Niitä näitä

Heinäkuun 14. päivä 2012! Lomakauden keskellä, keskellä päivää, keskellä kauneinta kesää …

(klikkaa kuva isommaksi)

Onko tässä muka joku ongelma? – Ei tarvi kastella nurmikkoa, eikä käyttää ilmastointia. Jätskirahat säästyy, eikä ole mitään pelkoa melanoomasta. Tulee tehtyä sisällä monia kotihommia, nimenomaan sisällä, eikä riekuttua kaupungin kuppiloissa, terasseilla. Pyöräily kun ei välttämättä ole mikään hyvä harrastus, kuohuviinikierros kaupungissa vie hyvin äkkiä terveyden – toinen kerta tälle kesälle olisi voinut olla jo kohtalokas.

Hyvin varhaisella aamulenkillä tulee liki juostua, jotta pysyy lämpimänä ja että vitikkojen lähellä kannibaali-itikat eivät kuppaa ihan paukamille. Kuntokin siis vain kasvaa.

Ihan ilmanaikuinen KESÄvieraiden kutsuminen ei tule mieleenkään, eikä sosiaalinen kanssakäyminen tai ystävien tapaaminen vie aikaa kotitöiltä ja säästyy rahaakin kun ei hankita herkkuja ja laatuviinejä. Ehtii istutella kukkia, jotta voi viedä uudet kukat työpaikalle ja tehdä vaatehuoltoa, jotta on sitten duunissa siistit vermeet.

Nuorisokaan ei tule kotipihalle auringonottoon ja passattavaksi, joten eipä ole niidenkään näkemisestä, ruokkimisesta, lellimisestä ja kanssaan höpöttämisestä mitään turhaa ajankulua. Ja sitten kun ei sada rakeita tai jotain vähemmän kiinteää, on sääskiä niin paljon, että pysyt sisällä.

Jos äkkiä piipahdat pihalla saat ainakin erilaisia kuvia: AURINGONkukka ihan uutena tulkintana! Viime vuonna otetut auringonkukkakuvat on niin tavallisia, mutta nyt näissä on jotain sykähdyttävää melankoliaa, alakuloa. Tiedättehän sellainen dekadenssi, intellektuelli, kuvataiteen hienostunut väre… Paljon originellimpiä ovat nämä kuin viimevuotiset tusinaotokset.

Mutta säteilee jostain aurinkoakin… Iissä paistaa… 🙂 Ja sen aistiminen, myötäeläminen tekee hyvää täälläkin. Enemmän duuoo…  😉

Tilipäivä. Tuli yliopistolta tili”nauha”. Ja palkkakin. Ja kesälomarahat. Siis viimevuotiset ”lomaltapaluurahat” vaikken vielä ole edes palannut ja tämän heinäkuun viimeisen viikon palkka, vaikken ole pitkään aikaan kampuksella edes käynyt, saatikka töitä tehnyt. Mutta kun valtionhallinnossa, tai ainakin Oulun yliopistossa, palkkapäivä on kuukauden 15. pv, palkka maksetaan jo loppukuun tekemättömistä hommistakin.

Tästä tuli mieleen tapaus vuosien takaa. Olin anonut väitöskirjan tekemiseksi apurahaa, siis että voisin olla virkavapaalla, tehdä väikkäriä ja silti tienata. Ja kuinka ollakkaan sain vuodeksi apurahan 108 000  markkaa (vuosi oli 2000) Koneen säätiöltä. Kuten tapana on, Kaleva julkaisi säätiöapurahan saaneiden pohjoissuomalaisten (jatko)tutkijoiden nimet ja isäni oli lehdessä nähnyt, jotta tytär on tuollaisen rahasumman kerralla saanut kuitata.

Soittaa sitten minulle, ja onnittelee, mutta samaan hengenvetoon kysäisee, ”ettei sun sitten mittään tarvinnu tehdä, että tuon sait!” – Ei, ei muuta kuin tehdä apurahahakemus. 🙂 .      – Yksityisyrittäjäisälle moinen förskotin maksaminen oli vähintäänkin arveluttavaa.

Yhtä merkillistä hänestä oli se, että olin töissä yliopistolla… Silloin kun hän soitti (aika harvakseltaan soitti ja silloin asia koski yleensä ruokaa, sen tekemistä, hankkimista, hyviä ruokapaikkoja tms.) ja kysyi, missäs olet, ja minä vastasin, että olen Linnanmaalla (aiemmin Kasarmintiellä), olen töissä…

Hän jaksoi sitä aina ihmetellä ja jokaikinen kerta kysyi, että ”sunko pitää siellä joka päivä käydä? Joka päivä?” 😉 Ja silloin olin vielä amanuenssin virassa, mikä merkitsi oikeasti kellokorttielämää ja paikallaolovelvoitetta duunissa –  toisin kuin nykyisessä pestissä.

Entäs sitten ne kerrat kun hän kävi kuuntelemassa esitelmiä, joita olin jossain Oulun kaupungin, Iin seurakunnan tai jonkin mobilistikerhon järjestämässä historiaseminaarissa tai itsenäisyyspäiväjuhlassa tms. pitämässä? Jokaikinen kerta iskä ihmetteli, ettei siellä mitään tarvinnut maksaa. Elokuvissa ja sparraussessioissa ja matineoissa ja sen sellaisissa piti maksaa, kirkossakin ainakin kolehti, mutta että siellä humanistin esitelmätilaisuuksissa kukaan ei rahaa kerännyt…? Sitä jaksoi ihmetellä.

