Italia – Sivu 7 – Tuulestatemmattua

Matkalla perille

Bellavista, klo 5.25 loppuu uni. Riittävästi nukuttu? No tiedä häntä, … Jännittikö? No en tunnusta, mutta johan sitä oltaisiin valmiita jatkamaan matkaa. Aamulenkki (minimaalinen), aamiainen, auton haku parkkihallista, check-out ja tielle. Päätämme ajella Gardan rantatietä. Vie aikaa, mutta on sen väärti. Ja kävimme katsomassa Villa Paolaa! Se talo, joka meillä oli vuokrattuna kesällä 1997 … muistoja, muistoja.

Gardan rantien jälkeen Autostradalle ja ilmastointi päälle. Jo kymmeneltä aamulla mittari näytti + 25 C. Ehti iltapäivän tunteina nousta +32 asteeseen. Tämän reissun lämpimin päivä? Luulen niin. Ja me ajelimme. 😉

Liikennettä ihan hirmuisesti, ja meitsin ajohukille sattui Apenniinien ylitys. Eihän se vielä mitään muttta kun sattui olemaan vähän isompi ”rallentare”. Tietyön takia ajelimme jonossa toistatuntia, vähän toistakymmentä kilometriä. Ja jonojen jälkeen vielä sata kilometriä jotensakin haastavaa moottoritieajelua. ”Vain” kahta kapeaa kaistaa suuntaansa, ja liikennettä ihan kylliksi.

Matkalla hevoskastanjat kukassa, unikoita pellonpientareilla, viiniköynnökset jo hyvinkin vihreitä, isolehtisiä. Ajelimme ohi Bolognan, Firenzenkin, mutta Arezzoon oli pakko pysähtyä. Ihan pakko. Ajatuksena oli ollut käydä sielllä ”tutussa” (viiden vuoden takaa) IperCoopissa kaupassa, mutta aika oli käynyt aika vähiin, ja priorisoimme asiat ja menimme lounaalle.

Corso Italian varrella Osteria Il Grottinon ulkopöydät olivat ihan tuikitäynnä, joten tyydyttävä sisätiloihin. Otetaan pastaa! Bene! Pinaattiraviolia pähkinäkastikkeessa, pehtoorille spaghetti alla carbonara.

Kaupassa jäi käymättä, äkkiä alimentarista ihan välttämättömiä; leipä, pecorinopala, Cortonan punaviini, Aqua con casa, cantuccineja ja sitten tien päälle.

Tapaaminen signorina Giannin kanssa oli sovittu kello viideksi, olimme kuin olimmekin kolme yli Villa Francon portilla.

Odotin Villasta paljon, tämä on enemmän. Nyt kun kello paikallista aikaa on puolikymmenen, on jo pimeää, istun kuvan terassilla.

Olemme asettuneet taloksi, – ja uineet, naturalmente!

Olemme Collazzone-nimisessä kylässä 30 km Perugiasta etelään, 150 km Roomasta pohjoiseen. Keskellä kaunista Umbrian maaseutua. (Pallukat kartassa niitä paikkoja joissa ehkä käymme….)

Tutto e posto. Kaikki on hyvin, paremminkin.

Italia

Bella Vista

Bella Vista ~ kaunis näkymä.

Se on meidän hotellin nimi. Ja hotellihuone on kaunis ja näkymä ihan suurenmoinen.
Ja kauniita näkymiä on tänään myös muutoin riittänyt.

Alppihotellin aamiaisella olimme kaksistaan, mikä ei merkinnyt että tarjoilu tai atmosfääri olisi ollut mitenkään huono. Päinvastoin.

Jättäessämme Garmisch-Partenkirchenin kävimme vielä hyppyrimäet katsomassa.

Sitten kohti Alppeja. Innsbruck – Bolzano – Trento – ja Riva del Garda.
Ehkä on parasta että latailen vain kuvia, enkä yritäkkään selittää mitään.
Näitä suurenmoisia maisemia en osaa kuvailla, enkä juuri kuvatakaan.
Muutamia kelpo otoksia kuitenkin.
Tässäpä niitä, per favor. [kannattaa klikata isommiksi]

Seefeldissä oli vielä paljon lunta.

