Vanhemmuus

Äitienpäivä – siis minunkin.

Myös tyttärelläni äitienpäivä. Hänellä, jota niin kauan odotettiin, odotettiin hänen tulonsa tekevän meistä vanhempia, tekevän minusta äidin. Tänään oli hänellä ensimmäinen äitienpäivä äitinä. Minähän en koskaan unohda omaa ensimmäistä äitienpäivää, – taitaa se olla vieläkin vähän kipeä muisto.

Äitini haudalla kävin eilen, ja poikani tyttärelle sain aika pitkään selittää, miksi kukkia vien haudalle – ”Eihän se Caritaksen mummu (jota Eepi ei edes muista nähneensä, kun oli niin pieni vielä) enää niitä näe. Kuka niitä kastelee? Ja mihin ne sitten viedään, sitten kun ne kuolee?”  

Juniori muksuineen piipahti tänäänkin, – lasten kanssa taas katseltiin kuvia, mietittiin sukunimiä, mitä kenelläkin on ja miksi. Hassua, kuinka Apsu oli ihmeissään kun kuuli, että me ollaan papan kanssa naimisissa. Että ollaan oltu suunnilleen ”aina”. Tämä oli pojalle melkoinen hämmästyksen aihe. 😊

Pehtoorin äidin luona oltiin iltapäivällä. Jäälin mummu jaksoi jutella ja muistella pitkään. Muistaa vielä, – muistaa ja muistelee paljon. Muistelee mm. päiviä meidän lasten kanssa. Ja katselisi kuvia ja kuuntelisi juttuja lastenlasten lapsista vaikka kuinka kauan. Sitä me sitten tehtiin.

Muistoja, juttuja ja elämää; äitejä ja lapsia melkein sadan vuoden ajalta.

Paluu kesäisen lämpimästä, aurinkoisesta Järvenpäästä tuuliseen, harmaaseen, vilpoiseen (+ 6), sateiseenkin Ouluun. Jo iltapäivällä oltiin kotona. Itkuhan se tuli, kun Vävy lähti meidät viemään lentokentälle yhdentoista aikaan ja Emmiliinille lähtöpusun annoin. Ikävä heti.

Sitä ennen saatiin vielä aamupuuron syönti katsella, leikkiä ja kävimmepä pienellä lenkilläkin katselemassa tyttösen tuleva tarhapaikka, joka on kyllä kiitettävän lähellä ja mukavan pieni päiväkoti. Siellä alkaa sitten elokuun lopussa uusi elämänvaihe.

Päiväkodin naapuritontilla krookuksia. Ja yhden ojan penkalla valkovuokot jo kukassa! Äidilleni lähettelin terveisiä niitä kuvatessani.

Emmiliini on paljon vilkkaampi ja liikkuvaisempi kuin äitinsä oli samanikäisenä, mutta muutoin kovin samanoloinen, pieni, ei mitään vauvan pyöreyttä, ei pullukkakäsiä, ei makkaroita jaloissa. E:n äiti, tyttäremme, oli samanaikaisenä jo toipunut varsin rankasta koliikistaan, mutta paljolti kai juuri koliikin vuoksi kärsi lievästä hypotoniasta. Lihasheikkouden, tai paremminkin jäntevyyden puutteen, vuoksi yhdeksän kuukauden ikäisenä alkoivat ”jumppatunneilla” käynnit. Aluksi pari kertaa viikossa käytiin liikuntaterapiassa (olikohan termi tuollainen?) ja se jatkui monta kuukautta: fysioterapeutti kävi sitten vielä tarhassa tyttöä hoitamassa kerran viikossa ja vuoden ikäisenä tyttö jo käveli, ja hypotonia hiipui hiljalleen.

