Tuulestatemmattua

Jos pidät elokuvista, joissa juonenkäänteet ovat moninaiset,  jännitys kihelmöivää ja toimintaa tihkuu joka käänteessä

Jos elokuvat, joissa mäiskitään, tapetaan, silvotaan ja sikaillaan viihdyttävät

Jos elokuvissa pitää olla kauniita ja rohkeita, glamouria ja glitteriä

Jos reipas dialogi ja ylenpalttisen pätevä puhe ovat vaatimuksiasi elokuvien suhteen

Jos synkeä ja hiljainen, vähäeleinen ja viisas analyysi elokuvan kantavana voimana viehättää

Jos? Jos nuo allekirjoitat, ei kannata mennä katsomaan Havukka-ahon ajattelijaa. Mutta jos jylhät, korkealta ja komeasti kuvatut Kainuun maisemat kiehtovat, jos sotien välisen ajan suomalaisen maaseudun arki valkokankaalla tuntuu katsomisen arvoiselta, jos Konsta Pylkkäsen siniset ajatukset saavat sinutkin ajattelemaan ”viisaita”, jos tuliketut ja pyymetsot voisivat olla osa sinunkin maailmaasi, jos juonenkäänteitä ei tarvita, jos Kai Lehtisen ääni ja Tommi Korpelan kroppa tuottavat mielihyvää korvillesi ja silmillesi, jos haluat nähdä lapsen tekemän hienon roolisuorituksen ja kauniin luonnonlapsen, mene katsomaan Havukka-ahon ajattelija. Se on hyvä elokuva, – minusta ainakin.

Antiikkimessuilla olin aamupäivällä. Itsesuojeluvaiston turvin menin sinne ilman käteistä.  Ajattelin, jotta ei tule ostettua mitään, kun ei ole rahaa mukana. No olihan oikein kuningasajatus! Siellähän oli tietysti jokaisella myyjällä mahdollisuus maksaa kortilla. Yksi tavattoman kaunis kattolamppu 280 euroa, Olli Joen Pyöräilijät maalaus 2450 euroa, tusina ihastuttavia kristallilaseja satasella, Nuutajärven vihreä uniikkilasipullo – kuin tehty limoncelloa varten, eikä maksanut kuin 140 euroa, iso pino vanhoja keittokirjoja á 20 – 38 euroa ja Samuli Paulaharjun ”Lappia ja Peräpohjolaa” ensipainoksena 68 euroa! Ja kaikki nuo jätin ostamatta! Mitä tahdonvoimaa! 🙂

Yksi keittokirja (vuodelta 1938), Carl Tigerstedin pieni ”Halpahintainen ruoka” vuodelta 1925 (3. p.) ja kaksi pientä kattauskoristetta kuitenkin ”oli pakko” ostaa.

Seuraava kiusausten paikka oli Gigantti, jonne menin uutta näppäimistöä ostamaan (ergonomia-asiat edelleen keskeisiä). Näppis löytyi, ja oli edullinen, mutta kuinka paljon oli taas itsensä kanssa tupistava, että jätin ostamatta kameraan Canonin  laajakulman. Valovoimainen pikkuzoom olisi niiiin hyvä ja avaisi aivan uudet mahdollisuudet kuvaukseen. En ainakaan vielä sitä ostanut.

Kaupunkiasioiden jälkeen lumityöt ja lenkille. Ja kuin kokeeksi poikkesin Terva-Toppilan koulun kautta ”jos-on-jonoja-en-jää” -mentaliteetilla. Eikä mitään jonoja: nyt on possuflunssapiikki otettu. Ja nyt on vasenkin käsivarsi kipeänä! Burana rulettaa!

Perjantai. Perjantai tarkoittaa vähän höllennettyä duuniin rientämistä. Tänäänkin olin kustannuspaikalla vasta puol yhdeksän kieppeissä. Perjantai tarkoittaa vähän pidemmäksi venyvää aamukahvia, vaikkei meitä monta Humus-kuppilan pöydässä ollutkaan. Perjantai tarkoittaa usein kokouksia, mutta tänään niitä ei ollut yhtään. Perjantai tarkoittaa arkistoa, ei aina, mutta tänään olin kuitenkin – ehkä siksikin kun ei ollut niitä kokouksia ja palavereja. Hienoja löytöjä luennolle tein; kerron joskus. Tänään perjantai merkitsi myös Stockalle karkaamista jo varhain. Oli siihen syykin: vävykokelas tulossa eka kertaa meille syömään.

