Tuulestatemmattua

Kauppatorin rannassa herkuttelemassa

Onpa tänään ollut kuvankäsittelyä kuin kiireisimpinä koulu/näyttöviikonloppuina ainakin. Koko päivän ihan illansuuhun asti, – ja sitten oli tarkoitus kävellä kaupunkiin, mutta niinhän se meni lipalle, että autolla sitten hurruuttelin. Ripsihän tuo vettäkin, joten samapa se. Aiottu kuvausrupeama typistyi Kauppahallin kuvaamiseen. On se kaunis! Myös sisältä, ja herkullinenkin.

Ja sitten systerin kanssa viettämään joulukuun aattoiltaa. Ihan on pikkujoulut ja muut sellaiset ihan yliarvostettuja, – kyllä joulukuun aattoillassa on jotain spesiaalia. Ja olihan sitä. Kampasimpukoita, kateenkorvaa ja lakritsisorbettia! Arvatkaahan missä oululaisessa ravintolassa saa tuollaisia harvinaisia herkkuja? – Uleåborgissa!

En ole pitkään aikaan (talvella) käynyt siellä, mutta tokihan minä sen hyväksi ja tutuksi tiesin, ja kuten sinne menoa ehdottanut sisar lähtiessä sanoi, että on varmaan kiva, kun ravintolassa puhutellaan etunimeltä ja ravintoloitsijat kertoo omistakin makukokemuksista. On se kiva, tuntuu hyvin leppoisalta ja samanhenkiseltä.

Leppoisaa meillä oli muutenkin, ja joulujuttuja tietty vähän suunniteltiin.

Kello oli jo lähellä Linnansaaressa kahdeksalta alkanutta ilotulitusta ( Seinäjoki – Oulu -rataosuuden kunnostustöiden päätös + Suomi 100 + — ) mutta huolimatta että minulla oli suunnilleen koko kuvauskalusto mukana, jätin väliin ja ajelin kotiin. Vesisade kun jatkui edelleen.

Kummasti alkaa tehdä mieli Lappiin ja talven ihmemaahan näillä keleillä. Ja kun on joulukuun ja joulukalenterin avaamisen aattoilta….

Hommia

Jätin alkuviikosta avoimen tarjouksen logon suunnittelusta. Tarjouksia on tullut toistakymmentä, muutamat ovat lähettäneet jo aihioita, ja hintataso vaihtelee 130 – 300 euron välillä. Idea on siis se, että logo olisi vesileimana kuvissa, ainakin silloin kuin ei mene asiakkaalle, mutta nettiin (esim. tänne blogiin) ja että logo olisi Muistikuvien-nettisivulla, laskuissa, tarjouksissa, etc. Olenpa yllättynyt, että näin pian, näin monta tarjousta. ja nyt on sitten vaikea valita. Muutamien kanssa olen jo ollut sähköpostiyhteyksissä.

Päällimmäinen homma on kuitenkin ollut muutamien vanhojen kuvien digitointi- ja retusointitilausten teko. Ja Paistinkääntäjien kapitulin yms. tiedottaminen. Siihen liittyen sain ihan rahaa tuovan (valokuvaus)toimeksiannonkin. Tai oikeastaan kaksikin. Tammikuuksi on sitten tekemistä.

Iltapäivän lopulla Apsu tuli kun vanhempansa kävivät katsomassa Tuntemattoman. On ihan mahtavaa, kuinka Apsu tykkää, kun hänelle lukee. Parinkymmenen minuutin mittaisia kirjoja jo kuuntelee, ja katselee tietysti siinä samalla: ”Katoppa!”

Sitten meillä oli Apsunkin kanssa ”hommia”. Apsulle hommia ovat mummin kirjotuspöydän laatikoiden koluaminen: nitoja, rei´ittäjä, eriväriset tussit, liimaputkilot, vanhat rillit, kameran puhdistusvehkeet, nipsut ja kynät, lemmarit ja kuminauhat ovat aarteita, joita on mukava purkaa laatikoista, kokeilla, ”katoppa”, laittaa takaisin, … Siinäpä ne kiireimmät tänään.

Historiaa Joulu

Joulumarkkinoilla ja -myyjäisissä

Kävin sunnuntaina sekä Oulunsalon Vanhan Ajan Joulumarkkinoilla että Alppimajan joulumyyjäisissä. Ja viemässä vanhoja, ehjiä joulukoristeita HOPElle.

