Viikonloppua jo odotellen

Täällä tuoksuu pulla.

Leivoin puolen litran taikinallisen pikkupullia. Lähdetään viikonlopuksi mökille, ja mökillä on mukavaa kun on pullaa. Semminkin kun sinne tulee nuorisokin. Juniori ja avokkinsa lähtevät jo huomenna iltapäivällä, kunhan pääsevät töistä, me pehtoorin ja tyttären kanssa vasta perjantaina, kunhan minä pääsen puolilta päivin kokouksesta.

– Hiihäkkö?

Pehtoori kyseli moista. No ei ole kyllä tullut pieneen mieleenkään, vaikka kyllä tuo latukameran kuva näyttää että hyvässä kunnossa latu on. Jotta eipä tuota tiedä, vaikka hiihtäsinkin. Mutta joulukorttikuvia ainakin otan. Ja lauantaina mennään syömään. On kolmas kerta kun menemme Lapin keittiömestareiden herkkupöytään.

Kaikkinensa on ihana päästä pohjoiseen, …

Minulla on ollut taas liki ennätyspitkä aika pois sieltä. Elokuun alussa viimeksi olin mökillä, joten ei ihme, että ikävä on jo iso. Enkä ota töitä mukaan. EN. Ehkä Laanilan historiaa toimitustyötä varten, mutta en mitään muuta.

Pullan leivonnan lomassa olen vähän värkkäillyt Lontoon kuvien kanssa… Saapa nähdä, josko ehtisin yön tullessa ne jo julkaista? Niitä tehdessä ajattelin, että pitäisi tehdä erillinen sivu kaikesta matkamuistokrääsästä ja arvokkaammastakin LONDON-logolla tai brittiväreillä koristelluista tuotteista. Olen kuvannut niitä kymmenittäin. Oli mitä kuvata.

Tein sitten myös kollaasin siitä meidän lauantai-illan Michelin tähden ravintolan Cobra Coffesta. Klikkaa isommaksi niin näet, kuinka hienosti Owen flambeeratun kahvin valmistaa.

Niitä näitä

Aikaansaapa

En pidä siitä kun joku sanoo ”asioilla on tapana järjestyä”. Se tarkoittaa useimmiten sitä, että sanoja ei tee asiaa, joka hänelle kuuluisi tai hän tekee sen myöhässä tai hän sälyttää homman jonkun muun tehtäväksi, mutta kuittaa pisteet itselleen.

Tänään aamulla toivoin, että niin olisi, että asioilla olisi tapana järjestyä. Ja niin kävi. Asiat järjestyivät, enkä siirtänyt, en sälyttänyt, enkä myöhästynyt. Mutta kyllä voin kuitata pisteet itselleni. 🙂

Olen ollut kertakaikkisen aikaansaapa. [ihan tavattoman tyhmänkuuloinen sana: ”aikaansaapa”!]

Aatelisvälipaloista keräilytalouteen, Laanilan historiasta UniOgsin ihmeelliseen maailmaan, muutamia mukavia sanoja ja merkillistä pahantuulisuutta liikkeellä ja ilmassa, kuulumisia ja tutkimusta syntymistä ja kuolemista, kaikkea siltä väliltä, pisteenä digikurssi ja nyt Downton Abbey. Toimen päivä.

Pyhäinpäivänä 2012

Niin marraskuu kuin vain voi kuvitella. Yllättäen aamupäivän sateessa ja sumussa muutama kelpo otos. Säästän osan julkaisemisen viikolle, mutta tässä jo jokunen.

Kuvat suurenevat klikkaamalla, ja tästäkin tuli aika hieno taustakuva tietokoneelle.
Klikkaa kuva isoksi, sitten hiiren oikealla näppäilemällä klik, klik,
ja avautuvasta valikosta valitse ”Aseta (työpöydän) taustakuvaksi” .

Pyhäinpäivän aamu aukeni siis sumuisena, Pyhäinpäivänä – kuten niin monena muunakin lauantaina – tulee käytyä hautausmaalla. Enkä ollut ainoa. Sateesta huolimatta siellä oli jo aamulla aika paljon läheisiään muistavia. Kauan piti odottaa, että tämä käytävä ”tyhjeni” kuvattavaksi.

Tällaisia hienoja ”seppeleitä” en ole ennen nähnytkään.

Hautuumaalta reittini jatkui – kuten monena muunakin lauantaina – Caritakseen; piipahdin äidin luona ja sitten jatkoin matkaa, ja sateesta huolimatta kiertelin ja kuvailin. Ulkoilma tuntui äärimmäisen hyvälle.

