Niitä näitä

Olen tänään lounastanut sisareni kanssa (Hanko Sushi – postaus tulee ”Oulun etniset” -sarjaan), käynyt opiskelukaverini (eka vuonna taisi olla paras sellainen) luona teellä (en koskaan aiemmin) ja vielä Cafe Stockholmissa lukioaikaisen ja myöhemmänkin (mm. häidemme ”kanttorin”) ystävän kanssa toasteilla ja teellä. Paljon puhetta elämästä, menneestä, olleesta ja olevasta, yhteisistä muistoista ja tulevista toiveista. Eilen illalla yksi ”elinikäinen” ystävä kävi tuomassa osanotto- ja lapsenlapsikimpun.

Olen vähän hämmennyksissä. Enkä ihan vähänkään. Mietin ja makustelen näitä kohtaamisia vielä usein.

Niinkuin niitä suunnilleen sataa äitini tämänpäiväistä soittoyritystä ja aika montaa keskustelua.

Olen hieman harmissani, etten ole ollut – tänäänkään – kunnolla ulkona, en liikkunut nimeksikään. Sellainen ei ole minulle ihan tavallista. Vaikka tänään olisi ulkona ollut hienoa sumua, tihkua ja sadetta kuvattavaksi. En ole ollut ulkona, – toisaalta: välikö sillä. ”Pikku vikoja, helppo korjata!” – toteaa meidän Juniori aika moneen asiaan. Juuri noin.

Silti: kuinka minä toivonkaan että sataisi lumen!

Mökillä. Pehtoori on mökillä.

Kuva on viime vuoden joulukuulta, juuri sellaisena päivänä kun siellä on parasta. Tai ainahan siellä on parasta. 😉 Mutta nyt kun olen etsinyt, selaillut, säätänyt ja postaillut Vastavaloon viime marras- ja joulukuun kuvia, tuntuu, että juuri tämä kaamoksen alku on siellä kaikkein tunnelmallisinta, ihaninta. Silti en lähtenyt Pehtoorin mukaan. Pääsen kyllä sitten taas joulu-tammikuussa.

Sitäpaitsi siellä on nyt ”remonttireissu”: porakaivon pumppu tuppaa vähällä käytöllä ruostumaan, ja kerta kerralta sieltä on ollut aina vaan ruskeampaa vettä, jota on juoksutettava aika kauan, että sitä voi juoda ja ruoanlaitossa käyttää. Pumpun uusiminen maksaisi muutaman tonnin, joten Pehtoori sai kaverin mukaansa ja aikovat homman hoidella. Ja aikoivat hiihtääkin. SE ei taida nyt oikein onnistua; vesisade on kuulemma vienyt sieltäkin kauniin 10 sentin lumikerroksen. 🙁

En siis niin kovasti menettänytkään. Ja itse asiassa, totta puhuen: olen niin kaivannut yksinoloa, muutamaa päivää ihan itsekseni. En muista, milloin olisin viimeksi ollut. Pari vuotta sitten? En nytkään tietysti voi ja aio linnoittautua kotiin ja vaille kontakteja, mutta kuitenkin, itekseni. Ah, onnea.

Tosin tänään ei ole oikein simahtaneet hommat. Kuvaamisessahan on joku aallonpohjavaihe menossa muutenkin, eikä nyt iltapäivän studiohommat sujuneet. Enemmän sotkin ja särjin kuin sain kunnon otoksia. Kaiken maailman tunnelmakuvavisioita minulla muka oli, mutta pah! Ei mitään julkaisukelpoista.

Ehkä siirryn käsitöiden ja musiikin pariin. Ehkäpä…

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ennalta-arvaamatonta ja odotettavaa. Kiirettä, odottelua, melkein myöhästelyä, kireitä kommentteja, tyytyväistä myhäilyä. Sairaalasta sairaalaan. Omaishoitoa. Yhtä aikaa lasketun ajan laskua. Viestejä, puheluita, sähköposteja, laskuja ja niiden perumisia, seesteinen hetki vanhan lääninhallituksen tiloissa. Sukupolvien välissä, työmuistoja, sieltäkin taas suru-uutisia. Rahan menoa ja säästöä. Kyyti kotiin, ja tekemätön lenkki. Poikkeuksellisen huonoa ruokaa (ihan itse tein). Ja päätös että huomenna teen oikean, pitkän kävelyn. Kameran kanssa. Oikeasti on palattava ruotuun. Seesteinen arki on toiveissa…

Marraskuu on ollut minulle perinteisesti mitä mainioin työ-, opiskelu-, kirjoittamis-, ajattelu- ja jopa luova kuukausi. Tänä vuonna se ei tunnu käynnistyvän sellaisena. Kummallista junnaamista kaikkinensa.

Monelle maaliskuu tai yleensä kevät on sisustamisen aikaa, mutta usein, niin kuin nytkin, minulle sitä on marraskuu. Ei mitään uusia huonekaluja, ei talviverhoja vaan jotenkin vain kodin ”ryhdistämistä”. Entistä enemmän ”raivaamista”, vaakapinnoilta ne vähäisetkin romppeet pois, kukat ja kynttilät kohdilleen, toki olen hankkinut ruokahuoneen isolle pöydälle uuden vaalean liinan, ja tänään vielä Pentikin kaitaliinan. Tulette vielä näkemään monissa ruokakuvissa ja joulu- yms. kuvassa.