Oulunsalossa markkinat olivat iso tapahtuma Kotiseutumuseon pihapiirissä ja rakennuksissa. Kojuja oli varmaan lähemmäs sata. Joulupukki, poniajelua, Lucia-neitoja, lampaita, ja villasukkia, leivonnaisia ja kaikkea sitä mitä joulumarkkinoilla nyt voi kuvitella olevan.

Ihan pikkuista vaille, että ostin Muumi-piparkakkutalon, mutta tyydyin muffinseihin ja ihaniin villasukkiin, jotka oli tehty noista luonnon kasveilla värjätyistä langoista.

Kudonhan toki itsekin, mutta nyt ostin mökille sellaiset juhlavillasukat. 😉 Ja mökille tai oikeastaan meidän patikkareppuihin ostin kuksat. Kauniit, pienet kuksat, jollaiset Saariselän matkamuistohyllyissä maksavat hyvinkin neljä-viiskymppiä, mutta markkinoilla 18 euroa.

Oulunsalosta ajelin Alppilaan ja Alppimajalle. Minä kyllä tunnen sen paremmin nimellä Kalevan Kartäno (myöh. kirjoitusasu Kalevankartano). Sen rakensivat saksalaiset välirauhan jälkeen upseerikerhoksi. Sen vieressä (Iskossa ja Pyykösjärvellä) oli SS-Vuoristodivisjoona Nordin koulutus- ja huoltokeskus Pikku-Berliini.

Saksalaisten lähdettyä Kalevankartono siirtyi Suomen armeijan käyttöön ja sodan jälkeen Pohjolan Karjalaseurojen piiri osti sen, mutta myi jo 50-luvun alussa Oulun kaupungille. Silloin siinä toimi elokuvateatteri ja retkeilymaja ja se oli erilaisten juhlien pitopaikkana, kunnes siitä tuli kaupungin työtupa. Työtuvan aikana kuvassa näkyvä yläkerran tila oli täynnä mattopuita, minä muistan vielä miltä siellä tuoksui ja millainen ääni siellä oli. Ompelimokin oli samoissa tiloissa. Tykkäsin kovasti käydä tuolla, minusta se oli ihan tavattoman hieno paikka.

