Vuorotteluvapaa

Työhuoneen tarvetta

Ehdin aamulla hammaslääkärin aulassa hetken lukea jotain Eevaa, Annaa, Kotiliettä, tai whatever niitä naistenlehtiä onkaan. Aika vanha lehti taisi olla. Siinä oli juttu Claes Anderssonista. Tämä psykiatri, kirjailija, muusikko, joskus vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministerikin.  Olen aina jotenkin sympatiseerannut häntä, joten siksi varmaan juttuun juutuin. Ja ehdin siihen asti, että Andersson totesi – nyt kun hän on jo eläkkeellä ja pitkälti yli 70-vuotias –  että hänellä on oltava kodista erillinen työhuone, jotta pystyy ylipäätään kirjoittamaan, ettei kodin ja keittiön houkutukset keskeytä työntekoa, ettei ajatus kirjoittamiselta häivy.

Minä niin tiedän tuon! Olen työurani aikana tehnyt muutamia pätkiä kotona töitä. Apurahan turvin väikkäriaikana (ja aika äkkiä järjestänyt itselleni tutkijankammion arkistosta tai yliopistolta) tai esimerkiksi virkavapaalla kirjoitellen paikallishistoria-projekteja silloin kun molemmat lapset aloittivat ala-asteen. Kun lapset menivät eka luokalle, niin järjestin niin että olin sen syksyn kotona duunaaja. Ja kun oli pakko,  niin tulihan niistä hommasta jotain, mutta molempien syksyjen aikana paitsi tekstimapit paisuivat ja pullistuivat niin teki myös paikallishistoriankirjoittajaäiti, joka lasten ollessa koulussa kirjoitti ja kulki jääkaapilla, kirjoitti ja leipoi, kirjoitti ja kävi kaupassa, kirjoitti ja söi jätkskiä tietskarin ääressä.

Jääkaapin, tietokoneen ja takkahuoneen nojatuolien välissä on pyhä kolmiyhteys, joka tänäänkin on kiehtonut. Ne muodostavat sen kolmion, jonka nurkissa minä tänäänkin olen paikkaa vaihdellut. Kaukana mistään flow:sta olleet kirjoitusprojektit tänään. Pehtoori kävi jokaviikkoisella vanhempiensa huolto/heippauskäynnillä ja salilla ja siivosi pihaa eilisen myrskyn revittyä meidän isoista koivuista valtavat määrät kuivia oksia, ja minä olen istunut sisällä yrittäen olla ahkera. Ja syönyt ja paisunut. Pitäisiköhän minun ryhtyä lähtemään vaikka arkistoon tai yliopistonkirjaston lukusaleihin niitä päivinä kun olisi tarkoitus tuottaa tekstiä.  Siellä ei voi hipsiä jääkaapille, eikä laittaa vanhoja Hectorin biisejä soimaan, eikä istahtaa kesken olevan romskun kanssa takkahuoneen nojatuoleihin.

Ei voisi, ei.

Mitähän hakisin iltapalaksi?

 

 

Niitä näitä

Palapelipäivä

Syysmyrsky.

Caritas, Palahalli, Cilja Q, Stockan Vintti, Tomo, Kukkakauppa, Caritas, Pellavaate, Finninkari ja koko ajan myrskysi. Enemmän, tai vielä enemmän. Vieläkin.

Työkaverit soittelee, kyselee. Työkaverit posteilee, kyselee. Minä vastailen puhelimeen ja minä vastailen sähköposteihin. Ja annan itseni olla iloinen, että voin olla avuksi. Annan itseni ymmärtää,  etten ollut ihan tarpeeton työssäni. Ja ajattelen, kuinka mukavaa onkaan olla keskellä viikkoa, keskellä päivää,  ”jossain muualla”.

Japanilaista ruokaa, ranskalaista musikkia, Iijokisuun sateinen ja keltainen maisema, ja muutenkin mukava sekametelisoppa. Projekti nimeltä ”Ihan vaan huvin vuoksi” etenee. Kuulette vielä!