Roomalaisaikainen tie Europabrücken lähellä. Brennerin sola on ollut kovassa käytössä jo tuolloin.

Europabücken (192 m korkea silta) luona kävimme kävelyllä, pientä patikkaakin harjoitettiin.

Italian puolella, Bolzanon jälkeen siirryimme pois Autostradalta, Trentoon asti ajelimme
Alto Adigessa Strada del Vinoa, jonka varrella on kylä nimeltä Mezzocorona.
Sieltä tulee Alkoonkin erinomaisen hyvä Gewürztraminer-valkkari. Suosittelen.

Kuvassa taustalla häämöttä jo Monte Baldo (2217 mpy),
joka on Gardan alueen korkein vuori ja jonka huiputimme kesällä 1997,
huiputimme cabinilla. Sielläkin vielä lunta.

Riva del Gardalla olimme kahden aikoihin, lämmintä.

Myöhäinen lounas, puu-uunissa paistettu rucolapizza.

Rivassa on pilvin pimein ristoranteja, putiikkeja, MaxMaraa, Benettonia, Alessia,
pizzerioita, gelaterioita, paperikauppoja. Me lounastimme tuossa ylläolevassa.

Jos Alppien pohjoispuolella oli kevät, niin täällä on kesä. Erilainen kesä, mitä Italiassa on totuttu näkemään.
Täällä on vehreää ja vihreää. Riva on tavattoman kaunis kaupunki. Turistipaikka, mutta kaunis.

Yösija? Olin surffailut kotona (yllättävää? – niinpä!) ja hotelli Bellavista oli yksi vaihtoehto.
Täällähän sitä nyt ollaan. Kaunis on näköala, kaunis on hotelli.
Saahan Rivassa huoneita 60 eurollakin, mutta kun maksoimmme sen saman,
mitä Helsingissä on Holiday Innistä maksetttava, pääsimme tänne.

Ja sisällä on tällaista.

Iltasella käveleskelimmme vielä vanhassa kaupungissa, istahdimme rannan ristoranteen, iltapalalle, lasilliset, hyvä on pari, paikallista viiniä. Garda tyventyi, ilta pimeni, viilenikin. Tänäänkin ollut lämmin (+22 – 24 C). Nyt meillä enää yksi yö ennen Umbriaa. Huomenna ajomatkaa reilusti yli 400 km mutta tähän aikaan olemme jo perillä jos kaikki sujuu kuten toivottavaa on. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, arrivederci.

Merellä

Baltianmerellä 25.4. klo 13.30 54 ̊ 56.67’N 19 ̊ 5. 72’ 2 L, tuuli 20,2 m/s

Olemme nyt Gnydiassa. Välisatamassa kaksi tuntia ja sitten rannikkoa seuraillen Rostockiin aamuksi.

Olemme olleet täällä Gnydiassa (Gdanskissa) ennenkin: olimme juuri sillon kun Lech Walesa ja Puolan Solidaarisuus-liike aloitti vallankumouksen, joka oli tärkeä lähtölaukaus koko Itäblokin romahtamisessa, elokuussa 1980. Silloin tämä satama oli lakossa ja Puola julistettu sotatilaan. Me telttaretkeilijät emme sitä vain tienneet; kovin ihmeteltiin mellakka-autoja ja redillä olleita kymmmeniä paatteja.

Viime yönä avomerellä oli kova merenkäynti, välillä. Jäitäkö kolisi laivan kylkiin, vai ukkonenko se oli joka jylisi? Kuitenkin mukava olla merellä. Minä pidän merellä olosta, merestä. Liekö se geeneissä? Ovathan sukujuureni hyvinkin merelliset. Tuulen suku on asunut saaressa, Koivistolla, ainakin 1700-luvulta lähtien. Asui niin kauan kuin sai.

Aleksanteri Tuuli, isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli kalastaja, ja laivanrakentajakin. Laivanrakentajia ja -varustajia esi-isissä on monta sukupolvea. Me ollaan nyt vain satunnaisia laivamatkustajia.