Joskus 60-70-lukujen vaihteessa rakennuksesta tuli Tuiran paloasema. Vasta reilut kymmenen vuotta sitten paloasematoiminta siinä lakkasi ja nyt se on taas juhla- ja tapahtumatilana vuokrattavissa, nimellä Alppimaja. Sunnuntaina siellä oli myös joulukoristeiden keräyspiste, ja pienen kassillinen niitä sinne veinkin. Ja pienemmän pussukan kanssa lähdin myyjäisistä: vain käsintehty muistikirja tuli ostetuksi.

~~~~~~~~~~~~

Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestareiden legendaariset joulumyyjäiset ovat tänä vuonna sunnuntaina 17.12. OSAOn tiloissa Kaukovainiolla. En ole varma lähdenkö, mutta ensi viikonloppuna ajattelin käydä Pienessä Joulupuodissa. Ja Naisten joulumessujen ruuhkaankin ehkä lähden. On niin ihana katsella kaikkea, mitä ihmiset osaavat ja ovat tehneet. Mutta se ruuhka minua vähän arveluttaa. Ja yksi käsityölinkki pitää teille laittaa… Koukku ja Puikko – se ei ole vain joulumyyntiä, ja sieltä voi tilatakin ihan uniikkeja käsitöitä.

Muutaman joululahjan olen jo tilannutkin netin kautta, ja olisi tässä aktivoiduttava ja lähdettävä oikein ostoksille joku päivä.

Huomenna on ruvettava tosissaan valmistelemaan lupaamaani joulun ajan yllätystä tänne blogiin! 🙂

Ruoka ja viini

Luottamustehtävä on joskus hyväksi – juuri tänään oli!

Lähtiessäni kokouksesta, jossa olin sanonut, etten kovin kauan enää tehtävässäni aherra, mietin, että ehkä sittenkin jatkan. Ainakin muutaman vuoden.

Paistinkääntäjien voutineuvoston tämän vuoden päätöskokous. Ja hyvänen aika, kuinka hyvin me söimmekään! Kiitos, A., kokki M. ja Lasaretti!

Ja kaikkea tätä ennen tatti-creme-brûlee! Paljon muuta ei voi toivoa!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Japanilaisia kokkailuja

Olipa eilen mukavan rauhallinen ilta. Ihan aina meillä ei viinikerhon kanssa onnistuta pitämään keskustelua monipolvisena, ja silti olla aiheuttamatta sekalaista äänihälyä. Joskus keskustelu ja puheensorina vaihtuu reippaaksi tarinankerronnaksi ja mielipiteenvaihdoksi, josta voisi käyttää jopa nimitystä melu. 😉 Ei siinäkään mitään vikaa, mutta välillä mukavaa yhteinen keskustelu ja toisten kuuntelu kunnolla.

Ja yksi juttu, josta olen kovin iloinen, ja ihan itselleni kerään siitä pisteet: olen sekä kalaaseissa että BOn illallisilla ryhtynyt jakamaan ”tiskihukeja” tai paremminkin tarjoilu- ja blokkaushukeja. Ruokalajien välissä pariskunnat vuorotellen keräävät lasit ja lautaset pois ja kaatavat vedet ja viinit seuraavalle ruokalajille. Ehkä jopa avittavat hellan ääressä. Pehtoori avittaa tiskikoneiden (sekä sisällä että Festassa) täytössä ja tyhjentämisessä, mikä edestauttaa sitä, että esimerkiksi eilisen kaltaisen illan jälkeen meillä ei enää tänään sunnuntaina ollut 120 lasia tiskattavana. Eilen oli kyllä poikkeuksellinen ilta, että ne 120 lasia saatiin käytetyksi, tavallisesti jää reilusti alle sataan. Viinejä tosin meni vähemmän kuin BOn synttäreillä yleensä…

Tommasin sixpack-tasting eli kuusi eri vuosikertaa samaa viiniä (Tommasi Amarone della Valpolicella, yksi minun lempiviineistäni!), vanhin vuosikertaa 2007 ja nuorin 2012. Ehkä näille muutaman vuoden lisäkellarointi olisi tehnyt vielä hyvää, mutta kyllä olivat jo vähän ehtineet kypsyä.

Ja mitenkäs 26 vuotta viinejä harrastaneet osasivat aavistella, mistä on kyse… Kaikki totesivat, että viinit ovat hyvin samankaltaisia, kaikkien mielestä viinien jälkimmäiset kolme olivat parempia, vanhempia ja kypsempiä kuin ensimmäiset kolme (sokkotastingin järjestys oli nuorimmasta vanhimpaan…). Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että on kyse vanhan maailman viineistä, Espanja, Ranska ja Italia vilahtelivat arvauksissa, yksi sanoi ”en tiedä muuta kuin että Italiasta nämä on” ja yksi sanoi, että Veneton Amaroneja ovat kaikki. Siis aika hyvää tuntemusta kuitenkin! 🙂