Pyhäinpäivän tunnelmaan sopivaa sumua.

Pyhäinpäivän historiasta ja kekristä avattiin meidän yliopiston kirjastossa näyttely torstaina, en ehtinyt avaukseen, mutta kävin eilen tutustumassa siihen.

Mukava sattuma että näyttelyssä oli pestuusopimus, tai siis työtodistus pestuun ottamisen jälkeen, juurikin perniöläistä piialta. Perniöstähän ne minun sukujuureni ovat… puoliksi.

Minäkin olen kekriin tai römppään ja sen historiaan törmännyt ja vähän sen vaikutuksia tutkinutkin ja ehkä uudessa projektissa tutkin lisääkin… Neljä vuotta sitten olen jo römpästä, kekristä, runtu-viikosta kirjoittanut, täällä blogissakin. Ihan asiaakin ja selitystä postauksessa on; käy katsomassa ”kekrin ja römpän historiaa” KLIKS .

Tuon vanhan postauksen vaiheet muistan vallan hyvin ja tuntuu, että siitä on iäisyys. Ja tänään oli ihan erilaista sananvaihtoa kun poika kävi tuokion keittiössä istuskelemassa ja työjuttujaan kertomassa.

Meillä pyhäinpäivänviikonloppuun on monena vuonna sattunut viinikerhon synttärijuhlat, ja niitä me eilenkin (Botrytis Ouluensis 21 v.!) olimme viettämässä. Varmaan toistakymmentä kertaa on oltu meillä, mutta parina viime vuonna on pantu kerhon vuoden aikana kertyneet varat menemään ja menty ravintolaan syömään. Kaksi vuotta sitten olimme Istanbulissa kokkikurssilla, viime vuonna tasavuotiskekkereitä viettämässä Uleåborgissa ja eilen Hugossa. Harvoin on syöty – ja juotu – niin hyvin.

Menu oli järjettömän hieno ja se maistui kaikilta osin (paino sanalla kaikilta) hyvältä, erinomaiselta.

Hummerikeittoa
Tannilan poron ulkofileetä, sipulia ja mallasta
Sokerisuolattua siikaa, varsiselleriä ja vesikrassia
Alhopakan ankkaa, kurpitsaa ja timjamikastiketta
Suklaata ja passiohedelmää

Ehkä eniten mainesanoja illan aikana maistetuista ja nautituista viineistä keräsi Ara Pathway Pinot Noir 2009, Uusi-Seelanti. Jos menet Hugoon – ja kannattaa mennä – , niin nauti siitä.

Tänään oli tarkoitus laitella Lontoon kuvista setti kuvasivulle, mutta olenko saanut aikaiseksi. Noup. Tein meille katkarapukasaria (oikein kasariruoka! retroa kerrassan) ja valkosuklaamuffinseja. Lueskelin (hömppää) ja nyt on jo ilta. Aika kuluu …

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Tutkimusperjantai

Herään väsyneenä, tuntuu melkein fyysinen kipu, kun niin nukuttaa, – eihän kello ole kuuttakaan, eikä se edes vielä soinut, kunhan vain nousen. Suihkussa jo unohdan, virkistyn.

Aamiaisella hemmotellen itseäni syön vaaleaa leipää, paksut viipaleet juustoa, jukurttia kulhollisen ja sillä varjolla, ettei ole marjoja sulamassa, huljuttelen sekaan müsliä – reilusti. Ison mukillisen kahvia nautin samalla kun teen evässalaatin.

Jo matkalla töihin olen kovin omissa ajatuksissani, ja huomaan, kuinka helppoa onkaan uppoutua uuteen kirjaan: ”Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään”. Sitä lukiessa, muka esitelmää valmistellessa, tulee mieleen, että jos sittenkin kollegan kanssa yhdistettäisiin tutkimusteemat. Miksen voisikin vaihtaa muuttoliikkeen syntymään? Historiallista demografiaahan sekin on…

Aamupäivällä pistän huoneen oven hiljalleen kiinni, uppoudun aineistojen hakemiseen… jossain välissä tyttäreltä tulee tekstari: iso G ”on seinä”. Tuntuu hassulta, että se on tyär, joka sellaista viesteilee, yleensä vastaavia tulee opiskelijoilta; gradun tekohan ei ole mikään läpihuutojuttu, eikä se ilman – edes pientä – tuskaa taida keneltäkään sujua. Samalla mietin, miksei pojalta tule viestiä: näillä liukkailla, tähän aikaan vuodesta kuorkkuripojan äiti on koko ajan vähän varppeillaan, ja jos tekstariin ei jotensakin pian tule vastausta, alkaa huoli kasvaa… Mutta pian, taas, olen 1800-luvun maailmassa ja palaudun tälle vuosituhannelle vain muutaman opiskelijan piipahtaessa: yhdessä kiroamme AHOTin, tai siis sen kaavakkeen ja sitten taas jatkan lukemista ja tietokannoissa surffaamista.