Ja sitten kun toimitin, julkaisin ja/tai kirjoitin jonkin kirjan, ihan sama käsittelikö se Hailuodon keskiaikaa tai Oulun linja-autoliikenteen historiaa, suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumista tai Iin paikallishistoriaa, hän osti kirjoja laatikollisen tai pari ja postitteli niitä kaikille – varmaan yllin kyllin moisiin opuksiin kyllästyneille – sukulaisille ja tutuille. Ihmetteli sitten, että niin halvalla historiakirjoja  myydään… 😉

Miltä tuntuu kun aivastaa juuri silloin kun on menossa kestovärit ripsiin ja kulmiin? Ei tunnu mukavalle. Tuntuu ikävälle, kirvelevälle, ja tuntuu sotkuiselle! Tänään tuntui. Kävelin aamusella kaupunkiin kosmetologille näihin ehostustouhuihin, ja aivastaa pärskäytin kesken operaation. Auts!

Miltä tuntuu kun postin edessä ajat auton parkkiin, avaat oven varovaisesti, ettet kolhi viereen parkkeerattua autoa, olkoonkin että se jo valmiiksi kohtuullisen ruosteessa, likainen ja ruttuinen, ja sitten kuitenkin autosi etuovi ottaa kiinni toisen auton kylkeen. Ei kolahda, mutta vähän käy siihen ruttukärryyn, minkä jälkeen vielä vilkaiset, etteihän sittenkin tullut jälkeä, ei tullut, ja juuri kun käännyt kohti postin ovea, ponkaisee viereisestä autosta autonsa näköinen mies ja varsin kuuluvaisesti ilmoittaa: ”Tulee kuule kalliiksi auton ovilla toisten autoihin lommojen hakkaaminen!” Tähän sydämelliseen keskustelunavaukseen toteat, että ”ei, ei siihen onneksi tullut jälkeä, katsoinkin jo.” – Vai katsoit? No katsotaanpa nyt!” Ja sitten katsotte yhdessä ja esität hipaisusta pahoittelusi ja vielä mutiset, että eihän siihen sitten onneksi jäänyt mitään jälkeä… ”, minkä jälkeen ruttuauton ruttukuski ilmoittaa uhkaavasti ”Kannattaa tyttö kuule olla varovainen eikä paiskoa niitä ovia…” – Paiskoa? Et enää vastaa  mitään, mutta ei tunnu mukavalle tuommoinenkaan.

Ei tunnu sekään mukavalle, että on taas näin kylmä;  taivas on vetäytynyt harmaan pilviverhon taakse ja tuulee, sade ripsii, eikä tuo hyvää mieltä. Ei tunnu kesälle, tuntuu syksylle. Niinpä olenkin puuhaillut historian parissa tänään…

Ystävyys on hyväksi. Olen sen tänään kolmeen kertaan eri yhteyksissä tullut todenneeksi. Kolme kertaa olen tullut vakuuttuneeksi että ystävyyttä on oltava, jotta elämä sujuu. Ja ehkäpä elämän jälkeenkin sitä on hyvä olla ollut…

Olimme päivän Siikajoella hautajaisissa. Lämminhenkiset, virrelliset hautajaiset. Pitkän kaavan mukaiset, mutta silti pienimuotoiset hautajaiset.

Hautajaiset olivat hyväsydämiset, merkillisesti hyväntuuliset, ihan kuin vainajakin oli aina ollut. Aina. Vieraanvaraiset, perinteisen runsaan pitopöytäiset, ystävälliset, myötäelävät hautajaiset. Hautausmaalla paistoi aurinko ja peipposet lauloivat. Lempeitä kyyneleitä, levolliseen uneen toivottavia viimeisiä sanoja.

* * *

Jos olen tänään jotain oppinut, niin sen, että ystävä asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, auttaa hädässä, on hyvä arjessa, on hyvä lohdutettava, sanoo, että älä välitä, kertoo omat kuulumisensa, vie ajatukset pois tyhjänpäiväisistä mietteistä. Enkö tätä ole ennen tiennyt? Olen, olenhan minä, mutta tänään on ollut päivä, jolloin tämän muistaminen on tullut ajankohtaiseksi. Moneen kertaan.

* * *

PS. Hieman merkillinen käytännön neuvo, jonka ennen isäni hautajaisia opin (lääkärin vaimo)ystävältäni, jonka äiti oli tuolloin vastikään kuollut: jos on kaltaiseni itkijänainen, helposti kyynelehtivä, helposti runsaasti itkevä, kannattaa ennen ajateltavissa olevaa liikutusta aiheuttavaa tilannetta, ennen Suurta Itkua, käyttää nenäsumutetta. Ihan sitä samaa kuin pahimman flunssan aikana. Nasolin avaa tiehyeitä, joten itkeminen sujuu ilmavasti. Voi runsaastakin kyyneltulvasta huolimatta edelleen puhua ja nähdä jotain, ei ole silmät ihan täynnä sumua ja voi hengittää nenän kautta. Kuitenkaan, tämänkään varotoimenpiteen jälkeen, en pystynyt lukemaan muistosanoja, mutta olihan minulla pehtoori. Sentään kuvaamaan pystyin; onneksi oli ”tehtävä” kuvata.