Lähtökohtana oli, että otan tämän päivän aikana pohjarusketuksen laivan aurinkokannella. Eihän se nyt ihan niin mennyt. Ei paista, aamupäivän satoi. Niinpä sitten on päivä istuttu Lobby Barissa, minä olen kirjoitellut ja yhtäkkiä huomaan, että ei ole mitään, mitä minun pitäisi tehdä. Ei mitään. Kummallista. Pehtoori tehnyt ristikoita, lukenut, käynyt saunassa. Ja lounaalla olimme tietysti, johan se olikin nälkä.

Kyllä täällä buffet on ihan yhtä hyvä kuin 10 vuotta sittenkin. Kala-alkupaloissa monia herkkuja, tilli-etikassa marinoidut herkkusienet spesiaaleja, ja perinteitä on hyvä ylläpitää; kuorellisia katkoja oli saatava. Lämpimissä ruoissa kasvisgratiini maistui minulle erinomaisesti. Runsaahkon jälkkäripöydän kakkuineen, tiramisuineen, jätskeineen skippasimme, mutta juustot muodostivat ylitsepääsemättömän esteen. Kuukauden kestänyt juustolakkoni loppui Appenzellerin ja brien äärellä.

Tunnelma on rauhallinen, liki unelias, – laivassa on hyvin vähän matkustajia. Puolalainen pappi viiden lapsen ja riutuneen raskaana olevan vaimonsa kanssa kulkevat edestakaisin, yksi suomalainen, punakka, paksu, kalju mies istuu yksikseen baarissa ja juo vuorotellen kaljaa ja giniä, yksi Berliiniin muuttamassa oleva suomalainen nelihenkinen perhe, muutamia venäläisiä turisteja, yksi kolmihenkinen perhe (aikuinen tytär vanhempineen) joiden paikka ruokasalissa on meidän vieressä ja nyt kun takana on kolme ateriaa, en ole heidän vielä kertaakan nähnyt/kuullut puhuvan mitään, eivät mitään, rahtareita, eläkeläispariskuntia ja me.

Huomenna olisi tarkoitus ajaa pitkälle. Müncheniin? Olisiko vinkkejä yösijasta? Joku pikkukaupunki Baijerissa, jonne kannattaisi ajaa?

Italia Vuorotteluvapaa

Ankkurit ylös!

Puoli neljältä aamulla totean ääneen: ”Ei nukuta, mutta väsyttää”. Mies ei kommentoi, mutta tiedän, että on jo hereillä. Reilusti ennen viittä luovutan ja lähden suihkuun. Viisi tuntia unta riittää ihan hyvin. Yöntunteina reissu ja lupaus töihin paluusta (joka tuntui blogivieraitakin hämmentävän paljon kiinnostaneen: eilen kävijöitä toiseksi eniten (yli 500!!) koko blogihistoriani aikana) olivat valvottaneet, mietityttivät. Mutta mitäpä niitä miettimään; elettävä ne molemmat on.

Hyvissä ajoissahan se oli tarkoituskin lähteä. Puoli viideltä piti olla Helsingissä Vuosaaren satamassa. Me oltiin kolmelta. Helsingissä oltiin ennen kahta. Ajatus lähteä kävelemään keskustan kaduille ei houkutellut: kylmä ja sataa! Mentäiskö käymään Tamminiemessä? No joku raja se historiaharrastuksella sentään on. Päädyttiin käymään Kaivopuiston rannassa Cafe Ursulassa kahvilla. Ihania Toast Skageneita oli vitriineissä, mutta kieltäydyin. Tiukkis 🙂 – vielä hetken. Mentiin Ursulaan vähän kuin hakemaan merellistä tunnelmaa. Ei ehkä ollut sitten sellaista sinistä kimmeltävää merta kuin toiveissa oli ja kuin joskus tuolla on nähty.