Eväiden jälkeen on tutkimusseminaarin vuoro. Mennessä vilkaisen peiliin; mihin se vielä eilen ollut hiusten kiilto on kadonnut, ja miksen ole – muka – ehtinyt ulkoilemaan, olen harmaa kasvoiltanikin. Mutta ei auta, eteenpäin.

Kuuntelen tutkijatohtorin oppinutta alustusta, mietin vielä oman artikkelini tutkimusongelman asettamista, mietin ketä ja millä perusteella tutkimusryhmäämme voisi kuulua, annan historian viedä, ja hoksaan, että ympärillä on parikymmentä muuta ihan yhtä hurahtanutta. Näinä hetkinä tiedän, miksi en sittenkään jättänyt akateemista maailmaa.

Lähden töistä hyvissä ajoin: onhan minun ehdittävä kirjoittaa blogi! ja valmistauduttuva iltaan… Jo 1700-luvun alussa Valtimolla tiedettiin, miten tänään käyttäydytään… 🙂

Kerron huomenna, miten paini sujui, miten veisata völlötettiin.

Levollista römppää kaikille!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Olisipa tunneälyä

On ollut jotensakin mielettömän säläinen viikko. Kaikkea. Olen koettanut olla sinkoilematta, tehdä homman kerrallaan, mutta oikeasti on ollut hoppu. Mikä on osin johtunut siitä, että kaikki ei ole ihan simahtanut niin kuin olin suunnitellut tai kuvitellut tapahtuvan. On mennyt aikaa vatulointiin, virheiden korjaamiseen, turhanaikaiseen kuunteluun, asioiden opetteluun, ja tekemisessä olemiseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tee päivästä parempaa eivätkä todellakaan sujuvampaa – päinvastoin. Ja on mennyt myös aikaa jutusteluun monien mukavien kanssa, jotka ovat viivähtäneet ovenpielessä tai tulleet peremmällekin sanoen ”haittaako jos istahdan ja kerron yhden mainion jutun- – – ”.

Tämän viikon aikana olen taas törmännyt opiskelijoiden koko laajaan kirjoon (kasvokkain, esseitä lukiessa, seminaareissa, spostissa, tenttejä tarkastaessa, spostissa). Koko laajaan kirjoon hyvässä ja pahassa. Ja nämä tapaamiset ovat vielä tuoneet takautumia menneiltä vuosilta … ja tässä hajamietteitä näistä kohtaamisista ja muistoista.

Miten saman tehtävänannon jälkeen 80 prosenttia opiskelijoista tajuaa heti, mitä pitää tehdä, 10 % tajuaa kun asia selitetään uudelleen ja perusteellisesti, 5 % on niin ylimielisiä, etteivät kuuntele vaikka neuvoisit kuinka ja 5 % eivät vaan tajua koskaan.

On opiskelijoita, jotka eivät kaipaa tai tarvi ohjaajaa, eivät seminaarinvetäjää tai mitään tukea opintojensa aikana, – ja pärjäävät silti. Sellaisista tiedän hyvin vähän, sellaiset kulkevat omia teitään. Nimen heistä tiedän, mutta on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin.

Sellaiset opiskelijat, jotka jatkuvasti vaativat saada erityisjärjestelyjä töidensä vuoksi, tuntuvat mielestäni käsittäneen väärin yo-opiskelun. Entäs sellaiset, jotka luulevat, että kaikki maailmassa on helppoa, tai vielä pahempaa, jotka edellyttävät että heille tehdään kaikki helpoksi, tai jos he epäonnistuvat (reputtavat tentissä tai eivät saa harjoitustöitään tehdyksi), he syyttävät järjestelmää tai tenttikirjoja tai vaikeita tehtävänantoja tai opea… Ei elämä ole aina helppoa, eikä opiskelukaan ole. On tehtävä töitä. Ei se vaan mene niin, että kaikki on koko ajan mukavaa. Ei elämässäkään ole.