Ja nyt pitäisi kertoa, miksi italialainen onkin venäläinen, eikun venäläinen on italian. Siis salaatti.  Kolumniani tässä samalla kirjoittelen.

Bloggailu

Facebook ja minä

Facebook on ollut mulle vähän vaikea sosiaalinen media – mietin, miksi sinne ylipäätään koskaan kirjauduin. Ja sitten muistan, mutten kerro :).

En ole osannut siellä olla, en olla aktiivinen. Ketään en muistaakseni ole osannut pyytää kaverikseni, mutta kaikkiin kaveripyyntöihin – melkein tuntemattomienkin – olen vastannut myönteisesti. Ja kauan aikaa profiilissani olin virheellisesti merkinnyt poikani tyttärekseni. Olen siellä välillä käynyt aktiivisemmin – kerran, pari päivässä – yleensä kerran viikossa tai silloin kun olen nähnyt sähköpostissa ilmoituksen, että siellä on minulle viesti tai jossain viestiketjussa (sanotaankohan sitä viestiketjuksi?) jotain johon olen ottanut osaa. Tyttären vaihtariaikana koetin sieltä seurailla mitä (tänään 22 vuotta täyttävälle) esikoiselle Strassbourgissa kuuluu. Opiskelijoiden kanssa joskus siellä on viesteilty ja muutaman ”vanhan” tutunkin kanssa, mutta melko surkeaa on minun FB-osaamiseni ja -olemiseni.

Yhtään peliä en osaa siellä pelata. En ole tainnut sinne kuviakaan laitella. Ja nyt kun sieltä ei enää tule viestiä, jos minulle on jotain postia, niin harkitsen vakavasti profiilini poistamista. Johan minä kuulumiseni tänne blogiin naputtelen joka ikunen päivä. Ja joku aina kommentoikin. Sitten kun naamakirjasta ja sen uudistuksista kirjoitetaan tämmöisiä juttuja  – niin olen hyvin epäileväinen. Suhde FB:n kanssa on selkeästi kriisissä 🙂

http://www.iltalehti.fi/digi/2011092614459188_du.shtml

http://www.iltasanomat.fi/digi/raju-uudistus-facebook-tietaa-liikkeesi-vaikka-olisit-uloskirjautunut/art-1288416592101.html

Niinpä tänään olenkin käytellyt sähköpostia, tekstareita ja soitellutkin. Ja Linnanmaalla tavannutkin paljon ihmisiä, ystäviä, opiskelijoita ja työkavereita.

Sitä paitsi roikun koneella ilman feispuukkiakin ihan liikaa.  Ugh!

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Pyhäpäivän Parempi Bataattikeitto

Auringon valo ei aamupäivälläkään enää tule kovin korkealta.

Lenkillä mukana ikivanha Canonin zoom. Jälki sen mukaista. Mutta kokeilinpa kuitenkin. (nämäkin kuvat kaikkine rosoineen suurenevat klikkaamalla.)

Joutsenia.  Taivaalla.

Ja meressä.

 

 

Lenkiltä kotiin ja ”Mitä kaapista löytyy? -mentaliteetilla ruoanlaittoon… ?

Pyhäpäivän Bataattikeitto

½ l kanalientä (Buljonki on parasta!)
3 isoa jauhoista perunaa
iso bataatti
1 iso sipuli tai 3 shalottisipulia
2 valkosipulinkynttä
1 dl ruokakermaa
voita
suolaa ja pippuria
timjamia
vuohenjuustoa tai paksua jukurttia tai parmesanlastuja

Pilko perunat, bataatti, sipuli ja valkosipulit.
Kuullota vihanneksia parissa voiruokalusikallisessa.
Anna niiden saada vähän ruskeaa pintaa, paahteinen maku tekee hyvää.
Lisää kanaliemi.
Anna kiehua hiljalleen kypsäksi. Lisää kerma ja soseuta.
Lisää pippuria ja timjami.