Vielä Oulu – Helsinki ajomatkasta. Melkein koko matka sumua, paikoin kovin sankkaakin. Heti Oulun eteläpuolella vähemmän lunta kuin kotona. Pienet joet ja isot ojat jo pienesti tulvivat. Melkein jokaisessa sulassa joutsenia. Hanhiakin nähtiin. Mutta silti ei niin kovin keväistä, vielä.

Hirvaskankaan ABC:llä lounassalaatilla, ei-kannata-syödä-paljoa-kun-päästään-illalla-laivalle. Odotamme aiempien kokemusten perusteella kelpo buffetia – kerron sitten saatiinko sellainen.

Nyt dieselit jo ovat käynnissä, laiva hyrskyttää ja ankkurit on nostettu ja suuntaamme Itämerelle.

Laiva on Finnlines-yhtiön FinnLady. Elikkäs rahtilaivalla, tai oikeastaan ro-ro-aluksella, ollaan.

Kun aiemmin on näitä Euroopan automatkoja-talonvuokrausreissuja tehty, niin silloin jo käytettiin tätä reittiä tai laivareissutapaa. Silloin mentiin Travemündeen tai Lyypekkiin, nyt Rostockiin. Nämä risteilyt ovat aivan omanlaisensa maailma; laivan ruuma ja kannet ovat täynnä rekkoja ja kontteja, vähän matkailuautoja ja vähän tavisautoja. Ei yökerhoja, ei kymmeniä baaritiskejä, ei ostoskatuja, ei monia ravintoloita tai spa-osastoja. Mutta yksi ravintolasali, jossa jokaiselle ”ruokakunnalle” osoitetaan oma pöytä, jossa sitten koko laivamatkan aamiaiset, lounas ja päivälliset saa nauttia.

Kaikki palvelut sulkeutuvat yhdeltätoista, ei karaokea, ei kisastudioita tai mitään muutakaan. Matkustaminen on pääasia. 🙂 Sopii meille.

Torstaiaamuna klo 7 olemme Saksassa. En tiedä toimiiko netti merellä, joten jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte meidän olevan matkalla, merellä. Reissu on alkanut!

Italia Niitä näitä

La vita è bella!

Kaunis elämä (La vita è bella)! Oletteko nähneet sen elokuvan? Sen pääosan esittäjä Roberto Benigni sai suorituksestaan Oscarin. Se on hieno elokuva. Vieläkin.

Kun ensimmäisen kerran (1997, ilmestymisvuonna) istuin elokuvateatterissa ja näin sen, kyynelkanavissani oli tulva, ehtymätön tulva. Katsoin elokuvan viime viikonloppuna, istuin lauantai-iltana yksin, punaviinilasi pöydällä, Festassamme ja katsoin elokuvan, – enkä vuodattanut kyyneltäkään.

Mutta tänään itkin; en edelleenkään tuon elokuvan takia. En, vaikka sekin liittyy asiaan, tavallaan. Tänään itkin ilosta, helpotuksesta; möykky, peikko, pelko, joka on vienyt matkaodotuksen riemun, on nyt pois. Nyt voin ryhtyä iloitsemaan kauniista elämästä ja valmistautumaan siihen, että pian pääsen tuohon kohtaan, jossa elokuvan perhekin on: Grande Piazza, Centro Storico di Arezzo.

Olen ollutkin siellä. Elokuussa 2007 olimme Toscanassa, Arezzossa, viikon, ja piazzalla toki viihvähdimme parikin kertaa.

Nyt lähdemme sinne lähelle. Lähdemme Umbriaan. Lähdemme tiistaina. ”Täytyy nauttia matkalla olosta, eikä aina vain varrota perillepääsyä.” Minä jo oikeastaan olen matkalla. …. 🙂 😉 😀

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Sisilia maistui

Aamupäivällä lauloivat linnut! Ja on lauhtunut, – pitkän pakkasajan jälkeen aamulla näyttää nuoskaiselta, harmaalta, tylsältä, kaikkien kuulaiden, kirkkaiden, kristallisten päivien jälkeen — on tuhnu. Mutta ah, keväältä tuntuu. Helmikuu on kohta kärsitty. Kevät!