Kuinka opelle on ihan parasta kun joku pitkän aikaa valmistumisensa jälkeen pyytää Facebook-kaveriksi ja kertoo saaneensa maailman ihanimman poikavauvan juuri sen kirjallisuudenopiskelijapojan kanssa joka jo opiskeluaikana oli paras kaveri. Ja kertoo samalla että äitiyslomalla on kiva olla, kun on vakituinen työpaikka, johon voi palata.

Niiden parin vuosikymmenen ajan kun olen virassani ollut, on nuorten aikuisten pahoinvointi ja ahdistus moninkertaistunut. Osa selittyy varmasti silläkin, että nyt pahoinvoinnista on helpompi puhua kuin vaikkapa 90-luvulla, mutta silti se on lisääntynyt. Varsinkin pojille asetetaan (kuka asettaa? aika usein nuoret miehet itse, käsittämättömän usein vanhemmat) niin paljon pärjäämisen paineita, että hirvittää. Niin monen opinnot ovat jumissa masennuksen takia, ja YTHS:lle on kuukausien jonot.

Muistuu mieleen, kuinka kerran yhdessä seminaarissa oli nuori mies, joka mitä ilmeisimmin ei voinut sietää minua, piti minua äärettömän lepsuna (monet eivät pidä ;)) ja tyhmänä, mutta ikävintä oli, etten minäkään pitänyt hänestä. Älykäs hän oli, mutta myös loputon valittaja, myöhässätulija, omanarvontunnossaan ja erinomaisuudessaan pilviä hipova. Muistan kuinka koetin koko ajan hänen kanssaan tekemisessä ollessani, ja erityisesti arvosanoja antaessani, äärimmäisen tietoisesti sulkea kemioiden yhteensopimattomuuden pois mielestäni.

Eniten ”ongelmia” on ollut sen kanssa, että monista opiskelijoista on tullut varsinkin opintojen loppuvaiheessa jo melkein kavereita. Kaveraaminen ei liene kiellettyä, mutta olisi ehkä parempi, ettei menisi opiskelijoiden kanssa kahville tai ettei sähköpostissa vaihtelisi kuulumisia ja lomatunnelmia. Kärsin joskus vähän huonoa omaatuntoa siitä, että joka vuosikurssissa on sellaisia opiskelijoita, joita jelppaan enemmän kuin kanssaopiskelijoitaan; yritän järjestää pieniä projektikeikkoja (arkistojärjestämisiä, tutkimusapulaisen pestejä, vinkkaan apurahoista tai lupaudun suosittelijaksi ennen kuin ovat pyytäneetkään). Tällaiset ”lellarit” eivät suinkaan aina ole ”parhaita” opiskelijoita, mutta ovat sellaisia, sopivia – ja päteviäkin – että heitä mieluusti avittaa.

Juttuhan on niin, että ihminen se on opekin. Ei voi tunteilleen – suuntaansa tai toiseen mitään. Olisipa vain älyä niissä tunteissa!

Niitä näitä

Elmerin tarina

Tänään voisi olla jälleen yhden lupauksen täyttöaika. Voisin kertoa meidän Elmerin tarinan kuten joskus olen luvannut.

Siksikin asia on juuri nyt ajankohtainen, että siivosin Elekun terraarion (ja koko huoneen), jotta voitaisiin toden teolla ryhtyä valmistelemaan talviunta.

Meille Elmeri tuli jouluna 2003. Edeltävä syksynä 14-vuotiaan tyttären akvaariosta olivat kuolleet kala toisensa perään, ja mietittiin, jotta ryhdytäänkö uuden laittamiseen. Meillä oli ollut akvaario oikeastaan melkein aina; pehtoori ja minä laitettiin ensimmäinen sellainen, kun saimme sedältäni häälahjaksi 800 markan lahjakortin: käytimme sen ison akvaarion laittamiseen.

Mutta kun tyttären akvaariofisut kaikki oli haudattu takapihalle tai vedetty vessasta, tämä sanoikin haluavansa joululahjaksi kilpikonnan. Turhan vähällä asiaan perehtymisellä päätin sitten sellaisen perheeseen hankkia. Nyt olisin viisaampi ja ottaisin enemmän selvää, mutta tuolloin aika lyhyen miettimisen jälkeen menin marraskuussa oululaiseen Akvaariosoppi-eläin(tarvike)kauppaan ja varasin sieltä kilpurin, ja sanoin hakevani joulun aatonaattona.

