Tuulestatemmattua

Vielä aamupäivän oli kaunis, aurinkoinen syksy, – ei ole enää. Mutta aamupäivällä ehdin tehdä ja kulkea paljon. Tänäänkin lenkillä Sahantien koivikossa. Lentokoneen tiivistysjuova sattui mukavasti yhteen kuvaan. Jotenkin kuin se näyttäisi, että kannattaa suunnata alas, etelään. Noh, ei tässä mihinkään etelään olla lähdössä. Kyllä nyt ollaan kotosalla pitkä tovi.

Pehtoori on ollut yksin pihahommissa koko päivän, kun mie olen kulkenut ja kokannut, kuvannut ja kirjoittanut. Huomenissa sitten tasaisempi päivä minullakin.

Sunnuntaiaamuun heräilimme kovin myöhään, mutta väliäkö sillä. Sunnuntai.

Ja miten komea ja kaunis ja ystävällinen sunnuntai on ollutkaan!

Aamukirjeenvaihtojen jälkeen lähdin käväisemään pikkuperheen luona: ”Mikki mummi on täällä?” – Noh, ei mummi jäänyt kauaksi aikaa, vaan lähti lenkille Pateniemen rantaan, sahamuseon lähelle, kohti Oulun komeinta koivikkoa, – ja sitten aikansa kierrettyään törmäsi taas Apsuun. Ja tämän serkkuun ja iskään sekä Piinaan.

Iltapäivä paljolti kuvien parissa, eikä ruoanlaittoa, vaikka sunnuntai.

Kävelimme ystävien luo neljäksi. Tästä se lähti. Kolme historioitisijaa, pari insinööriä ja yksi tradenomi. Valmistujaisjuhlat nämä oli. Ehkä kuitenkin enemmän ystävien juhlat. Olipa mukava ilta.

Tuolla emme ole koskaan syöneet vaatimattomasti, emme tänäänkään. Ja onhan meillä niin paljon yhteistä, vuosikymmenien varrelta, tässä iässä, tässä elämänvaiheessa. Tämäkin hyvä päivä.

Paluuliikennettä olemattomasti, sadetta sitten senkin edestä, ja kaikissa olomuodoissa: mökiltä lähtiessä ohutta lumisadetta, joka jo ennen Sodankylää muuttui rännäksi, joskus sen jälkeen vedeksi ja lopulta tihkuksi, alkaen sateena uudestaan pienen pilvipoutaisetn Tervola – Simo välisen taipaleen jälkeen.

Kaiken lisäksi alkumatkalla tie oli jäässä, kuurainen ja/tai loskainen. Noh, talvi ei yllättänyt meitä. Turvallisesti yhden pysähdyksen taktiikalla kotona jo neljän jälkeen.

Ajomatkalla sain tehdyksi tiedottajahommia, ja mietittyä kaikenlaista. Oikeastaan en haluaisia nyt olla miettiväinen, mutta eihän sitä kysytä, – ei kysytä, haluanko vai en. Mökillä ei oikeastaan tule paljon ajateltua, siellä vain on. Oikeasti siellä elää jonkinlaisess kuplassa – kaukana kavala maailma. Tai kaukana kaikki. Paitsi juuri se hetki joka on juuri siinä. Vain se.

Oulussa ja kotona vielä paljon värejä, siis paluu alkutalvesta syksyn keskelle. Pikkuperhe oli aikeissa kutsua meidän tänään syömään, mutta Juniori olikin saanut taas jonkun lisätuurin töihin. Taitaa ottaa kaikki tarjottavat duunit. Tuntuu, että on melkein enemmän töissä kuin kouluhommissa, mutta itseppä tietää mitä ja miten tekee. Oppariaiheen ja yhteistyötahon oli saanut viime viikolla sovituksi, mikä ”opinto-ohjaajaäidistä” on tietysti hyvä juttu.

Ilta kulunut kuvasaaliin (melkein 1000 ruutua) purkamisessa, käsittelyssä ja jo lähettämisessä Vastavaloon.

Minulla on ihan sunnuntai olo, ja toisaalta perjantai, sillä huomenna pääsemme ystävien luo päivälliselle. Mutta koetanpa nyt vaihtaa moodin lauantaiksi, kyllä se onnistuu.

Ei sääskiä, ei paarmoja, ei tuulta, ei sadetta.
Aurinkoa siniseltä taivaalta, mutta pikku pakkanen.
Hyvät kamppeet, kengät ei hankaa, ei ole kylmä eikä kuuma
Hyvä hengittää, ei särje polvea, ei hampaita, olkapääkin kestää kameran painon.
Ei kailottavia turisteja, ei polkujuoksijoita, eikä muitakaan kadehdittavan hyväkuntoisia liikkujia, ei paljon ketään.
Ei edes sanoja, juurikaan ei tarvitse puhua.
Ei surua tai huolta, tai on, mutta niitäkään ei muista, – luonto tekee olon tyyneksi.
Uusia tunturilampia, helppoa nousua, liikkumisen iloa.
Paljon pieniä kauniita luonnon ihmeitä, korkea taivas, tunturimaisemaa kymmenien kilometrien päähän.
Ei nälkä, ei jano.
Aiheita kymmenille kuville.
Koko päivä ulkona.
Niin hyvä.

Kansallinen korvapuustipäivä alkoi mökkipuron rannassa – yöpakkanen jatkui aamullakin ( – 7 C).

Pitkospuiden välissä luomutaidetta.

Puolukoita olisi vielä … valmiiksi pakastettuja.

Tänään näkökulma Kiilopäähän uudenlainen. Ahopää huiputettiin.

Ihan ”uusi” lampi löytyi kun poikkesimme vähän off-roadille.