Eilen iltasella oltiin vielä lämpimimmissä tunnelmissa: viinikerho oli meillä ja teemana Sisilia. Sicilia est insula. Sen verran me kaikki osaamme italiaa.

Ja viinikerhomme on oppinut pitämään italialaisista viineistä. Ja sisilialaiset siis maistuivat, olimme tuoneet ne pari vuotta sitten Taorminan reissulta. Etnan rinteillä kasvaneista rypäleistä puristetut punkut olivat olivat vähintäänkin kelpo viinejä. Ja vielä paremmin maistuivat pari toscanalaista IGT-viiniä (Tignanello ja lahjaksi saatu Antinorin Badia – jos joskus sattuu kohdalle niin kannattaa ostaa pois ja ikäännyttää kymmenvuotiaaksi: perfetto!). Sitten me nautimme kerhomme oppi-isän, 20 vuotta sitten meidät yhteen yhyttäneen latinistin (minunkin latinan opettajani) ja Italian viinien tuntijan, meille suositteleman marsalan. Voimallista, sisilialaista jälkiruokaviiniä. Kerhon juhlavuonna (oikeesti 20 vuotta aktiivista viiniharrastusta!) ei niin huono maistelu…

Meillä oli kaikenlaista pientä syötävääkin. Uusi, helppo salaatti oli sisilialainen tomaattisalaatti: rasiallinen kirsikkatomaatteja, puntti tuoretta minttua, yksi (puna- tai roscoff-)sipuli, oliiviöljyä, mustapippuria, sitruunanmehua, pecorino tai parmesan-lastuja. Puolita tomaatit, silppua sipuli ja minttu. Sekoita keskenään, kaada joukkoon öljy ja sitruunamehu, rouhi päälle mustpippuria, ripottele vähän (sormi)suolaa, ja päälle juustolastut. Anna vetäytyä jääkaapissa tunteroinen. Kesäistä, kevyttä, kaunista.

Tänään sitten vielä eilisen ”siivoilua”.

Ja soitin tyttärelle: viikon päästä nähdään!!

________________________________________________________

Oletteko koskaan ajatelleet, kuinka hurjan hieno ääni Sunrise Avenuen Samulla on? Minä olen ajatellut, – ja pitänyt! Nytkin soi – ja isosti soikin! Onhan ihan hurjan hieno ääni!

Historiaa Italia Kolumni

San Lorenzo

Vihdoinkin tänään Kalevassa oli se San Lorenzo -juttuni, joka olisi sopinut paremmin elokuun alussa julkaistavaksi, mutta samapa tuo minulle. Lähettelin artikkelin mukana lehteen kuvatkin, mutta eivätpä olleet ruokasivulle mahtuneet tai eivät muuten olleet aivan soveliaita (minkä kyllä oikeastaan ymmärränkin vallan hyvin). Joten julkaisenpa ne nyt täällä. Varsinkin kun käytimme Roomassa heinäkuun alussa yhden iltapäivän +38 asteen helteessä etsiessämme San Lorenzo in Panispera -kirkkoa.