Kun kaupassa kysyin, minkä ikäinen tupakka-askin kokoinen (n. 7 cm pitkä, 190 g painava) konnuli oli, minulle sanottiin, että ehkä puolivuotias, korkeintaan vuoden. Nyt tiedän enemmän ja arvelen, että se oli ehkä noin 3-6-vuotias. Ns. cites-todistus, jota sentään osasin vaatia, kertoi, että konna on tullut Saksasta. Ja pienellä präntillä papereissa luki, että konna oli Sloveniassa syntynyt. Ajattelin että ihan sama.

Jouluna tytär oli tosi iloinen ja onnellinen uudesta lemmikistä. Joulun välipäivät käytimme terraarion rakentamiseen, sisustamiseen ja netistä löysimme herppi.net -keskustelufoorumin (joka oli aika ajoin merkillisen riitainen) ja sieltä opimme paljon kilpurin hoidosta ja elämäntavoista.

Kun konna oli Saksan kautta tuotu Suomeen, kun oli sydäntalvi, kun konna ei ollut saanut nukkua talviunta ja kun se poloinen oli täynnä matoja, alkoivat ongelmat jo helmikuun lopulla.

Ensin tuli silmätulehdus, sen kanssa käydessämme eläinlääkärillä, tämä hoksautti, että kannattaisi tarkistaa, onko konnalla matoja ja sitten aloitettiinkin Axilur-kuurit, pehtoori kuskasi ruokatunneillaan kilpurin kakkanäytteitä elan (?) labraan. Tämä kaikki maksoi aika paljon, mikä tietysti harmitti, kun jo konnakin oli maksanut huikeat 400 euroa. Matokuurit eivät tuntuneet auttavan, ja tässä vaiheessa jo tiedettiin, että moni Slovenian (tarhattu, sieltä tuotu, täällä kuvia tuollaiselta tarhalta) konna oli kuollut matoihin tai yleiseen heikkouteen. (Nythän kilpikonnia on saatu lisääntymään Suomessakin:, ovat sellaisia kahden euron kokoisia kuoriutuessaan :))

Elmeri sai maaliskuussa hengitystietulehduksen, pahan sellaisen. Minä opettelin pistämään antibioottia konnan kainaloon. Samoihin aikoihin luin ilta- ja yökaudet väikkärini kirjapainovedoksia ja istuin konnan terraarion vieressä ja katselin ja kuuntelin, että hengittäähän se. Ihan niin kuin olisin jotain voinut tehdä!!

Tästä onkin sitten perheessämme legenda, että meidän Elmeri on varsin oppinut konna ja tuli mainituksi myös karonkkapuheessa, jonka perhe minulle seuraavassa toukokuussa piti.

Tyttären osuudessa minulle oli mm. tällainen kohta:

Meidän perheemme on kuin höyryjuna, sinä olet voimakas höyryveturi ja ravintolavaunu. Me muut olemme tavaravaunuja, paitsi isi on se hiilivaunu. Unohtamatta meidän tuoretta perheenjäsentämme, Elmeriä, joka on jaksanut terapeuttisesti kuunnella höyryveturin höyrynpäästöjä ja tutkimustasi ja on ollut samaa mieltä kanssasi.

Harva kilppari on saanut osansa väitöskaronkkapuheessa. Ja ansainnut sen!

Konna alkoi toipua, ja me pöhköt otettiin se mukaan pääsiäisenä mökille. Vetoinen mökin lattia ja stressaava automatka eivät ollee hyväksi, konna oli taas henkihieverissä. Tytär itki ja kieltäytyi lähtemästä mäkeen, jäi mökille konnan seuraksi. Kevään tullen, voikukanlehtikuurien (ks. tähän liittyvä komea töpeksintäni täältä) ja antibioottikuurit alkoivat purra ja Elmeri vahvistui ja alkoi toipua.

Seuraavana talvena osattiin jo päästää se unille. Jääkaappiin ja täydelliseen hibernaatioon en ole koskaan uskaltanut sitä laittaa, mutta monena talvena se on nukkunut noin +12 – 15 C -asteessa kaivautuneena syvälle turpeeseen. Aiemmin käytettiin Mörtti-Röpöä (sellaista lastuhakkelusta (näkyy tuossa yläkuvan ulkoterrassa), mutta nyt on lannoittamaton turve ja puhdistettu hiekka -seos se mitä terrassa käytetään.

