Niitä näitä – Sivu 281 – Tuulestatemmattua

Laskiaissunnuntaina

Paluu arkeen, . . . no ei ihan, vaikka melkein.

Aamusella lenkillä, etsimässä kuutioita (ks. perjantain postaus) ja miettimässä. Jonkinlaiseen lopputulemaan joidenkin asioiden osalta pääsinkin. Lukemista, luentoa ja läksyjä. Ja kyllä, kyllä olen aika tyytyväinen tulokseen. Palaan asiaan.

Ja sitten ruokaa. Juniori ja J. olivat luvanneet tulla syömään, joten oli hyvä syy kokeilla pariakin ohjetta, jotka olin merkannut listalleni. Ensinnäkin munakasrulla, joka virallisesti on ”aamiaisruoka” mutta tein meille alkuruoaksi. Ja sitten pikkutomaatteja uunissa. Miniäkokelas kun tykkää kovasti erilaisista uunitomaateista niin ajattelinpa kokeilla näitä. Meillä oli samalla testi: kotimainen, kallis luomu vastaan espanjalainen, halpa, ei-luomu. Ja äänet menivät tasan 2 – 2. Mutta joka tapauksessa mukava pikkulisäke. Ohje on Safkaa-kirjasta.

Halkaise kirsikka/luumu/pikkutomaatit ja ota enimmät siemenet ja neste pois. Laita puolikkaat uunipellille (jossa on leivinpaperi), ripottele pinnalle sokeria, suolaa, myllystä pippuria ja pirskottele päälle oliiviöljyä. Jokaisen puolikkaan päälle ohut viipale valkosipulinkynttä ja timjamia. Sitten uuniin (120 C) pariksi tunniksi. Leivinuuni on hyväksi, jos mahdollista. Siellä voivat olla kauemminkin.

Maistuivat liharuoan lisäkkeenä erinomaisen hyvin. Huomenna kokeilen miten loput solahtavat evässalaattiin.

Toinen uusi kokeilu oli lohirulla. Hieman erilainen kuin ensimmäisessä keittoskissani, mutta idea on sama. Paista uunimunakas (jossa on pinaattia), jäähdytä, levitä pinnalle lohesta (kylmäsavu ja loimu), tuorejuustosta (katkarapu), sitruunamehusta, pippurista ja tillistä sekä kevätsipulista tehty tahna ja rullaa. Oli hyvää. Voi varmaan varioida monin tavoin.

No mutta jälkkäriksi laskiaispullia? Ei ollut ei. Ihan kummallinen laskiaissunnuntai.

Lauantai harrastellen

Tähän mennessä parhaan valokuvaus/digikurssin opettaja PP ohjeisti meitä kuvaamiseen hurahtaneita viimeisellä luentokerralla, että ryhtykää keräämään portfolioita, kansioita, joihin otatte kuvia jonkin teeman mukaan…

Ajatus jäi itämään, ja sitten totesin, että niinhän minä olen jo kauan tehnyt: minulla on jo epälukuinen määrä teemoista, jotka voisi nimetä seuraavasti: Fiat (Italiassa ja Suomessa olen kuvannut Fiateja. Nyt kelpo kuvia alkaa olla kymmenkunta), pyörä [olen kuvannut pyöriä talvella, kesällä, hylättyinä, näyteikkunoissa], no kuvausrepertuaariini kuuluvat myös ruoka, tietysti, ja Lappi (yllättikö ketään?) ja sitten hautausmaat.

Oulun Stooleporin (kirkkoherra Ståhlin (1700-luvun lopulla) mukaan) nimetty vanha hautausmaa on minulle edelleen mieluinen lauantaiaamupäivien kohde. Haudallahan sitä tulee siis vieläkin käytyä… Mutta niin monia Suomen ja muidenkin maiden hautausmaita on tullut käytyä ja kuvattua, että olenkin ajatellut kuvista tekeväni ”gallerian”. Sen aika ei ole ihan vielä, mutta tältäkin päivältä jäi muutama otos tuohon kansioon. (kuvat kannattaa klikata isommiksi)

Näin?

Vai näin?