Ja kaikki olivat sitä mieltä, että olipa jännä nähdä ja ennen kaikkea maistaa, miten vuosikerrat vaihtelevat ja miten kypsytys parantaa vahvoja viinejä. Pisteytyksen keskiarvo meni siten, että huonoin sai 8 ja paras 9+. Siis erot pieniä.

Ruoan kanssa oli sitten testattavana pinot gris ja gewurztraminer – juuri ne, joita aasialaiselle ruoalle yleensä suositellaan – ja etelä-afrikkalainen gewurtraminer ja Tommasin pinot grigio toimivat oikein hyvin. Kyllä ne toimivat myös kiinalaisen ruoan kanssa, – kannattaa pistää korvan taakse…

Ja sitten lupaamaani reseptiikkaa. Ensinnäkin …

Teriyaki-lohi

700g lohifile nahalla

Teriyaki-kastike

1 dl tummaa soijaa
1 rkl etikkaa
3 rkl vettä tai valkoviiniä
2 rkl sokeria

Kiehauta teriyaki-kastikeainekset.

Leikkaa kala nahkaan asti valmiiksi tuuman kokoisiksi annospaloiksi. Laita pala paistopussiin. Kaada teriyaki-kastike lohen päälle niin, että kastiketta valuu myös leikattuihin viiltoihin. Ripottele lohen päälle vielä suolaa, sokeria ja seesaminsiemeniä.

Laita kala 215 asteiseen uuniin, noin 20 minuuttia. Lohi saa jäädä sisältä mehukkaaksi.

Lorauta teriyaki ainekset vielä kattilaan. Laita kala vielä uuniin hetkeksi ja kiehauta kastike kovalla lämmöllä niin että se siirappisoituu. Kaada siirappi vielä tarjoiluastiassa olevan lohen päälle.

Eilen ei ollut tätä, mutta viime sunnuntaina. Ja hyväksi havaittiin.

Japanilainen bataattitorttu eli potetopai

(Vuoka 20 cm)

Pohja
2 dl vehnäjauhoja
100 g voita
1 tl suolaa
3 tl kylmää vettä

Bataattisose
600 g bataattia
1 dl maitoa
60 g sokeria
50 voita
½ dl kuohukermaa
1 keltuainen
2 tl vaniljasokeria

Tee pohja (tai osta valmis piirakkataikina kuten minä tein, mutta en tee toista kertaa… 😉)
vaahdota voi, lisää jauhot, suola ja vesi. Alusta hyvin, ja laita sitten muovipussissa jääkaappiin.

Kuori bataatit ja leikkaa 2 cm: kuutioiksi. Liota paloja puolisen tuntia kylmässä vedessä.
Poista vesi ja keitä bataatti maidossa pehmeiksi. Sekoita ja survo seos kuumana.
Lisää voi, sokerit, kerma ja keltuainen lämpöiseen survokseen.

Ota taikina jääkaapista, ja levitä voideltuun vuokaan.
Paista pohjaa 175-asteisessa uunissa niin kauan, että se on hieman ruskehtava.

Ota vuoka uunista ja täytä bataattisoseella. Kypsennä kunnes bataattikin on kypsää. (kokonaisuuteen meni noin tunti)

Oheen vispikermavaahtoa ja/tai vaniljajätskiä.

Eilen jälkkärinä oli matcha-(vihreä tee)jätskiä, ja sen keskelle laitoin päärynäsorbettia, jolla koko illallisen myös aloittelimme.

Päärynäsorbetti eli Nashi no mizore (jonka reseptin kehittelin itse) (neljälle)

3 päärynää
3 rkl sokeria
½ sitruunan menu
2 munanvalkuaista

Kuori ja raasta päärynät, lisää raasteeseen sokeri ja sitruunamehu, ja pakasta. Tunnin, parin päästä sekoita raasteen joukkoon kovaksi vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Ja laita takaisin pakkaseen. Sekoittele pari kertaa tunnin välein.

Annostelu laseisin tai pieniin kippoihin, ja kaada joukkoon proseccoa (Tommasin uusi kuohuva oli meillä eilen) ja koristele sitruunamelissalla. Pilli ja pikkulusikka mukaan.

Eilen kyllä onnistuin sapuskoissa paremmin kuin kesällä kalaaseissa. Tässäkin harjoittelu ehkä on auttanut. 😉

Niitä näitä

Juhlamaistelu ja -illallinen – teemana Tommasi ja Japani

Saketynnyreitä oli Festa täynnä, pöytä katettu, Tommasin Six-pack avattu ja menusta kaikki mahdollinen tehty etukäteen…