Elmeri sai nimensä siitä kun meillemuuton jouluna nimeä mietittiin ja juuri silloin taustalla soi Saukki ja Pikku Oravat, jossa Saukki huutaa Elmeriiiii…. Siitä tyär nimen konnalleen keksi. Ja toinen nimi tulee lasten kirjasta ”Konrad pelkää pimeää”. Se kertoo kilpurista ja se oli niitä kirjoja, joita miellä luettiin kerta toisensa jälkeen. Molemmat lapset tykkäsivät ko. kirjasta niin, että oppivat sen lopulta ulkoa.

Siis Elmeri Konrad Testudo Hermanni (elikkä kreikan maakilpikonna).

Elmerihän on ns. lattiakonna, joka saa kulkea koko huushollissa. Ja kesät se on paljon pihalla ja nukkuukin keskikesällä ulkona.

Toissa kesänä ei jäänyt epäselväksi että konna on sukukypsä, mistä olemme päätelleet sen olevan nyt noin 15-vuotias. Viime kesän se oli Emmansa (posliininen koristekonna) kanssa niin paljon lemmiskelypuuhissa (ks. kuva) että olin jo vähän huolissani. Ja turha luulla, ettei kilpikonnista lähde ääntä. Lähtee niistä. Mutta vain Emman kanssa. 🙂

Äsken kun kylvetin ja punnitsin konnulin, ennen paastoa pitää niin tehdä vielä usein, se painoi 578 g. Ei ole pariin vuoteen enää kasvanut, joten jääneekin tuollaiseksi voipaketin kokoiseksi.

Sen herkkua ovat mansikat. Se voisi syödä niitä vaikka oman painonsa verran, sieraimista vain mansikkamehu roiskuu, kun se niitä hotkii. Yhden mansikan olemme päivittäin mansikka-aikaan antaneet.

Tämä on yksi parhaista kuvista mitä Elekusta olen koskaan ottanut.

Kun tytär muutti kotoa, konna jäi meille. Eihän siitä isoa vaivaa ole. Eniten tietysti se, ettei se ole, eikä opi sisäsiistiksi. Sehän pärjää pari päivää yksikseenkin, ja talvella sen voi jättää viikoiksikin nukkumaan. Vain kahdesti meillä se on kellahtanut selälleen niin ettei itse ole onnistunut kierähtämään takaisin, ja ne molemmat kerran ovat olleet pihalla kun se yrittää kiivetä kynnyksille.

Meidän kilpurilla on tavattoman nätti (voikohan noin konnasta sanoa?) kilpi. Ei ole pyramidi-kasvua, ja se on oikein kauniin värinen. Sanovat että ruokavaliolla sen voi pilata. Puuroa ja pottua konnalle ei saa antaa. 80 % vihreää (rucolaa, voikukanlehtiä, luonnosta vaikka mitä, kuivattunakin) ja 20 % herkkuja (mansikoita, viinirypäleitä, herukoita, omenaa).

______________________________

Nyt minulla on vähän sellainen olo että olen pitänyt esitelmän keskikoulussa. 🙂

Niitä näitä

Arjen iloja – huivihulluttelua

Kamerakurssin kanssa mennään sunnuntaina päiväksi kuvausretkelle, joten tänään ei ollut tunteja. Ilta vapaa? Ihan lipalla oli, että toin duuneja kotiinkin, mutta ei. Sinne jäivät ja ”jatkan huomenna siitä mihin tänään jäin”. Näinhän minä olen luvannut itseni opettaa tekemään.. 🙂

Siis vapaailta! Aloitin sen tekemällä ihan kohtuullisen hyvää ricotta-pähkinä-pastaa, hieman jäi vaisuksi maku, mutta kunhan toisinnon joku kerta kokkailen, voin sitten postailla resehtiäkin. Enkä liitä ruoasta edes kuvaa, minähän olen luvannut kuvailla muuta kuin ruokaa [huomaatteko kuinka paljon minä oikein lupailen kaikkea!? Saisinpa kaikista lupauksista pidetyksi kiinnikin!]. Olen luvannut kerran viikossa kuvailla jotain arkista.

Niinpä joudutte katselemaan kuvia illan pääohjelmasta: vaatekaappeja vähän järkkäilin, talvisempia tamineita nostelin enemmän esille. Ja järjestin minun kaulahuivini! Minä rakastan kaulahuiveja. Minulla on niitä MONTA.