Paljon tuli tietysti mieleen kaikkia omien lasten vauva-ajan juttuja, joita ei ole vuosikymmeniin muistanut. Tyttärelle muistutin, että kun hän oli juuri sen ikäinen kuin hänen tyttärensä nyt on, siis 9 kk, minä aloin jo odottaa veljeään, itse juuri ja juuri toivuttani isosta leikkauksesta, joka ei edes ihan täysin onnistunut. Tyär pyöritteli päätään ja naurahti ”aikamoista”. Onhan hän sen toki aina tiennyt, mutta nyt ehkä uusi näkökulma asiaan… 🙂

Ja oli kyllä hyvä nähdä, että siellä kaikki on hyvin. Vaikka toisaalta: nyt on entistäkin isompi ikävä, – olen minä kalenteria jo katsellut ja miettinyt, milloinkahan voisin/voitaisiin taas mennä. …

Aamuseitsemältä meidän AirBnB-kaksiomme keittiön ikkunasta.

Tälle päivämäärälle 33 vuotta sitten oli laskettu aika meidän Juniorille. Kesti toista viikkoa ennen kuin poika oli valmis tulemaan maailmaan. Tästä ”viivästyksestä” huolimatta juuri tänään oli hyvä päivä viettää synttärietkoja.

Otin ihan asiakseni järjestää lahjaksi kunnon dinnerin koko perheelle: kuudestaan söimme ykkös-, kakkos- ja kolmosruoan  — kuten Eepi sanoi. Ja isoveljensä kysyi, miksi täällä melkein aina pitää olla kolme ruokaa! Mutta eipä hänelläkään sitten ollut mitään niitä kaikkia kolmea vastaan. Varsinkin ykkös- ja kolmosruoka sekä kakkosen liharuoka maistuivat pojanpojalle oikeinkin hyvin.

Tämän päivän menussa parasta oli kastike. Sehän se yleensä liharuoan kruunaa.  Ja kalaruoan, ja pastaruoan, ja jälkiruoan ja … Miten se menikään: ”kastikkeistaan kokki tunnetaan”. Tämän päivän perusteella voisi luulla, että olen oikeinkin hyvä kokki!  😀

Mustapippuri-lakritsikastike

1 litra lihalientä (fondista)
1 litra kanalientä (fondista)
2 dl punaviiniä
½ dl punaviinietikkaa
½ dl tummaa balsamicoa
1 porkkana
1 palsternakka
1 sipuli
1 valkosipuli (solo)
pala juuriselleriä
2 rkl oliiviöljyä
mustapippureita (kokonaisina noin 20)
laakerinlehti
5 katajanmarjaa
12 kpl turkinpippureita (karkki)
timjamia ja rosmariinia
valkopippuria
1 rkl voita

Pilko juurekset ja kuullota ne kattilassa (saavat saada vähän väriäkin).
Lisää etikat ja punaviini ja keitä hetki.
Lisää liha- ja kanaliemet ja mausteet.
Keitä hiljalleen kokoon niin, että jäljellä on reilu puoli litraa.
Siivilöi ja suurusta kastikkeeksi.
Lopuksi voinokare kastikkeen kiillottamiseksi.

Voisikohan kulhollinen kastiketta olla pääruoka – ja jälkiruoka? – Onhan tämä hyvää.

Tänä vuonna (toisin kuin viime vuonna) perheen klassikkojuhlakakku (Italialainen suklaakakku) oli sellaista kuin kuuluikin. Sopivan kosteaa, sopivan kuivaa, sopivan tekeytynyttä, sopivan yksinkertaista, sopivan kaikkea. Ei kovin häävin näköinen – tälläkään kertaa – mutta sitäkin parempi.

Toinen kakku, joka oli enemmän lasten mieleen, oli viikolla tekemäni appelsiini-rahkakakku.  (Laittelen molempien reseptit pääsiäisruokapostaukseen – ensi viikonloppuna, luulisin.)

Päivän viinin valitsin kellaroiduista punaviineistä. Ainakin puolenkymmentä vuotta jemmattu Barolo (vuosikertaa 2010) pääsi vihdoin pöytään, mikä oli kyllä Juniorille ja toki meille muillekin  mieleen. Barolohan vaatii aikaa kypsyäkseen. Tämä oli kypsynyt. Nyt Alkossa on myynnissä vuosikerta 2019, joten vaatisi ehkä kymmenen vuoden kellaroinnin, jotta viini olisi yhtä hyvää kuin meillä tänään.  Kymmenen vuoden päästä Juniori on jo 43 vee, ja minä ehkä, varmaankin, innostumaton kokkailemaan synttäripäivällisiä?