Illan koreografian olin suunnitellut siten, että ensin maistelemme kuusi eri vuosikertaa Tommasin Amaronea (2007 – 2012). Olen kerännyt niitä jo kauan (kuusi vuotta :)). Viiniystävät eivät tienneet teemaa, eivätkä yhtään mitä laseissa oli. Oli siis vertikaalimaistelu sokkona. Kaikille vain tilkka pohjalle…

Sitten siirryimme ruokahuoneemme pienen pöydän äärestä Festaan, jossa oli varsinainen illallinen.

Tommasien jälkeen oli huuhdottava makuaisti joten sorbetilla aloitettiin ,,,

MENU

Päärynä-kuohuviini-sorbetti
Seitsemän rypäleen samppanja

Nigiri- ja makisushi
Sake

Teriyaki-lohi
Paistettu nuudeli
Marinoitu matsutake
Hapanimeläkurkku
Purjo-sieni-tomaattimuhennos
Vihreä avokadosalaatti
Gewurztraminer ja pinot gris

Matchajäätelö

Paluu Eurooppaan: tuliaisia Krotiasta
juustoa, manteleita, suklaata
Tommasin Amarone – maistelusta jääneet (eivätkä kaikki edes kuluneet!!!)

Onhan tästä kaikesta paljon sanottavaa, kirjoitettavaa, joten palaan vielä huomenna asiaan… (Täällä)

Niitä näitä

Vessajuttuja

Länsimetron ongelmista, mm. vessojen vähyydestä, on uutisoitu tänään vähän joka tuutista. Ehkä vain olen ollut vähän tavallista herkemmällä korvalla (keittiössä kokkaillut huomiseksi), mutta ehkä on vähän liioittelun makua nyt (taas kerran). Ei, en hetkeäkään väheksy vessan tarvetta, en todellakaan.

Minä valitsen mm. kauppareissuilla joskus kaupan sen perusteella, onko siellä vessa, siis siisti vessa. Ja esimerkiksi Sodankylän Pohjantähdestä ei ostettaisi matkalla mökille auton peräkonttia puolilleen ruokaa, jollei kaupassa olisi vessaa. Menisimme naapuri-Lidliin tai jo Rovaniemen Sittariin, mutta koska Sodankylä on lähempänä mökkiä ja kaupassa on vessa, käymme siellä.

Kun täällä kotona lähden kauppa-asioille kävellen, en mene Välivainion kauppaan, koska siellä vessaan pitää erikseen hakea ”lupa”. Menen Linnanmaan Prismaan tai Toppilan K-markettiin, koska ne ovat parempia kauppoja varsinkin jos on kyse lenkin ja kauppareissun yhdistämisestä, – ja erityisesti aamupäivisin. Ja kaupungillakin minulla on tiedossa muutama paikka, joissa on hyvä piipahtaa, jos on tarvetta: kaupunginkirjasto ja uuden Valkean 3. krs (ennen Stocka) ovat ykköspaikat. Kauppahallin vessaan pääsen suhteilla. 😀

Tosiasiahan on se, että minulle vessojen vähyys tai riittävyys ei ole mikään pikkujuttu. Ei ollut ennen kevättä -90, eikä varsinkaan sen jälkeen.

Tuohon metrokuskien tuskaan pystyn kyllä eläytymään ja myötäelämään ihan omien kokemusten perusteella. Olipa nimittäin kesällä -83 minun lyhyellä, mutta aika tiiviillä onnikkakuskiurallani sellainen juttu, että vakiolinjani, jonka lisäksi ajelin tilausajoja ja autojen ”hakuja”, oli linja numero 17. Ns. heilurilinjan toinen kääntöpaikka oli Oulunsuussa, radiomaston juurella, kerrostalojen vieressä, ja toinen Mustallasuolla Emäpuuntien päässä (melkein rivitalojen pihapiirissä). Ei ollut Merikoskenkadulla mitään taukotupaa, eikä linjan päässä baaria tai muuta paikkaa, jossa olisi voinut piipahtaa. Ja aamuvuoro oli kuitenkin sen kahdeksan tuntia, iltavuoro seitsemän. Hyvähän se mieskuskien oli, kunhan Oulunsuun päässä menivät onnikan taakse, mutta eipä se onnistunut minulta… Noh, en hakenut sairaslomaa, enkä irtisanoutunut, kestin kuin nainen!

Kevään 1990 jälkeen ei ehkä olisi enää onnistunut. Silloin minulle tehtiin iso leikkaus, jonka seurauksena mm. opettelin juomaan vähintään kaksi litraa vettä päivässä ja jonka seurauksena sisuskaluni ovat sellaiset, että pari vessatonta tuntia ovat jo melkoista sinnittelyä. Elokuvat, tentin valvonnat, promootiot, automatkat saavat etukäteen miettimään, missä ja milloin pääsen vessaan.

[Teemaan liittyen, kuvassa Toppilan vanha rautatieasema.]