Lisää keittoon juustoa, jukurttia tai smetanaa.

Samettisen, melkein makean keiton kanssa maistuu saaristolaisleipä tai paahtoleipä tuorejuustolla.
Ja Baron Philippe de Rothschildin Carmenere. Etikettikin on kuin keitolle ja luonnon väreille tehty. Viinissä on tumman suklaan tuoksu ja se on hyvin hedelmäistä. Kannattaa käyttää jääkaapin kautta ennen tarjolle tuomista. (+ 16 – +18 C on varmaankin aika ideaali lämpötila.)

Ranskalainen vanha viinitalo Rothschilds ei ole epäröinyt lähteä Uuden maailman viinitarhoihin tekemään laadukkaita käyttöviinejä (minusta tuo on vähän kumma sana, mitä muuta viinit voi olla kuin käyttöviinejä? Kristeita? Sijoitusviinejä? Ei ole meidän juttuja.). Tämä Carmenere on tullut takaisin Alkoon, eikä ole turhan hintava. Chileläinen syysviini on alle kympin. Sitä voi suositella syksyn haudutetuille lihapadoille ja juustojenkin seuraksi.

Ja kaikkien nyt niin makoisien vihannesruokien kanssa sen makeus sopii vastaansanomattomasti.

 

Niitä näitä

22 vuoden jälkeen

Aamulla mielessä Cat Stevensin ”Morning has broken”   (kannattaa ehkä kuunnella).  Soitin sitä C-kasetilta vihreässä teinihuoneesani varmaan yhden lukuvuoden joka ikinen aamu samalla kun koetin setviä hiuksiani järjestykseen, koetin etsiä koulukirjoja,  ja mietin, ehtisinkö pysäkille ajoissa… ehdin,  mutta hiukset olivat ihan niinkuin halusivat, eivätkä kaikki kirjat aina mukana olleet. Enkä minä niillä kirjoilla koulussa niin paljon mitään olisi tehnytkään. Enhän minä mikään mallioppilas ollut. Enempi omissa ajatuksissani, omien kavereiden kanssa, välitunteja odotellen.

Tänään ei ollut ehdittävä minnekään. Olisi ollut mielenkiintoinen väitös, mutta kun ei ollut pakko mennä, niin ulkoilin, – ja kuinka kylmä olikaan. Pyörälenkillä tunsin kuinka syyskuun loppu on tosiasia. Haaveilin Festan siivouksesta, tyydyin kylppärin ja vessan kaappien siivoukseen.

Ja iltapäivän käytin herkkujen tekoon. Kaikkea mistä tytär pitää, olihan meillä hänen synttärikekkerinsä. Ekaksi Parman salaattia, sitten ”Imaami pyörtyi” (munakoiso-ruoka jota esikoinen tilaa aina kun se vain on listalla. Istanbulissa on), eihän se voi olla niin vaikeaa tehdä. Satuin vain jostain kohtuullisen monimutkaisen reseptin vohkimaan. Olisi kannattanut vähän kauemmin etsiä … No ei se huonoa ollut. Ja sitten Strassbourgin herkkua: Tarte flambee. Teen tässä piakkoin uudelleen. Laittelen sitten reseptin. Se on hyvää.  Ja jälkkäriksi Creme brulee, jossa oli jekku. Miniäkokelas ei olisi syönyt jos olisi tiennyt ankanmaksaa jälkkäriin piilotetun. Mutta piti.

Ja minä pidin siitä, että me istuimme kauan keskenämme. Marssimurtuma-juniori kertoi inttijuttuja, suunnittelimme porukalla ensi toukokuuta, … kunhan oltiin. Se on enemmän kuin paljon.

