivusta seurannut. Nyt siis mukana Kana ja muna-haasteessa.
Tentinvalvonnassa
Olin tänään aamulla tiedekunnan ison tentin Ylimmäinen Tentin Valvoja. Melkein (rikollisen paljon opiskelijoista oli jäänyt pois) 300 opiskelijaa kömpi aamuvarhain kampukselle valmiina suoltamaan paperille kaiken viime yönä tai edeltävinä päivinä tankatun tiedon. Nolo homma minulle oli kun heti alkuunsa nimiä tenttisalin ovella kailottaessani meni ääni. Se kun on minulla niin kovin vieno … ;). No tenttijät saatiin paikoilleen, jokaiselle omat kysymyskuoret ja minä Päävalvojana kirjoitin taululle varhaisimman mahdollisen tentistä poistumisajan ja tentin päättymisajan: pieleen menivät molemmat about neljällä tunnilla suuntaansa. Noh, tuskin niin vakavaa. Korjasin jutun.
Muutoin valvontahuki meni ilman isompia ongelmia, ja kun opiskelijoita oli paljon, saatin Apuvalvojan kanssa tehdä oikeasti hommia: kirjata tenttipöytäkirjaan tulemattajääneet, luovuttajat, lähtijät, käyttää hermostuneimpia tai muutoin vilkasaineenvaihduntaisia vessassa, jakaa lisää vastauspaperia, tarkastaa henkkareita… ja siitäkös minulle muistui mieleen mainio tapaus pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.
Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan. Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää ”aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.
Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas ”tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…
Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja, ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä ”hei-pitäisi-näyttää-henkkarit” (eihän me muutoin tiedetä, kuka kumma on veljenpojan tai muun puolesta paperin käynyt täyteen kirjaamassa). Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, ”menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson ”eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.
Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!
Takki tyhjä!
Kaikki päivät eivät ole hyviä. Tämä on sellainen päivä.
TämmösenäKIN päivänä Heli Laaksonen osaa runoilla asian sanoiksi:
”Joskus mää makka liikkumat paikalan
ja koita olla oikke hilja
ete aik huamasis munt
ja ruppeis viuhtoma taas ettippäi
ja vaatima munt ja fölisäs murhettuma – – ”
Sulkeuduin työhuoneeseeni ja koetin olla rauhassa. Ärsyynnyn tänään monesta asiasta, tuntuu että sanoista tulee mustelmia, silmiin sattuu ja matalapaine miltei silminnähtävä. Tässä torstaissa ei ole toivoa. Tämmöisiä päiviä on helmikuussa enemmän kuin koko vuodessa yhteensä. Tämmöisenä iltana jätän farkkupyykin silittämättä, piirakan leipomatta, lenkille lähtemättä, menen ja otan kirjan ja koetan olla, ettei kukaan ”huamasis munt”.
Valokuvatorstai: Draama
Draaman lavaste? Taivaan tulet? (suurenee klikkaamalla)