– Olin Juniorin ikäinen kun hänet sain. 33 vuotta sitten en edes yrittänyt ajatella, millaista elämä, maailma, kaikki, on 33 vuoden kuluttua. Nyt en oikeastaan edes halua ajatella 33 vuoden päähän.

Tänään oli ruoanlaittopäivä, perhepäivä. Nyt hyvä.

On pohjoisen Suomen koululaisten (ja päiväkerholaisten) syyslomaviikko. Vielä kesälomien loppuessa oli kalentereihimme merkitty, että vietetään tämä viikko mökillä, jonne Juniori poppoonsa kanssa tulisivat myös. Kun se hiihtoloma kevättalvella jäi yhdessä Lapissa viettämättä, niin päätettiin, että vietetään sitten syysloma kimpassa. Mutta eihän se tämäkään sitten onnistunut. Onneksi sentään oltiin yhteinen viikonloppu (pe-su) Helsingissä/Järvenpäässä pari viikkoa sitten.

Tällä kertaa mökkiloman peruuntuminen EI johtunut kenenkään sairastumisista, eikä edes kovin yllättävistä syistä, vaan jo syyskuussa tämä suunnitelma haudattiin. Juniori kun vaihtoi työpaikkaa, jätti Alkossa kouluttajan ja myyjän hommat sikseen, jätti vuorotyöt, jätti kaikkien juhlapyhien aattojen työvuorot, pääsi säännölliseen kuukausipalkkaiseen itsenäiseen hommaan ”keskolaiseksi”. Ja aloitti uudet hommat tämän kuun alussa uutena työntekijänä, joten vuosilomat menivät siinä samassa. Ei siis mökille.

Koska minä olen suunnilleen kolme vuotta toivonut, että Juniori saisi kahdeksasta neljään duunia, jotta isäpäivinä lapset saisivat olla mahdollisimman paljon isänsä kanssa, olin tietysti iloinen tästä. Kun tieto uudesta työstä ja lasten mummilapäivien väheneminen oli tosiasia, en sitten ollutkaan pelkästään iloinen ja tyytyväinen: ”Nyt minua ei tarvita enää mihinkään!” -fiilis oli tosiasia.

Kun juttelin lasten kanssa asiasta, ja siitä, että miten nyt kun meillä ei ole enää yhteisiä perjantai-iltapäiviä ja/tai lauantaiaamupäiviä joka toinen viikko, entäs kun mummi ei enää tulekaan hakeamaan teitä äidiltä isin luo, ja entä kun enää ei olekaan meidän yhteisiä rauhallisia lauantaiaamubrunsseja, niin suunnilleen yhdestä suusta molemmat muksut totesivat: ”Kyllä me silti voidaan tulla.”

Ja totesivat, että humputtelemaan ja mummilaan voivat tulla milloin vaan. No nyt kun puolet syyslomaviikosta ovat isällään, niin mummille ja papalle on taas ollut käyttöä, koskapa isillä ei olekaan lomaa.

Vaikka ”perhepäivähoidon” tarve parin viikon välein, ja satunnaisesti muulloinkin, ei nyt juuri enää meidän (mökki)reissuja ja muita menemisiä aikatauluta entiseen tapaan, niin on meille edelleen luvattu yhteisiä päiviä ja brunsseja.

Tänään vietettiin päivä askarrellen, piirrellen, kirjoitellen, hyvin syöden, vähän kilpaillenkin ja sitten kirjastoon. Kaijonharjun kirjasto todettiin parhaaksi ikinä. Tai siis Apsu totesi: KOLME Neropatin päiväkirjaa oli lainattavissa samalla kertaa. Kassi tuli kyllä täyteen kun muitakin uusia kirjoja löytyi.