Sitten vielä paluu eiliseen …

Lainaus omasta Paistinkääntäjä-tiedotteestani:
”Chez Jouni, Jouni Törmänen, on vierailevana keittiömestaritähtenä
ravintola Puistola Diningissä helmikuun alussa.”

Eilen illalla olimme siis Puistolassa syömässä, illastamassa.
Paistinkääntäjiäkin mukana oli, mutta me olimme VMP:n kanssa.
Ystävien seurassa nautimme aivan ylivertaisen hienon illallisen. Yksi parhaista ikinä.

Minähän en ostereista pidä. Paitsi jos ne tuodaan tarjolle näin: samppanja-sabayon gratinoituna!

Hummeri ja risotto ovat suuria herkkujani, eikä eilen tarjolla olleet mitenkään vieneet mieltymystäni niihin. Taivaallisia olivat!

Tämä ei ollut jälkiruoka vaikka pinnalla olikin tomusokeria ja kanelin tuoksu huumaava! Kyyhkypastilla, marokkolainen!
Sanoinkuvaamattoman erinomaista. Mausteista, pehmeää, ei kuivaa, makoisaa, täyteläistä. Haulejakaan ei sattunut kohdalle 🙂 .
Sanoinko jo, että mausteista ja ennenkokemattoman hyvää.

Väli- ja jälkiruoat samoin kuin viinipaketti, jossa mm. tokaiji, joka ei ollut turhan ”leipämäistä” eikä liian makeaa, maistuivat meille. Seura, tarjoilu, ruoka ja miljöö ja fiilis ihan erinomaista. Arkeen hieno katkaisu. Chez Jouni on Puistolassa vielä viikon, mene jos mahdollista.

Entä onko lauantaina ollut muuta kuin aamupäivän normaali kierros? Ei tavattomia, pari tuntisen ulkoilun ja Caritaksen jälkeen kauppaan ja sitten kokkailuharjoituksia, viesteilyjä vaikka ja minne, vähän lukemisia, muutama power point ensi viikoksi. Illalla Putous? Niinhän se yleensä kai on, mutta meillä juuri äsken pitkä skype-yhteys suoraan Monterreyhin. Hyvä juttu.

Niitä näitä

Viikon tilinpäätös

Taas on hangilla kimmeltä, puissa valkoisia lumihippuja, työhuoneessa rauha ja rentous tehdä töitä, raukeuskin, mutta eikös se perjantaina jo saa ollakin, aamulla tyttären kanssa pitkä tekstailuketju, töiden jälkeen pienet unet sillä tällä viikolla ei aamuisin viiden jälkeen ole tullut nukuttua, pehtoori toi eilen pohjoisesta palatessaan uudet tulppaanit, – helmikuun perjantailta kuulostaa. Muistanpa vain, että viime vuonna juuri tämä perjantai oli yksi elämäni hienoimmista helmikuun perjantaista! Sen voisin kokea uudelleenkin!

Tässä ne viikolla istuttamani kevätesikot.

Kuvien liittäminen siis tänään onnistuu. Siltäkin osin levollinen olo.

Tässä yksi panoraama-läksykuva. Klikkaa isommaksi; näet Linnanmaan ”pallon puolen sisäänkäynnin”.

(Ensi viikoksi pitäisi kuvata ”Kuuma Kaaos Kuutiossa”.
Nyt on kyllä hulluin läksy ikinä, eikä mitään ajatusta. Kaikki ajatukset tervetulleita.)

Mitäkö viime vuonna tähän aikaan? Katsohan!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Vatulointia vai stressinsietokykyä

Kollegalle valittelin tänään töissä, että artikkelin kirjoittamisen kanssa tulee kiire, kun en ole syksyn konferenssiesitelmää saanut työstetyksi artikkeliksi: jättöpäivä lähenee ja olen vain lykännyt hommaa eteenpäin. Samalla kummastelin, että milloin minusta on tällainen tullut, että hommat valmistuvat viimeisellä viikolla. Mitään ei vielä ole vatuloinnin takia jäänyt kirjoittamatta tai tekemättä – ei vielä, mutta tätä menoa ollaan pian siinä, että määräpäiviä siirretään tai luovutaan koko hankkeesta! Tästä menosta ja meiningistä en pidä ja sitä kaverille valittelin.