Joulukuviin liittyen löysin myös tonttuovelle uutta reksvisiittaa: jo eilen me Apsun kanssa kävimme katselemassa olisiko Festan keittiössä tonttuovi näkyvissä. Ei ollut. Mutta ehkä jo ensi viikonloppuna.

Jouluvaloja, -lyhtyjä ja -kynttilöitä on – luonnollisesti – jo nyt pihalla ja sisällä, eikä niitä suinkaan vähennetä.

Tänään ei ole onnistunut oikein mikään.

Paitsi Apsun kanssa ensimmäisen joulurompelaatikon tutkiminen ja ensimmäisten tonttujen nostelu päivänvaloon! ”Voi mitä ihmettä!” , ”Onpa hieno!”, ”Mummi, mikki täällä on tämmösiä mukeja [Hakkarainen-joulumukit]?”

Aamupäivän melkoisen lämpimässä, mutta niin sietämättömän ankean näköisessä maisemassa kulkeminen ei muodostunut mitenkään liikkumisen ja ulkoilun riemuvoitoksi. Oli jotenkin – etten sanoisi – harmaata.

Kun Tauno ei kerran vielä ole päättänyt – toisin kuin tontut – tulla päivänvaloon, oli koko pikkuperhe syömässä. Ja minulla oli kyllä ideat tuhannen hukassa koko kokkailun suhteen. Possupataa lisukkeineen ja jälkkäriksi kirsikkahillotorttuja, jotka nekään eivät olleet läheskään niin hyviä kuin joskus, sitten tein.

No lähti se nälkä kuitenkin. Ja olipahan ruokapöydässä istuskelu ja sitten sen jälkeen höpöttely ajankulua odottaville. Kyllä minä muistan, kuinka pitkiä olivat päivät raskauden loppupuolella, juurikin ne päivät yli lasketun ajan. Esikoinen 11 päivää ja Juniori 10 päivää ”yliaikaisia”. Juniorin raskauden kanssa olin kyllä aika ovela, kun heti aluksi ilmoitin kaikille (ja yritin itsekin ajatellla niin), että laskettu aika on viikkoa myöhemmin kuin oli. Sain edes vähän siirrettyä niitä päivittäisiä kyselyjä (ei ollut whatappeja, messengeriä tai tekstareita, vaan puhelin soi tiuhaan) kyselyjä: ”VIELÄKÖ sinä siellä yhtenä kappaleena liikut?”

Marraskuu … kyllä tämä tästä.

Apelle, lastemme papalle, mieheni isälle, isomummun puolisolle…

Kiitos ja hyvää matkaa!

Eilisen rankan vesisateen ja pimeyden jälkeen oli vaikea uskoa tähän valoon ja melkein lämpöön, joka tänään on vallinnut. Aamupäivällä ehdin tovin käveleskellä kaupungissa kameran kanssa, ja sitten hiusten leikkuuta…

… ja mitä muuta tänään? Mihin päivä taas humahti.

Illansuussa tyttären kanssa selailtiin vanhoja kuvakansioita, sekä paperikuvia albumeista että digiversioita viimeisen 10 vuoden ajalta (etsimme papan muistopöydälle kuvaa) ja miten valtava muistojen tulva hulmahti. Kuvat ovat tärkeitä. Omassa elämässä, – ja omasta elämästä. Tänään eri merkityksessä kuin minun arjessani tavallisesti.

Igranen auringonlasku. Vuoden takaiselta Kroatian matkalta (ja muiltakin) olen valinnut ja muokannut kuvia kuvapankkiin. Ja vuosi matkan jälkeenkin tuntuu, että se oli oikein hyvä reissu. Oli kovin erilainen aika silloin.

Matkakuume tässä puuhassa on noussut, mutta onneksi on matka varattuna. Tai kaksikin matkaa. Tampereelle mennään ensi kuun loppupuolella ja sitten joulukuussa… arvatkaapas minne? Ei, ei Roomaan eikä minnekään patikoimaan, vaan minä pääsen vihdoin Keski-Eurooppaan joulumarkkinoiden aikaan. Pehtoori antoi minulle keväällä syntymäpäivälahjaksi matkan Wieniin!! Ja lähtee tietysti itsekin mukaan. Niin mahdottoman mukava juttu – odotan jo kovasti.

Olemme tässä konsultoineet blogituttu Sadun kanssa – luittehan hänen vastauksensa Neljä perusjuttu -haasteeseen! Satu on siis käynyt Wienissä 32 kertaa ja saimme häneltä postissa hyvät ohjeet ja vinkit, ja hotelli on varattu hänen vinkkiensä perusteella. Tällaistakin iloa ja hyötyä voi olla bloginpidosta!

Myös tuo ”Neljä perusjuttua” -haaste toi paljon iloa: siellä on 10 vastausta. Ja ihan uusia ”tuttavuuksia” ja tutuistakin uusia asioita. Kiitos kaikille vastanneille.