Ja huomenna Halloween kokkailua ja päivällinen! Toiveissa tuntui olevan myös museo, kasvitieteellinen, HOPLOp, leikkipuistokierros, ja ties mitä. Ehkä me vaan touhutaan ja luetaan täällä…

Palatakseni lauantaihin, kolmannen lapsenlapsemme kastajaisiin.

Ne olivat hyvin perinteiset, tai ehkä perinteisiä pienimuotoisemmat pienet juhlat.

Meitä oli paikalla vauvan, vanhempiensa sekä järvenpääläisen oikein mukavan naispapin lisäksi myös Vävyn vanhemmat, jotka hekin tulivat Oulusta, me Pehtoorin kanssa, sylikummiksi päässyt Juniori,  sekä Miniä, Apsu ja Eevis. Mukana oli myös Tyttäremme bestis A., joka on ollut ystävä ensimmäisistä päiväkotipäivistä asti, ja hänen kymmenkuinen tyttärensä – he tulivat Rovaniemeltä.

Pieni juhlaväki meitä oli, ja hyvin mahduimme vauvaperheen kodin olohuoneeseen.

Vauva jaksoi kummisetänsä, joka on siis myös enonsa, sylissä melkein koko toimituksen ajan hymyillä, mutta sitten ilmeisesti kaksinkertainen, karkeahko kastemekko ja paikallaan pysyminen aiheuttivat harmistusta ja tuskastumista, joten isä otti vauvan syliinsä varsinaisen kasteen ajaksi.

Ja lopulta Apsu sitten halusi kuin halusikin pyyhkiä serkkunsa pään, ja pitihän Eepinkin sitten päästä vielä kuivaamaan – vaikka molemmat olivat ensin ilmoittaneet, etteivät halua  osallistua koko toimitukseen.

Toisaalta molemmat olivat huolella ja mielellään olleet ostamassa juhlavaatteita serkkunsa juhlaa varten, ja tekivät yhdessä, ihan sovussa, kortin uudelle pienelle serkulleen.

Kastajaisten lisäksi varsinkin Apsulle oli tärkeää päästä myös kummitätinsä luo. Ehtivätpä nämä kaksi kilpailuhenkistä, innokasta pelaajaa yhden Unonkin (vai Dos?) pelata kaksistaan. 🙂

Ja kuinka Oulun serkut paijailivatkaan vauvaa ja kutittelivat ja katselivat. Eepi oli puhunut jo monta viikkoa siitä, kuinka hän sitten hoitaa pikkuista. Pikkuinen oli vain hyvin vähän aikaa hereillä, … Minä olinkin oikein  iloinen siitä, että olin tullut jo pari päivää aiemmin. Siten sain tutustua, jutella ja sylitellä, saada monet hymytkin ja olla ihan rauhassa vauvan kanssa.

Korttipeli ei taida olla niitä perinteisimpiä ristiäispäivän juhlamenoja – päinvastoin, mutta aika tavallista lienee, että vieraat saavat arvuutella vauvalle annettavaa nimeä. Niin mekin saimme. Eikä meistä kukaan arvannut lähellekään.

Mutta perinteitäkin juhlassa oli, – Tyärkin niitä halusi, joten minun ei ollut edes tarvinnut niitä tyrkyttää. 🙂 Mikä tietysti lämmitti mieltäni.

Tyttärentytär kastettiin mekossa, jonka äitini on tehnyt ja jossa minut ja Tyär on kastettu, – ja nyt sitten vauva kolmannessa polvessa. Kastemaljan me saimme vanhemmiltani, kun oli meidän Esikoisen kastajaisten aika, ja sitä on käytetty myös Juniorin, Aspun ja Eepin ristiäisissä ja maljan jalkaan kaiverretaan nyt sitten viides nimi.

Kastepöydän liina ja kasteliina ovat nekin äitini tekemiä, – minä vain ”kirjoin” kuvaan Photoshopilla tyttärentyttären nimen.