Pyhimyksestä apua grillin ääressä?
Kokkaajien suojelupyhimys on Pyhä Laurentius. Siinä missä Pyhä Nikolaus on merenkulkijoiden ja lasten tai Pietari kalastajien suojelupyhimys, siinä Pyhä Laurentius on kokkaajien oma pyhimys. Miksi juuri hän?
Pyhän Laurentiuksen (San Lorenzon, Saint Lawrencen, Pyhän Laurin) marttyyrikuolema tai tarkemmin ottaen tapa, jolla hänet tapettiin, on tehnyt hänestä kokkaajien ja leipureiden, myös palomiesten ja muiden tulen kanssa tekemisissä olevien suojelijan.
Laurentius oli kristillisen alkukirkon aikana Roomassa diakonina, jonka keisari Valerianus määräsi teloitettavaksi kristittyjä vainotessaan. Legendan mukaan Laurentius joutui poltettavaksi, – halstarilla paistettavaksi. Laurentiuksen kerrotaan vielä halveeranneen teloittajiaan : ”Olen jo kypsä, syökää!”
Roomassa teloituspaikalla on kirkko (San Lorenzo in Panispera, kuvassa alla), toisessa Rooman kirkossa (San Lorenzo in Lucina) on halstari ja kolmannessa (S.L. fuori de Mura) hänen hautansa. Pyhiinvaelluspaikkoja keittiömestareille?
Maailmassa on ehkä tuhansia Laurentiuksen kirkkoja; Suomessakin esim. Isonkyrön vanha kirkko, Lohjan ja Perniön kirkot. Myös Hailuodon vanha kirkko oli Pyhän Laurin kirkko. Eikä Laurentius ole antanut nimeään ja suojelustaan vain kirkoille: Firenzessä on San Lorenzon kokkikoulu ja pitkin Italiaa on kymmeniä ristorante ja pizzeria San Lorenzoja.
Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti) Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Vaikka Pyhän Laurentiuksen muistoksi, grillikauden lopettajaisiin tee pihville uudenlainen maustevoi: sekoita puolikkaaseen voipaketilliseen desi maustesinappia (rakuunasinappia tai Provencen sinappia…) ja puntti yrttejä (rakuunaa). Lisää loraus oliiviöljyä ja sekoita sauvasekoittimella. Muotoile pötköksi ja pakasta, tarvittaessa voit leikata sopivan määrän voinappeja.

____________________________

San Lorenzosta on tullut meille tärkeä pyhimys. Ei ainoastaan siksi, että Lorenzo on keittiössä kokkaavan apuna, vaan olemme ”törmänneet” tähän pyhimykseen monessa muussakin yhteydessä.

Ollessamme kesällä 2007 Toscanassa, Arezzossa, oli meillä siellä suuri juhla juuri San Lorenzon päivänä (ks. kuvapäiväkirja matkalta). Arezzon kaupunki, josta vuokrasimme linnan 22 hengen porukallemme, on San Lorenzon suojeluksessa. Me vietimme La Notte delle Stelle cadentia Toscanan elokuisessa, tummenevassa illassa ja katselimme San Lorenzon yön huikeaa ilotulitusta.

Oli väistämätöntä, että porukkamme ristittiin Gruppo San Lorenzoksi.

Arezzossa kävimme syömässä suuren Suomen ystävä Bucan ristorantessa ja hän teki meille viinipulloihin omat etiketitkin. (Vahingossa tämän Bucan löysimme. Vahingossa vai San Lorenzon johdattamana?)

Ylimpänä olevassa San Lorenzon tai paremminkin Pyhän Laurin kuvassa pyhimyksellä on halstari kädessään, ja juuri siitä hänet erottaa muista pyhimyksistä.

Otin ko. kuvan Lohjan kirkossa taidehistorian ekskulla ja olen vakuuttunut johdatuksesta: ko. kirkossa satuin vahingossa istahtamaan juuri sille kohtaa, jossa Pyhä Laurentius on kuvattuna kattomaalauksessa. 🙂

Italia

Kotimatkalla

Helsinki-Vantaan lentokentällä odotellaan Oulun koneen lähtöä, mielessä ja silmissä vielä Toscanan maaseudun lumoavat (oikeasti!) maisemat ja keskiaikaisten kukkalakaupunkien kirkot ja pienet kujat.

(klikkaa kuvat suuremmiksi..Kannattanee)

Aamulla heräsimme Civitavecchian aamuun hyvin nukutun yön jälkeen. De La Ville -hotellin ruuhkainen (meitä oli tasan kuusi ihmistä klo seitsemän paikalla) aamiainen oli pian nautittu ja olimme on the road again klo 7.20. Hetken olimme huolissamme, että olimmeko sittenkään ajoissa… Maanantain aamuruuhka kohti Roomaa hidasti matkaamme lentokentälle.