Ja teemasta sen verran, että Tuulestatemmatun taso on lopullisesti romahtanut: vessajuttuja!

Historiaa Jokaviikkoinen soppamme

Torstai on hernekeittopäivä

Torstai on hernekeittopäivä. Miksi juuri torstai? – Ihan siitä samasta syystä kuin sitä jo keskiajalla syötiin ennen pääsiäispaaston alkamista: laskiaisena hernekeitto oli hyvä ruoka kohtuullisen rasvaisena ja tuhtina appeena. Katolisessa maailmassa perjantai on paastopäivä, joten sitä edeltävänä päivänä, torstaina, rasvainen ja proteiinipitoinen soppa oli hyvä tankkausruoka.

Ruotsissa, jonka osa Suomi oli, katolinen aika kuitenkin loppui jo keskiajan kanssa yhtäaikaa, mutta jatkui tulevilla protestanttisen uskon ja vanhaluterilaisen elämänmenon vuosisadoilla. Onpa olemassa legenda, jonka mukaan juuri Kustaa Vaasan määräyksellä tämä hernerokkaa torstaina -perinne joka tapauksessa jatkui. Kustaa Vaasahan uudisti (loi) verotuksen Suomessa, ja kruunun veroparseelit maksettiin yleensä voilla, viljalla, lohella ja myös herneillä. Kustaa sai niin paljon herneitä, että hoveineen kyllästyi niihin ja määräsi rahvaan pitämään torstaisin hernekeittopäivän, jottei koko hernesato kertynyt Tukholmaan. Pikkuisen kyllä suhtaudun varauksella tällaisen juttuun.

[Kuva vanhasta soppatölkistä ja muutamat tiedot Juhani Seppovaaran kirjasta ”Muistojen markkinoilla!”]

Armeija ja koululaitos ovat jatkaneet ja ylläpitäneet perinnettä, ja mukaan ovat tulleet henkilöstö- ja työpaikkaruokalat.

Jos satavuotiaassa Suomessa itseään ruokahistorioitsijaksi nimittävä bloggaaja ja harrastaja-paistinkääntäjä, joka kuvallisesti, kirjallisesti ja livenä tarjoilee joka viikko soppia, ei sisällytä vuotuiseen menulistaan hernesoppaa ja vielä Jalostajan purkkikeittoa, niin homma ei ole kunnossa.

Jalostan hernesopan historia alkaa jo sotavuosista: silloin ei vielä ollut tölkkihernekeittoa, mutta kuivamuonaa ja muita säilykepurkkeja Jalostajalta lähti rintamalle. Heti sodan jälkeen jälleenrakennustyömailla ja metsäkämpissä jo syötiin tölkkiherneitä ja Ahti-silli lanseerattiin vuonna 1947. Ja viisi vuotta sen jälkeen alkoi Jalostajan legendaarisen hernesopan Suomen valloitus.

Meillä sitä ei ole ollut vuosikymmeniin. Emme ole kotosalla syöneet hernekeittoa. Kuka on syönyt milloin yliopistolla, milloin koulussa tai muissa lounaspaikoissa,… Koska todellakaan – toisin kuin kaikkien muiden (pl. juhannusjuusto) Jokaviikkoisten soppien kohdalla, en tänään itse keittänyt soppaa, vaan ostin meille ison purkin Jalostajan hernekeittoa.

Tulipa kyllä opiskeluajat mieleen. Minun yksinasujavuosinani keittelin joskus tölkkisoppaa, ja kyllä me tätä yhteiselomme alussa, Toivoniemessä asuessa söimme varmaan, jollemme kerran viikossa, niin kerran kuussa kuitenkin.

Kansakoulussa minulla ja monella muulla oli tapana silputa vanikkaa eli näkkäriä sopan sekaan. 60-luvun krutonit? 😀 Myöhemmin tykkäsin laittaa sinappia sekaan, varsinkin jos tölkkisoppaan olin lisännyt nakkeja tai pekonia. Koulussa oli hernekeittopäivänä niitä Valion kolmiojuustoja, joskus taisi olla Koskenlaskijaakin? Niinpä sitten näitä tykötarpeita hommasin nytkin. Koulunäkin korvaa nuo Oululaisen Jälkiuunilastut. Hyvin toimivat. Merisuolalla maustetut lastut, joita Juniori mökin kaupasta löysi, olivat nekin hyvä.

Maitolasillinen on ihan pelkkää kuvausrekvisiittaa. Meillä ei maitoa ruoan kanssa juo kuin Apsu. Lämmin pulla on ainoa jonka seuraan kelpuutan jääkylmän, rasvattoman maitojuoman. Mutta hernesoppaa, ja tölkkisoppaa nimenomaan, taidan kyllä keitellä uudelleen, josko vaikka laskiaisena. Silloin sitten punssiloraus sekaan!

Isovanhemmuus Joulu