Johan on mukava kun oli nuoriso ajan kanssa syömässä.  Saksanhirvikyljykset ja bataattisose, siitakesienilisuke ja salaatti, kreikkalainen maalaisleipä, ja Juno. Aina vaan sitä Junoa, mutta sehän on hyvää ja edullista. Edelleenkin. Jälkkäriksi lettuja. Letut on takuuvarma juttu. Oli mukava. Ruokasessio. Ja vävykokelas 🙂

Nyt levollinen olo, ja ajatus ´onhan-mukava-olla-kotona´. Perjantaina on illalla niin mukava olla  kotona. Onneksi on perjantai.

Tänään on ollut kummallisen teollista, teknistä, moottoroitua elämä. Teollistumisen sosiaalihistoria -luento on juuri ”teollisimmassa” vaiheessaan, Museoyhdistyksen vierailulta Merikosken voimalaitokseen ja sen perinneaineistoon palasin juuri ja ensi kerran luentoa varten olen katsellut Ylen Elävästä arkistosta kaikenlaisia ”moottoripätkiä”.

Kun vielä uutisissa isojen sinisten roska-autojen firman, Lassila-Tikanojan, irtisanomisuutiset vilisevät, niin ei liene ihme, että mieleen tuli viesti, jonka kollegalta (entiseltä oppilaalta) sain joulun alla.

Kollegalla on poika, joka on ehdoton jäteautofani ja joka on varma, että Lassila-Tikanojan kuskeista on mukava syödä mustikkajugurttia, koska se on samanväristä kuin roska-autot ja jolla itsellään – omasta mielestään – on ”lassilatikanojanväriset” (= siniset) silmät. Poika on nuoresta iästään huolimatta verbaalisesti kohtuullisen lahjakas lapsi, ja pitää vaikeista sanoista.

Tänään siis tuli mieleeni viesti  jonka sain joulutervehdyksenä.  Viestissä oli erinomaisen hieno ja hellyttävä runo: Lassila-Tikanoja-fanittaja oli sen ihan itse iltalaulukseen sanoittanut.

Muovi, sekajäte, metalli, keräyspahvi
mutta kuule pieni roska-autonen,
sinun pitäisi jo mennä nukkumaan
tähden loiste valaisee sun roskias
kuu paistaa yöllä jätesäiliöön.

Veikko, 3 v.

Aamulla huonosti nukutun yön jäljiltä herätyskellon soidessa klo 5.20 ja työmatkalla Hangasojalta Linnanmaalle (aboutti 480 km) mietin että muutan Lappiin pysyvästi. Yhteys kun työpaikan ja mökin välillä on vähän turhan pitkä viikonloppureissailuun.

Toisaalta tietoliikenne- ja kännykkäyhteydet Hangasojan ja muun maailman välillä ovat niin heikot, että syntyi liki tragikoomisia sotkuja ja oikeasti huolta, että ehkä en sitten sittenkään muuta Lappiin. En ennen kuin sinne saadaan laajakaista ja reaaliajassa toimivat känny-yhteydet. Toisaalta poikaan ei känny-yhteyskään auta kun on tänään hukannut kännykkänsä. Huoh!

Ja toisaalta se laajakaista mökille voisi aiheuttaa sen, että mökilläkin olisin yhtä paljon netissä kuin kotona, joten sekään ei olisi hyvä. Semminkin kun käsikin on vähän parempi viikonlopun datailukiiintiön jäätyä suhteellisen vähäiseksi. Ehkä minä sittenkin vältyn leikkaukselta…  Sitä paitsi töissä oli ihan mukavaa, trafiikkia, seminaaria, loppuviikon kalenterin täyttöä oikein reippaanlaisesti.