Jo opiskeluaikana käytin rahaa kaulahuiveihin, tai lankoihin, että neuloin niitä itse. Neuloin raitaisia, ruutuisia, palmikkoneuleita, kirjoneuleita, pitkiä ja lyhyitä, itselle ja poikakaverille, kavereille ja taas itselle.

Muistan kun olin Tanskassa stipendimatkalla syksyllä 1981, ja kuinka ihailin kaikkia ihania kaulahuiveja, joita kööpenhaminalaisilla oli. Siellä kuljettiin duffelit ja kevyttoppatakit auki ja kaikilla oli ihania cashmir-villa- ja silkkihuiveja.

Kaikkein eniten pidän isosta, paksusta Mulberryn, nyt jo kovin vanhasta, huivistani. Tykkään pitää sitä talvella, kylmässä työhuoneessani sisälläkin, harteilla rosanpunaisen tai tummansinisen poolon kanssa. Se on varmaan käytetyin kaulahuivini.

Eikä siinä vielä kaikki. Minulla on iso pino myös silkkihuiveja, puuvillahuiveja, pieniä ja isoja huiveja. Niillä saan jotain väriä muutoin kovin tummaan garderobiini.

Uusin huivini on Marja Kurjen pikkuhuivi, jonka ostin lauantaina Helsingistä. Sen värit ovat soppelit moneen käyttöön.

Ja mökillä on vielä monta villahuivia, ja pikkuhuivejakin. Huivit on ihania!

Ja nyt kun olen ollut ahkera, lähden lukemaan loppuun Miika Nousiaisen Maaninkavaaran.

Niitä näitä

Ensilumi

Onhan se satanut jo jokunen päivä sitten, mutta minun tajuntaani se tuli vasta tänään aamulla. Ensilumi siis.

Nukuttuani pitkät, levolliset yöunet, nuhan kadottua, talviaikaan siirtymisen tuotua armollisen tunnin lisäaikaa päivään ja elämään, lähdin lenkille. Kameran kanssa. Sehän tuntui tavattoman mukavalle. Toisaalta aika kylmältä tuntui, mutta toisaalta mukavan valoisalta. Kunpa lumi pysyisi, kunpa ensilumi olisi pysyvä lumi.

Tiedän. Tiedän, että olen luvannut kuvata muuta kuin luontoa, maisemia ja ruokaa, mutta tänään ei ollut muuta kuvattavaa. (ai niin, klikkaa taas F5 tai reload, jotta saat blogiin ”oikean” taustan…)

Ensimmäiset talvikuvat siis, per favor.

Auringonpaiste sai tuntumaan keväältä – kuin olisi maaliskuussa ollut lenkillä, vaikka eihän silloin tietenkään meri ollut sulana.

Muutoin päivä kulunut äänestämässä käydessä, itsen ja vaatteiden, sähköpostien, laskujen, huomisen kandisemman ja muiden juoksevien asioiden huollossa.

Ruokaa en ole – vielä tänäänkään – laittanut. Nuoret eivät tulleet tänään ja pehtoori laittoi meille erinomaisen hyviä kalapihvejä (ohje viimeisestä Pirkka-lehdestä).

Kohti työntäyteistä viikkoa … valmiina ollaan…

Niitä näitä

Helsingistä Ouluun

Helsingin aamu oli liki neitseellinen. Jätin hotelliaamiaisen väliin, vein laukun rautatieaseman matkatavarasäilytykseen ja lähdin kävelylle torille, kävin vanhassa kauppahallissa aamukahvilla – ja tänään en enää kameraani hylännyt. Mietin että tajuavatkohan helsinkiläiset, kuinka kaunis heidän kaupunkinsa oikein onkaan. Aamuisin varsinkin.

Kovin oli Espalla vielä hiljaista.

Onnistuin (vihdoin) ottamaan kuvan siitä, kun lehdet putoavat!

Yliopiston nurkkaan jo paistoi aurinko, kun ohi kuljin.

Tieteiden talolla olin yhdeksän jälkeen. Biografisen tutkimuksen nykytilasta analyysiä, ja näiden kolmen päivän paras esitelmä: Irma Sulkunen mykisti minut ja monen muun hienolla, eleettömällä analyysillään. Ehdottomasti näiden päivien parasta antia, josta ammennan kevään mikrohistorian luennollani paljon… Aamupäivän toinen sessio, johon osallistuin, kuului teemaan ”köyhyyden historia”. Ja kuinka olikaan mukavaa nähdä vastaväittäjääni. Luulen, että me molemmat olemme näistä hetkistä (KLIKS) vanhentuneet… Toivottavasti viisastuneetkin… 🙂 Näistä köyhyyssession esitelmien teemoista opiskelijani tulevat kevään luennolla kuulemaan vielä 🙂

Alkuiltapäivästä konferenssi oli ohi, joten ehdin pienelle lounaalle, ja pahimman sortin heräteostos iski kohdalle.