Kollega kysyi, että milloin se juttu sitten pitää olla valmis?

Sanoin, että kuun loppuun mennessä.

– Kuun loppuun? Sinnehän on kolme viikkoa aikaa!

– No mutta se on aika pian ja tässä nyt on kaikenmoista muutakin, … aika paljonkin muutakin.

– Sulla on konferenssiesitelmä tehtynä, eihän sitä enää tarvi tehdä, kunhan kirjoitat artikkeliksi ja viitoitat.

– No mutta kun ei oo oikein hyvä siirtää näin pitkään, ja pitäähän se kirjoitttaa artikkeliksi ihan eri lailla kuin esitelmäksi, enkä silti aio viikonloppua sen parissa viettää… en oikein tiedä, mikä on tämmöisen saanut aikaiseksi.

– Olet hankkinut stressinsietokykyä, osaat relata! Et etukäteen ressaa asioita, teet vasta kun on pakko. Hyvä, oot oppinu sietämään stressiä. Erinomaisen hyvä, alat oppia 🙂

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Noinkohan?
En ole tuosta kylläkään ollenkaan varma.

Niitä näitä

Pahemman sortin addiktio

Pulssi kohoaa, kädet hikoaa, huomaan ärtyväni kun joku koputtaa ovelle ja piipahtaa (joskin piipahdus oli sitten tutkimuksellisestikin hyvä), selaan tiedostoja, mietin ratkaisua, käyn opiskelijoiden atk-luokassa, sinkoilen sähköpostin ja www-sivujen välillä. Sitten rauhoitun: olkoon! Enhän minä voi asialle mitään.

Mutta kuitenkin kirjoitan sähköpostin opiskelijoille, yritän siirtää matskuja serveriltä toiselle. Linkitän uudelleen. Kirjoitan SJR-palvelimen info-sivuille/webhotelliin sähköpostia: kerron huutomerkkien kera, että 50 opiskelijan olisi tänään palautettava harkat, mutta kun eivät pääse nettiin hakemaan aineistoja ja tehtävänantoa!!!!

Lähetän opiskelijoille toisen sähköpostin, ja sen mukana suunnilleen kaiken tarvittavan materiaalin ja pahoitteluni. Kiroan – ei, en sähköpostissa vaan tupisen itsekseni. Käyn Tuulestatemmatussakin katsomassa toimivatko sivuni? Ei vörki, eivät aukea mitkään sivut. Itse asiassa koko verkkopalvelu on kaatunut.

