Ehdin aamulla hammaslääkärin aulassa hetken lukea jotain Eevaa, Annaa, Kotiliettä, tai whatever niitä naistenlehtiä onkaan. Aika vanha lehti taisi olla. Siinä oli juttu Claes Anderssonista. Tämä psykiatri, kirjailija, muusikko, joskus vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministerikin. Olen aina jotenkin sympatiseerannut häntä, joten siksi varmaan juttuun juutuin. Ja ehdin siihen asti, että Andersson totesi – nyt kun hän on jo eläkkeellä ja pitkälti yli 70-vuotias – että hänellä on oltava kodista erillinen työhuone, jotta pystyy ylipäätään kirjoittamaan, ettei kodin ja keittiön houkutukset keskeytä työntekoa, ettei ajatus kirjoittamiselta häivy.
Minä niin tiedän tuon! Olen työurani aikana tehnyt muutamia pätkiä kotona töitä. Apurahan turvin väikkäriaikana (ja aika äkkiä järjestänyt itselleni tutkijankammion arkistosta tai yliopistolta) tai esimerkiksi virkavapaalla kirjoitellen paikallishistoria-projekteja silloin kun molemmat lapset aloittivat ala-asteen. Kun lapset menivät eka luokalle, niin järjestin niin että olin sen syksyn kotona duunaaja. Ja kun oli pakko, niin tulihan niistä hommasta jotain, mutta molempien syksyjen aikana paitsi tekstimapit paisuivat ja pullistuivat niin teki myös paikallishistoriankirjoittajaäiti, joka lasten ollessa koulussa kirjoitti ja kulki jääkaapilla, kirjoitti ja leipoi, kirjoitti ja kävi kaupassa, kirjoitti ja söi jätkskiä tietskarin ääressä.
Jääkaapin, tietokoneen ja takkahuoneen nojatuolien välissä on pyhä kolmiyhteys, joka tänäänkin on kiehtonut. Ne muodostavat sen kolmion, jonka nurkissa minä tänäänkin olen paikkaa vaihdellut. Kaukana mistään flow:sta olleet kirjoitusprojektit tänään. Pehtoori kävi jokaviikkoisella vanhempiensa huolto/heippauskäynnillä ja salilla ja siivosi pihaa eilisen myrskyn revittyä meidän isoista koivuista valtavat määrät kuivia oksia, ja minä olen istunut sisällä yrittäen olla ahkera. Ja syönyt ja paisunut. Pitäisiköhän minun ryhtyä lähtemään vaikka arkistoon tai yliopistonkirjaston lukusaleihin niitä päivinä kun olisi tarkoitus tuottaa tekstiä. Siellä ei voi hipsiä jääkaapille, eikä laittaa vanhoja Hectorin biisejä soimaan, eikä istahtaa kesken olevan romskun kanssa takkahuoneen nojatuoleihin.
Ei voisi, ei.
Mitähän hakisin iltapalaksi?