Neljältä Finnair lähti kohti Oulua, kollegan kanssa saimme vahingossa viereiset paikat, joten matka sujui joutuisasti.

Pehtoori kentällä vastassa. Kotona on hyvä. Ihan hurjan hyvä. On vain käytävä välillä vähän kauempana, jotta hoksaa ja muistaa, kuinka kotona onkaan hyvä.

______________

Sadun kommentoinnin jälkeen on vielä liitettävä mukaan kuva Tuomiokirkosta. Aleksanteri II:en patsaan silhuetti sopii mukavasti kuvaan, minun mielestäni ainakin. 😉

(kannattaa klikata isommaksi, ja klikkaa samalla F5 jotta uusi syystausta latautuu oikein… 🙂 )

Historiaa Niitä näitä

Historiaa kellon ympäri

Turnauskestävyys on ollut koetuksella. Aamuyhdeksästä liki iltayhdeksään on mennyt historiantutkimuksen ja -tutkijoiden parissa. Lisärasitetta on tullut taustalla kytevästä flunssasta, jota kieltäydyn ajattelemasta.

Aamupuoliseitsemältä satoi räntää. Mikä sitten ratkaisi sen, etten lähtenyt aamulenkille kuvailemaan. Menin suoraan yhdeksäksi Tieteiden talolle. Puolenpäivän kieppeissä jätin yhden session (1½ tuntia) väliin, samoin lounastauon ”uhrasin” ja ajelin metrolla Ruoholahteen, jossa tuuli hemmetisti. Viheliäinen tuuli sai miettimään, oliko idea lähteä lämpöisistä seminaarisaleista ulkoilmaan etsimään Hotelli ja ravintolamuseota (ja Valokuvataiteen museota) sittenkään kaikkein paras. Löytyiväthän ne sitten.

Ja kyllä minulle tämä ”harharetki” varmasti oli hyödyksi. Epäilemättä pystyn käyttämään ravintolamuseon antia ainakin Kalevan kolumneissani. MUTTA! Minulla ei ollut kameraa mukana. Argh! Siellä olisi ollut tavattoman paljon mielenkiintoista kuvattavaa, ja sellaista, josta olisi minulle (ja ehkäpä teillekin blogini lukijat) iloa pitkäksi aikaa…

Valokuvataiteen museossa oli Polaroid-näyttely, joka ajatuksena kiehtoi minua, mutta kun näin, mitä siihen kuului, toivoinkin että museossa olisi ollut perusnäyttely, tai jotain klassisempaa taidevalokuvausta.

Mutta any way: poikkeama keskellä päivää teki hyvää. Ja iltapäivän kuuntelin lapsuuden ja kasvatuksen historian sessioita. Edelleen kaikenmoista uutta, ensi kevään kandiseminaariin on monia uusia tutkimusaiheita ajateltuna. Yksi asia mitä olen näiden kahden päivän aikana miettinyt; miksei sittenkin puhuta enemmän metodista? Lähteistäkin olisin halunnut monen esitelmän aikana halunnut kuulla enemmän, kyselinkin niiden perään, mutta ettei puhuttu tavasta tehdä tutkimusta. Key note -esitelmissä sitä oli ehkä enemmänkin, mutta esimerkiksi illan historiantutkimuksen ja tulevaisuuden tutkimuksen välisestä globalisaation ja politiikan tutkimuksen saatikka päivällä olleen rikollisuuden historian (mm. holocaustin) tutkimuksen key note -”avauksille” minulla tuskin on käyttöä.

Puolikahdeksalta oli parhaiden historia-blogien palkitseminen, palannen asiaan, ja sitten buffet. Ja pari lasillista viiniä. Ja sitten sattui pahasti että olimme oppiaineen kesken höpöttämässä. Professorin kanssa intouduimme nuorellimme kertomaan millaista oli historian laitoksen menneisyys… ei olisi kannattanut moisia muistella. .. Ennen yhdeksää ymmärsin vetäytyä takavasemmalle. Nyt (flunssapotilas) vaipuu unten maille…

~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨~~~~¨

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