 

 

Valokuvatorstai

Valokuvatorstain lauantaiaamu

Valokuvatorstain haaste on tällä kertaa poikkeuksellinen:

Haasteen tarkoituksena on kerätä mahdollisimman kattava kuvapeitto teidän kaikkien lauantaiaamustanne. Haasteeseen on tarkoitus osallistua siis vain tuoreilla kuvilla. Kellonajalla ei ole väliä, ottakaa kuva ensi lauantaina silloin, kun teillä itsellänne on aamu. Kuvan kohde ja toteutustapa jää teille itsellenne pohdittavaksi.

Päätin vastata sellaisella kuvalla, jonka otan aika usein muinakin lauantaina. Usein lauantaiaamuna ajelen pyörällä hautausmaalle ja/tai autolla markettiin ja kerran kuussa otan kuvan Tuiran patosilloilta kohti Merikosken voimalaitosta. Tänään oli syyskuun kuvan vuoro. Laittelin perään myös ne edelliset kuukaudet (kesäkuun kuva hukassa :))

Merikosken yläkanava äsken

–  ja alla kuvat siitä aiempina lauantaina… (kaikki kuvat suurenevat klikkailemalla)

 

Tammikuu

 Helmikuu

Maaliskuu

 Huhtikuu

  

Toukokuu 

 Heinäkuu

 

 Elokuu

 Syyskuu

Katso miten muut lauantaiaamuna kuvailevat: VALOKUVATORSTAI

Niitä näitä

Kokeiluja keittiössä

Musta-aroniahilloa ajattelin ryhtyä tekemään. En ole ennen tehnyt. Mutta nyt ne ovat tuossa pihalla niin tyrkyllä ja niitä on niin paljon, että on melkein pakko.

Jotain muutakin uutta olen tehnyt tänään: pastis-liekitettyjä jättikatkaravunpysrtöjä.

Ja chevre-gratinoituja portobelloja.

Juuri sellaisia ruokia, joita poika ei suin surminkaan söisi. Mutta marssimurtumasta kärsivä – toivon mukaan piakkoin toipuva, – kyllä, kyllä minä taas olen huolissani – sotamies tuleekin vasta huomenna syömään.

Ja tämänpäiväinen päivällisseura (pehtoori, tietysti!) kyllä piti sekä alku- että pääruoasta.

Jos haluat reseptin/t, pistä kommenttilootaan asiasta, niin kirjoittelen joku päivä.

 

 

 

Niitä näitä

Syksyn torstai

Sataa. Sataa paljon, pimeästi, märästi.

Minä tiedän kun tulin vasta ulkona. Näin myöhään? Vuorotteluvapaalainen voi palata viininmaisteluillasta vasta yhdeltätoista! Hiphurraa!

Sade, pimeä ja märkä ei ole kivaa, mutta punaviinit Torosta (Espanjasta) helpottavat kummasti syksyistä synkkää oloa. Ja seura. Tuttu ja jo arvattavaksikin käynyt (herra varjelkoon olemme tunteneet 20 vuotta!!) seura ovat välillä tarpeen. Tänään olivat. Voimalliset, aiemmin kokemattomattomat Pohjois-Espanjan viinit sopivat oulunsalolaisen tattipiirakan kanssa enemmän kuin äärimmäisen hyvin. Ja matsutake oli ainutkertaista. Erinomaista. Torstai, sateinen torstai on eletty, mikä ei ollut ollenkaan vaikeaa.

Niitä näitä

Adjektiiveja hukassa

Minä olen kyllästynyt omiin adjektiiveihini. Tuntureiden huiputtaminen on aina ”hienoa”,  ruoka on joko ”hyvää” tai ”erinomaista”, moni asia on minusta ”vallan mainiota”, monia ihmisiä on ollut ”mukava” tavata, ja ”suurenmoistakin” on aika usein joku juttu. Samoin ”ylivertaisen kaunista”. Ja sitten negatiivisia kokemuksia osaan kuvailla sanalla ”tylsä”, ”väsyttävä” tai  ”ei niin kovin makoisa”. Ja sitten tänään on tullut käytettyä sanaa ”pikkusieluinen”. Se on kyllä minulta jo aika paha herja, enkä sitä nyt ole kovin laajalle porukalle huudellutkaan. Mutta sellaiselle oli vain tarvetta.