Kahhilla ja jouluvaloja katselemassa

”Mummi kahhille, A. pimmimehulle”, näin ilmoitti Apsu äidilleen, kun hain pojan päikkäreiden jälkeen ajelulle ja kaupungille. Oli meidän ”perinteinen” = toinen, yhteinen jouluvalojen katsastuspäivä. Eikä Oulussa ole enää satuikkunaa! Ei ole enää Stockaa, ei vanhaa Sokosta, ja Valkeassahan ei ole perinteisiä näyteikkunoita. Jotain olennaista puuttuu. Mutta Apsuhan sitä ei tiennyt.

Sanotaan, että kun saa lapsia ja sitten itsekin kasvaa ja vanhenee niiden myötä, sitä elää omaa lapsuuttaan uudelleen, – no paljolti niin kävi minullekin. Ja nyt olen hoksannut, tänään taas ihan erityisesti, että lapsenlapsen kanssa elää uudelleen sitä vaihetta kun omat lapset olivat samanikäisiä. Kyllä minä muistan kun me olimme mutikaisten kanssa katselemassa jouluvaloja ja sitä Sokoksen jouluikkunaa ja menimme Halliin pillimehulle.

Erilaista se oli tänään Apsun kanssa. Ensinnäkin me kävelimme Rotuaaria pitkin poikin, kävimme katsomassa kaupungintalon joulukuusen ja tiernapojat. Ja poika tepasteli reippaasti, ja ihasteli valoja: ”Katoppa, mummi. Mummi, katoppa!”

Kaikenlaisia valoja! Valon lapsi!

Ja sitten ”kahhille”. Valkean Torrefazione on meidän ”kantakahvila”. Nyt jo viides (?) kerta siellä.

Herkkujen jälkeen jaksettiin kierrellä. Valkean monet, monet liukuportaat riittivät iloksi, – no hyvä on, aulan vanha Sitikka ja tonttuovi-pop-up-kauppa kiinnostivat kyllä melkein yhtä paljon. Ja lasi-ikkuna, jonka päältä saattoi nähdä suoraan Herkkuun!

Parituntisen kaupunkireissun jälkeen autolle mennessä poika ilmoitti ”ei kottiin”, joten ajeltiin Rantapeltoon, että pappaakin nähtiin. Äsken palautettuani lapsen kotiinsa, mietin, että ehkä me tänä vuonna käymme toisenkin kerran kaksistaan ”kahhilla” ja jouluvaloja katsomassa…

Oulu Valokuvaus

Taivaanrannan maalari

Että minulta loppuu aika aina kesken.

Koko päivän muka touhunnut jotain, ja mitä olen saanut aikaiseksi? No enpä juuri mitään. Muutaman kauniin kuvan taivaalta ja taivaanrannasta. Tai noh, kauniin? – Ylikontrastisia ovat. Mutta kun maisema vaati sitä, jotta kuvissa olisi se kauneus, joka ulkona oli.

Minun mielestäni lentosotaharjoitusten piti loppua jo viime viikolla, eikä ääniäkään ole öisin enää kuulunut, mutta monia kaaria ja suoria taivaalla oli.

Tänään oli tarkoitus tehdä joulukortti valmiiksi. Kerrankin ajoissa. Teen sen monesta osasta. Mutta onko kortti valmis? – Nope. Ihan alkutekijöissään vielä. Entäs kalenteri? – Nope!

Aamulla ennen korttipuuhaan ryhtymistä ja sähköposteja ja uutisia lukiessa muistin, että voisin tyrkyttää kuviani ja kuvauspalvelujani yhdelle tietylle taholle, ja sain pian vastauksen ja kehotuksen lähettää tarjous; rupesin värkkäämään sitä ja sitten päätin ottaa tarjouksen oheen pari uutta referenssikuvaa.

Ja ministudioni taas kasasin tai oikeastaan raivasin, tai yritin mahtua pieneen huoneeseen, jossa minulla softboxit, pöytä, tasot etc. on. Se on oikeasti tosi ahdas studioksi ja onnistuinpa siinä äheltäessäni sitten särkemään yhden Riedel-lasin. Ja siinä oli teestä ja Soda Stream-kuplavedestä tehtyä ”kuohuvaa”. Riedelit särkyvät ihan tuhannen pieneksi (sinne kaikkien studiokamojen joukkoon!) ja kupliva teekin on ikävää siivottavaa. Kalliiksi ja työlääksi tulee tarjousten tekeminen!

Korttipuuha oli tämän episodin jälkeen unohduksissa.

Niinpä alan tekemään sitä NYT.

Tämän kuvasin matkalla Nalskuun Möljän sillalta käsin. Haloilmiökin kuvasta paljastui, kun koneella raakaversiota säätelin. Mutta noita lenskarin jälkiä katsellessa mietin, että mitenhän koneiden lentäjillä noin niinku omasta mielestä meni tuo harkka? 😀