Ja minä huomaan olevani pahasti, erittäin pahasti, riippuvainen, kärsiväni vierotusoireita, hätääntyväni? Miten minun opetukseni käy, miten päivitän blogiani? Eihän minun tuhannet kuvani ole hävinneet bittiavaruuteen?

~~~~~~~~~~~~~~~~

Olen tapani mukaan laittanut koko luentoni ja erityisesti siihen liittyvät harjoitustehtävät nettiin, mistä olen saanut yleensä kiittävää palautetta, mistä olen ollut tarkka ja ylpeä. Hiljaa mielessäni brassaillutkin sillä, etteivät muut niin tee/eivät osaa, olen jo vienyt pienesti hifistely-asteelle moisen opetustavan, ja niinpä JUURI nyt tänään, kun on tämän systeemin yksi tärkein päivä, niin jo monta päivää takkuillut nettiyhteys bragaa pahimman kerran.

Äsken, tunti sitten, ongelma ratkesi, saivat vian korjatuksi. Ainakin nyt pelittää. Seesteinen olo valtaa minut. Netti toimii. Vierotusoireet häviävät. Voin ryhtyä nauttimaan yksinäisestä illasta. Pehtoori lähti maanantaiaamuna pohjoiseen: lumenpudotukseen katoilta, siistimään ja järkkäilemään mökkiä nuorten uudenvuodenvieton jäljiltä, hiihtämään, … ja minulla on nyt yksinäinen koti-ilta. Harvinaista. Mukavaa.

Kävin kaupassa (ihan itse, näin viikollakin :)) ja ostin muutaman kukan, istuttelin ne. Tein vaihteeksi katkarapuruokaa, sytyttelin takan, mutta olen kulkenut koneen, keittiön, kodinhoitohuoneen (jonkunhan täällä on huushollista huolehdittava! ;)) välillä ja kameran kanssa, joten vielä en ole istahtanut, mutta kohta…. kohta.

Kuvien liittäminen ei pelitä vieläkään ;( mutta maailma ei silti kaadu. Eihän? Hieman kyllä huomaan hengitykseni kiihtyvän…. puna kohoaa poskille. Ei vaiskaan. Laitan hyvää musiikkia ja unohdan netin.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Arkea tänään ja 1700-luvulla

Meninpähän aamulla paraatiovesta duuniin. Yleensä menen takapihalta, henkilökunnan parkkipaikat kun ovat siellä, mutta tänään kiersin ”pallon puolelle”. Koskapa viikonloppuna otetut panoraamaläksykuvat eivät oikein tyydyttäneet silmääni, yritin parempia Linnanmaan pihalla. No tiedä häntä. Ja nyt tämän blogin käyttöjärjestelmä, web-hotelli, pilvenreuna, http-protokolla tai mikä halavattu lieneekään, josta minun ei kuulukaan tietää mitään! – ei toimi!! Kuvien liittäminen ei taaskaan onnistu! Argh!

Muutoin olen viettänyt aikani 1700-luvulla. Paljon uutta suomalaista sosiaalihistorian tutkimusta on sitten viime kiinnostukseni ilmestynyt.

Joukossa on myös hieman vanhempaa, mutta kaikkinensa työpöydälläni avoinna olevat Eino Jutikkalan (klassikko), Kuolemalla on aina syynsä, Mika Kallioisen, Rutto ja rukous – tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa, Antti Häkkisen (vastaväittäjäni) et al, Kun halla nälän tuskan toi: miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet, Mirkka Lappalaisen, Jumalan vihan ruoska, Suuri nälänhätä 1695-1697, Oiva Turpeisen (jo hieman vanhentunut), Nälkä vai tauti tappoi? Suuret kuolonvuodet 1867-1868, Kirsi Vainio-Korhosen, Ujostelemattomat – kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (1700-luvulla) (joka voitti Vuoden tiedekirja -palkinnon, mielestäni hyvinkin ansaitusti) eivät nyt sinänsä aiheeltaan niin riemullista luettavaa ole, mutta ovat minut vieneet mennessään. Historia on historia on historia … Elämäntapahan se minullekin nykyään on. Historia siis. Sillä laillahan se aika kuluu rattoisasti, sanoi esimieskin tänään.

Pari sovittua opiskelijatapaamista, samoin muutama ilahduttava sähköposti, havahduttivat tähän maailmaan, toviksi. Vain toviksi. Taas mennään, vuosisadat vierivät…

(Paitsi ensin kirjoitan tulikivenkatkuisen spostin www-sivustoni hostaajalle!)

Niitä näitä

Näyttöpäätteen ääressä

Aamupuolikahdeksasta puoli viiteen töissä koneen ääressä. Lukien, kirjoittaen, miettien, – mutta koneen ääressä. Pikainen pyrähdys Rantapellossa: ISO kasa katkarapuja, kananmunaa ja majoneesia. Toast skagen ilman toastia, ja lennosta vielä purkki Skyriä ja sitten huristellen Kaukovainiolle, jossa ammattiopiston parkilla poika seisoo ja huomauttaa ”melkein myöhästyit”. Siis juniori minulle pääsee sellaisesta huomauttelemaan, ja silmin nähden nautti kun saa asiasta kuittailla. Mutta just ajallaan oltiin luokassa.

Ja taas kolme tuntia koneen ääressä; opittiin paljon uusia jippoja [muistatteko 70-luvulla oli toffeeta jonka nimi oli Jippo. Vähän samanlaisia kuin Hellaksen Kolat (toffee, lakritsi, banaani, oliko mansikkaakin?) ] Mutta siis: Photari-kurssilla oli opettavaista, mukavaa.

Nyt ei jaksa enää naputella…. Oikealla on linkki Runebergin punssi -juttuun muutaman vuoden takaa: näin kansallisrunoilijan synttärin aattona lukaisehan se [muisto lukioajoilta :)] kun tämä postaus jää kovin lyhyeksi. Huomiseen.

Niitä näitä

Reipasta laiskottelua

Tänään on Pohjois-Pohjanmaan keittiömestareiden järjestämä ”Tervaporvareiden herkkupöytä” -tapahtuma Holiday Inn’ ssä. Viime vuonnakin oltiin, ja tänään mennään. Pitkästä aikaa ulos syömään ja tapaamaan tuttuja. Menu lupaa hyvää… http://www.ppkeittiomestarit.fi/fi/ajankohtaista [keittiömestareiden sivuilla on paljon oivallisia ruokaohjeitakin joten sinne kannattaa kyllä klikkautua]

Pohdin kovasti otanko mukaan kameran? Olisi oikeastaan rotissööripressen ominaisuudessa otettava, mutta kun en nyt millään viitsisi. Semminkin kun illallinen on buffee, joten kauniita annoskuvia ei ole toivoakaan saada, ja henkilökuvien ottamisessa olen surkea. Siis jätän kameran kotiin.

Lenkillekään en sitä ottanut, harmaa kelju helmikuun aamu ei houkuttanut tekemään edes digikurssin läksyjä: panoraamakuvaan olisi pitänyt hankkia ”pohjia”. No way! Tyydyin reippaaseen sauvakävelyyn. Pehtoori oli reippaampi ja kävi hiihtämässä.

Reippaasti kyllä siivosin Festan, reippaasti järjestelin keittiönkaappeja, reipppaasti olen koettanut tuunailla* tätä blogiakin … ja huomaatteko? .. onnistunut kiertämään luentomappia koko päivän. 😉

* tuossa oikealla sivupalkissa uusi ”Suosituimmat artikkelit” näyttää mitä postauksia on tänään eniten käyty lukemassa. Ajankohtaisia juttua näyttää nyt olleen haussa… 😉