Mutta siinäpä ne sitten ovatkin. Minun adjektiivini. Haluaisin että minulla olisi mieltäylentäviä, tunnelmallisia, koskettavia, herkullisia, myötäeläviä, napakoita, älykkäitä, riemastuttavia, hauskoja adjektiiveja enemmän.

Yritin lauantaina isommalla porukalla syödessämme kysellä adjektiiveja. Nuorilla ja sisarella olikin aika monta hyvää (siinä se taas on: ”hyvä”-adjektiivi), mutta oliko minulla muistiinpanovälineitä mukana. No ei ollut ei. Yhden minä muistan; ei sanoinkuvaamaton, vaan ”kuvin sanomaton”. Sisar kehotti viisaasti käyttämään enemmän verbejä. Mutta nekin ovat minulla hyvin kliseisiä: herkuttelimme tai en siedä.

Tänään olisin tarvinnut hyviä sanoja – ihan vain itselleni – että olisin osannut pistää adjektiivin sille, miltä tuntui istua aamupäivä kirjastossa, kuinka oli palkitsevaa kun jätin ostamatta Kaakkurin Marimekosta alessa olevan puna-harmaan huopatakin, joka oli niiiiin kaunis, mutta jollaista en tarvitse, ja mikä se oli se tunne kun löysin tyttärelle synttärilahjan.  Ei , ei se ollut hellyyttä, ei antamisen iloa, ei mukavaa, eikä suurenmoista, – tai ehkä se oli vähän noita kaikkia, mutta sittenkin jotain muuta, johon minulla ei ole adjektiivia. Olisin tarvinnut sanan, millaiselta Kuusamon tiellä näytti, kun ajelimme pehtoorin kanssa Jääliin. Syksyiseltä, aivan, mutta se oli myös jotain muuta, ehkä se näytti apaattiselta? Miksei adjektiivit tule itsestään? Miksi niitä pitää miettiä.

Äsken Pilateksessa mietin, mikä on se tunne, joka olkapäässäni on: se on juiliva. Siihen, sanaan siis, olen tyytyväinen. Juiliva olkapää. Sellainen minulla on.

Ja sitten minulla on yksi ongelma, joka pitäisi ratkaista ”äärellisellä työmäärällä” (kuten Umberto Eco viisaassa ”Oppineisuuden osoittaminen” -kirjassaan usein projekteista toteaa). Mutta se ei enää kuulu tähän.

Mutta siis adjektiiveja? Mistä löytyisi? Mitä ruoka muuta kuin hyvää? Mikä on sellainen tavallisen ”mukava päivä” sanottuna vähän ilmeikkäämmin? Mikä olisi hyvä, universaali, uusi adjektiivi?

Makrokuvaus Niitä näitä

Makroviikot (ja teema): Muisto

Makroviikoilla, joihin on nyt siis yhdistetty myös teema, on aiheena MUISTO.

 

Lapsuuteni muistoja on tallennettu vanhalla, nyt kirjahyllyssä olevalla Yachicalla.

Kameraankiin liittyy paljon muistoja, saatikka sillä otettuihin kuviin.

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

 

 

 

 

 

Äitini kuvasi kiitettävän paljon. Kouluikää edeltävältä lapsuusajaltani, samoin veljeni ja sisareni lapsuudesta, on melkein albumillinen kuvia, muistoja. Rusettipäisiä muistoja.

Näiden vuosien jälkeen minusta ei olekaan koskaan otettu noin naisellisia, tai siis tyttömäisiä, kuvia. Kellohelmaiset mekot, pitsikaulukset ja rusetit eivät nyttemmin ole ehkä pukeutumiseni leimallisimpia osia. 🙂

Ihan yhtä paljon kyllä karsastan, vaikka karsastuskoulunkin olen opiskeluvuosina käynyt.

Muiden muistoja on täällä.