Mutta nou hätä. Olimme hyvinkin ajoissa, palautimme vuokra-auton, johon oli kertynyt 800 kilometriä ja terminaali kolmosen check in -tiskillä olimme – yllätys, yllätys – japanilaisten kanssa jonottamassa ihan ajoissa, hyvinkin ajoissa. Aika nopeasti homma japanilaisten massiivisista matkatavaroista huolimatta kuitenkin hoitui. Eikä meillä ongelmia: ostin kuitenkin hyvin vähän mitään. Nuorisolle tuliaisia, itselle muutaman kesävaatteen ja pikkuisen ruokia. Joten ei ylipainoja. Matkalaukuissa. Ei ylipainoja matkalaukuissa. Jossakin muussakin kylläkin!

Kun kerran olimme ajoissa – hitaan turvatarkastuksen jälkeenkin olimme ajoissa, joten minulle jäi aikaa, – jäi aikaa kohtalokkaat 90 minuuttia. Ostin laukun. Ei lisättävää.

Italia

Arrivederci Toscana!

Montepulcianon herätessä sunnuntaiaamuun mekin heräilimme palatsin salista kuuluviin ääniin. Aamiainen oli kahdeksan jälkeen valmiina. Palazzo Carlettissa on yhteensä vain kuusi huonetta hotellivieraille, ja tyyliin kuulunee, että myös aamiainen oli hyvin ylellinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen italialainen (leipää, marmeladia, vähän hedelmiä ja cappuccinoa) aamiainen, mutta tässä majapaikassa miljöö oli ihan mieletön. Luxus-yösijassamme (jossa meillä oli lasimosaiikein vuorattu turkkilainen saunakin!) yksi yö maksoi saman verran kuin Rooman hotellissammekin … 😉 Maaseutuelämä kannattaa….

Meidän oli kuitenkin kukkulakaupunki jätettävä ja suunnattava Fiattimme kohti Roomaa, tai ainakin lähelle Fiumicinon lentokenttää, josta huomenna kohti Suomea. Mutta koska matkaa Montepulcianosta ei olisi kuin alle 200 kilometriä, päätimme ajella pieniä maaseututeitä. Ja se kannatti.

Sunnuntaiaamun seesteisessä helteessä matkasimme. Vaikka jo edellisellä Toscanan käynnillämme (elok. 2007) kävimme pikaisesti Montalcinossa pysähdyimme tänään sen juurelle, ja ”huiputimme” (kaipasin tänäänkin vaelluskenkiäni) tämänkin keskiaikaisen viinikaupungin. Kirkonkellojen soittaessa pyhäaamun messun päättymistä, me istahdimme piazzan reunalle ja nautimme due espressi, per favor. Kun jälleen tepastelimme näin yhdessä boutiquessa kauniit lilat pellavahousut, mutta … sinne jäivät. Jo nyt vähän harmittaa…

Montalcino on minusta jotenkin miellyttävämpi, familiäärimpi, pehmeämpi kuin Montepulciano. Ja nyt puhun kaupungeista, en viinistä. Sunnuntaiaamun lenkki sujui kaupungin kapeita, idyllisiä katuja kiivetessä ylös, alas ja todetessa että kyllä tämä aina Toppilanrannan sunnuntaiaamujen räntäsateet tai sääskiparvet voittaa.

Näissä toscanalaisissa pikkukaupungeissaa oli huomiotaherättävän vähän ulkomaalaisia matkailijoita; eilenkin Montepulcianon illassa viinifestivaalista nauttivat nimenomaan vain italialaiset. Ja sen kyllä huomasi; ainakin verrattuna suomalaisiin viinijuhliin, joita on tullut Oulussa ja Kuopiossa koettua. Italiassa ihmiset maistelivat (perheineen) viinejä, istahtivat välillä ristoranteihin, juhla loppui puolen aikoihin, yhtään humalaista emme nähneet, ja aamulla kaupungin läpi kulkeva corso, jonka varrella nuo toistakymmentä maistelupistettä olivat, oli täysin siisti.

Matkamme jatkui Montalcinon aamupäivän jälkeen. Vielä kauniita maisemia kuvaten, ihaillen. Tiedättekö miksi viiniköynnösrivin päässä on ruusuja? (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ruusut houkuttelevat kirvat, joilloin viiniköynnökset niiltä säästyvät. Siis ovat syöttejä.