~~~~

kello 22.39

Oli erinomaisen maukas ja mukava ilta. Palaan huomenissa asiaan. 😉

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Perjantaita ja guacamole

Luentoa tehdessäni, yhtäkkiä tajuan, että se riojalainen viini, jota joskus syksyllä täällä kehuskelin, viini, joka on nimeltään QP, tarkoittaa äpärän äitiä.

Siis mitä ihmettä?

Minäpä kerron: 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla aviottoman lapsen synnyttäneiden naisten kohdalle merkittiin kirkonkirjoihin qp (kvinnperson = ”naisihminen”? ja avioton lapsi sai kirkonkirjaan merkinnän oä (=oäkta = avioton), mikä pysyi hänen statuksenaan – kuten ehkä nykykielenkäyttö sanoisi – aina ripille pääsyyn asti.

Avioliiton ulkopuolisen ”äpärän” [kuten 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirkollinen kirjaamistapa kuului] synnyttäneen naisen kohdalla kirkonkirjoissa merkintä qp tai yleisimmin gp säilyi vaikka hautaamiseen asti, jollei nainen avioitunut. Kirkollinen vihkiminen ”pelasti” qp-merkinnältä. Ja miten merkittiin aviottoman lapsen siittäneen lapsen isä? No ei yhtään mitenkään, tietenkään.

Mutta siis: gp tai QP, joka tapauksessa kirjoitusasu vanhoilla käsialoilla näyttää hyvin samalta… siitä se assosiaatio kai tuli… Edelleenkin viini on hyvää. Suosittelen.

Päivä on siis mennyt aamupäivällä (kotona!) luentoa tehdessä ja iltapäivällä kaupungilla kahdessa palaverissa: kanditöiden tilaustöiden merkeissä.

Kahden kokouksen välissä oli 40 minsaa aikaa ja niinhän minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja ampaisin Stockan Herkkuun kuvitellen, että olen siellä jotenkin ”off-season”. Mutta siellähän oli about sata muutakin töistä karannutta, kokousten välillä piipahtajaa, vuorotyöläistä, eläkeläistä, muuten vain perjantai-iltapäivänä vapaana olevaa… Siinä ja siinä että ehdin sieltä ajoissa arkistolle.