Iltapäivällä saavuimme Civitavecchiaan (vanha satama?). Rooman satamakaupunki, jonne päätimme jäädä, koskapa Lido ei meitä houkuttanut (kolmen vuoden takainen kokemus ei ollut huono, mutta ei sinne nyt uudestaankaan ollut tarvetta mennä). Vähän kulahtanut tämäkin merenrantakaupunki on. Kun esimerkiksi vertaa Sitgesiin, joka ”palveli” meitä viime vuonna Rosesin loman jälkeen (lähellä Barcelonan kenttää, viimeisenä yöpymispaikkana) ja joka oli ihan hurjan hieno kohde, on tämä merkillisen pieni ja vaatimaton.

Mutta kun alkuiltapäivästä tulimme, oli hyvä lähteä rantaan auringonottoon! Tälle lomalle eka kertaa rusketusprojektia. Tyrrhenianmeren aaltojen äänistä ja vilvoittavasta (edelleen lämpöä + 36 C) merituulesta nautimme kunnes aika lähteä suihkuun, bloggaamaan (:)), pakkailemaan ruokatuliaiset ja vaivaiset!! kaksi pulloa viiniä turvatarkastuksen ulottumattomiin.

Ja sitten syömään. Pehtore halusi kalaruokaa, minä puu-uunipizzaa. Tälle reissulle kun on pizza minulla ollut syömättä. Kalaravintolaan sitten mentiin. Ja kuunneltiin naapurissa olleen screen-ravintolan ääniä: italialaiset kun seurasivat peliä… joka jatkuu … ja meillä aika yöunille. Arrivederci Italia! Huomenna aamulla lentokentälle…

Italia

Chiantin kautta Montepulcianoon

Palazzo Carletti, Montepulciano. Jotta ollaan nyt renessanssipalatsissa – tämä seuraava yö. Jo vessa on näin hieno!

Aamulla jätimme San Gimignanon, ja lähdimme kohti Chiantin kukkuloita. Kaunista. Heräileviä pieniä viinikyliä ja -kaupunkeja. Mutkaisia teitä, huikeita näköaloja. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pysähtelimme matkan varrella, espressolla, kuvaamassa, Broliossa kävimme viinitilallakin. Ennennäkemättömiä viiniseutuja. Ei Chiantin eivätkä Montepulciano viinit varsinaisesti ole meidän kummankaan erityisiä suosikkeja, mutta Toscanan vauras maaseutu oli kaunista katsella.

Varhain iltapäivällä olimme Montepulcianossa. Vaihteeksi keskiaikainen kukkulakaupunki (yli 600 mpy, korkeammalla kuin Kiilopää!) jonne siis majoituimme. Viime viikolla varasin meille huoneen ”palazzosta”.

Ja kuinka ollakkaan kaupungissa on prosecco/Nobile di Montepulciano -festivaali tänään. Pitihän meidänkin ko. festivaaliin (vrt. Weindorf) tutustua kun kerran kaupunkiin satuimme.

Duomossa tietysti kävimme. Tulimme jo eilen miettineeksi, että olemme varmasti käyneet enemmän eri kirkoissa Italissa kuin Suomessa. Vaikka laskettaisiiin kaikki Suomessa tehnyt kirkkovierailut/piipahdukset (jopa minun Ars longa -ekskursioni viimeinen, seitsemän kirkon päivä, jopa kaikki hautajais/hääkäynnit) niin silti Italian kirkoissa on tullut käytyä enemmän. Montepulcianon kirkko (Duomo) ei säväyttänyt, ei vaikka alttaritriptyykki on yksi renessanssiajan merkkiteoksia.

Kaupungissa on paljon muuta taidetta, josta pidimme enemmän: pehtore viehtyi pienoispatsaita täynnä olevan gallerian töihin ja minä olisin voinut tilata kotiin ison unikkotaulun, jonka idea oli, että unikot oli maalauttu lasille.

Nyt, buona notte! Kovasti jo nukuttaa …