Kokouksen jälkeen olin kotona poikkeuksellisen ajoissa, hyvissä ajoin ennen neljää, ja nälkä hirmuinen.

Ainekset lohi-avokado-wasabi -salaattia (ohje täällä) varten olivat hankittuina (lue: pehtoori oli myös käynyt kaupassa) mutta kun salaattiin kuuluu laittaa avokadoa viipaleina, ajattelinkin tällä kertaa hieman varioida.

Löysin Safkaa-kirjasta myös nopean guacamole-ohjeen, ja kun tytär nyt on Meksikossa, on minun jo paluutaan varten harjoiteltava meksikolaisen keittiön herkkujen kokkaamista (tai ihan muuten vain ;)), joten aloitin tekemään ko. ohjeen mukaan salaatille lisuketta, mutta niinhän siitä sitten tuli oma variaatio. Tämä oli jo aika lähellä sitä jumalaista guacamolea, jota saimme neljä vuotta sitten Rosa Mexicano -ravintolassa NY:ssä.

Tätä voin suositella erityisesti paistetulle lohelle; leikkaa lohi ohuiksi viipaleiksi, kuumenna paistinpannu todella kuumaksi, ”vuoraa” pohja suolalla ja paista lohiviipaleita minuutin verran puoleltaan. Tarjoa em. salaatissa, tai muuten ja oheen tätä:

Nopea guacamole a la Rantapelto

1 valkosipulinkynsi
½ punaista chiliä (siemenet poistettuina)
1 tl karkeaa merisuolaa
2 kypsää (kaupassa on ready to eat -merkinnällä varustettuna, osta niitä) avokadoa
2 rkl oliiviöljyä
1 limetin mehu

Pilko mortteliin valkosipuli ja chili, lisää joukkoon suola. Pusertele tahnaksi ja lisää joukkoon yksi paloiteltu avokado, oliiviöljy ja limetin mehu. Murskaa ja sekoita tasaiseksi.

Leikkaa toinen avokado palasiksi ja sekoita massaan. Jätä palaset ”sattumiksi”, älä soseuta. Maistuu leivälläkin, mutta sopi erinomaisen hyvin paistetun lohen kumppaniksi.

Huomenna on – tehtävä töitä – mutta myös antiikkimessut ja pääsee ulos syömään!! Ja skype!!

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Minä ja maailman väestöhistoria

Elämää tunnit täynnä. Innostusta niin paljon, että muistan, millaista oli opiskeluaikana kun sai päivät istua luennoilla ja oppia kaikenmoista historiasta ja ihmisistä, ihmisten historiasta. Ihan yhtä mukavaa on ollut oppia opiskelijoiden tekemistä harjoitustöistä ja oppia tekemällä luentoa. (Tulinpa tehneeksi sitä äsken digikurssillakin; huono oppilas kun puuhailee omiaan. Mutta kun jo osaan tehdä photarila panoraamakuvia. :))

Olen vuosikausia opetuksessani ja tutkimusaiheissani pysynyt 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa, mutta nyt on ollut edessä koko maailman historia: esihistorian hämäristä, homo sapiensin pyyntikulttuurin ajan pienistä populaatioista 2000-luvun globaalin demografisen kehityksen kiihtyvään (vai sittenkin tasaantuvaan?) vauhtiin.

Ja netti on tarjonnut jos jonkinmoista asiallista apua ja kaikkea asian vierestäkin. Väestötieteilijöillä näyttää olevan hurjasti nettisaitteja, luentoja, tilastoja, pelejä, kaikkea mahdollista asiallista tutkimustietoa ja hieman vähemmän vakavaa.

Olen mm. oppinut, että kun synnyin, olin elossa olevista ihmistä 2 921 441 374:s. Ja että minua ennen oli elänyt (syntynyt) jo yli 76 miljardia ihmistä. Ja vaikuttavinta ja tämän kaavion käyttökelpoisin ”opetus”, tai hyvä keino havainnollistamiseen on se, että maailman väkiluku on yli kaksinkertaistunut puolessa vuosisadassa.

Monesko sinä olit syntyessäsi? Katso täältä.

http://www.bbc.co.uk/news/world-15391515