Niitä näitä – Sivu 110 – Tuulestatemmattua

Varautumista tulevaan

[Ensimmäinen laventelikesä kotipihalla. Niitä näkyy keittiön ikkunasta jo monta.
Ehkä en voi vielä puhua pellosta. 🙂 ]

Vaikka koronan toinen aalto Suomessa on vasta uhka, vaikka se on vasta nousemassa, tuntuu, että äkkiä on taas poikkeusaika. Normaali tuntuu jo nyt olevan taas erilainen kuin aiemmin. Ehkä paluu metsäläisyydestä, mökkeilystä tiheämpiin joukkoihin aiheuttaa sen, että melkein kavahdan, kun ihmiset kulkevat läheltä. Vai olenko muutenkin taas erakoitumassa?

Lämpimästä illasta huolimatta tänään kuitenkin syksyn tuntua, ajatukset ainakin sinne kulkeutuvat, pistävät miettämään (totta puhuen olen miettinyt jo koko kesän), mitä teen kun ”lukukausi on alussa”, mitä tavoitteita, mitä merkityksiä tulevaan… On löydettävä jotain mielekästä, jonkinlaiseen päämäärään tähtäävää – ei välttämättä kovinkaan tuottavaa, mutta kiinnostavaa – tekemistä, ehkä oppimista, ehkä luomista, ehkä tutustumista – jotain, jonkin, jonkun, johonkin. Ahdistaa jo ajatus, että pyörin kamerani ja ajatusteni kanssa päivästä toiseen ilman mitään merkitystä, vietän aikaa siivoillen kirjahyllyjä, kutoen kirjoneulevillasukkia ja tarpoen Oulun vesistöjen rantoja koko tulevan, pimeän talven. On saatava joku roti ja innostus arkeen.

Niitä näitä

Maisemasta toiseen

Tylsää, kun pitää lähteä, totesi Apsu jo eilen iltasella, ja toisteli sitä tänään aamupalan äärellä moneen kertaan. Olin hyvin samaa mieltä

Tihkusateisesta viileähköstä mökkipihasta lähdimme vähän ennen kymmentä, ja neljän tienoilla olimme aurinkoisessa, kesäisessä Oulussa. Mukavat, kiirettömät mökkipäivät menivät nopeasti. Viikko Lapissa oli taas kerran hyvää tekevä.

Kunhan vähäiset matkatavarat sain purettua ja ensiavun kesäkukille annettua, lähdin pyörällä merenrantaan. Möljän kautta Oulunlahteen ja sitten kuudeksi kirjastolle. Markus Leikola oli pääkirjastossa kertomassa ”Teidän edestänne annettu” -romaanin synnystä. Kannatti mennä, pidän kirjaa nyt entistä enemmän lukemisen arvoisena. Kirjailija kertoi kolme ja puoli vuotta kestäneen kirjoitusprosessin vaiheista, ideoiden synnystä, kirjoittamisen tarkoituksesta. Kysyttyäni kertoi, kuinka oli äänikirjan lukijan Antti Virmavirran kanssa tehnyt yhteistyötä. Leikolakin oli sitä mieltä, että Virmavirta lukee kirjan tavattoman hyvin, antaen siten lisäarvoa opukselle.

Nyt olen värkännyt kuvapakettia tilaajlle, ja saatanpa värkätä yöhön asti: huomiseksi toivoivat kuvapaketin saavansa, – lupasin että toimitan, ja nyt on lupaus lunastettava.

Pienen pienet kalaasit Hangasojan varrella

Hangasojan rannalla on tänään vietetty synttäreitä, etten sanoisi pienimuotoisia kalaaseja.

Pehtoori & Poika olivat vuokranneet tälle päivälle fatbiket, ja lähtivät aamusella kohti Rautulampea. Pakkasin päivänsankarille ja Juniorille eväät reppuun ja lähdin pienten kanssa ulos ja kauppaan. Luontoihminen Eevis harrastaa hänkin maastopyöräilyä; kulkee niiden välissä ja ihastelee varpusia Kuukkeli-kaupan parkkipaikalla. 😀

Mökkipihassa poimimme (lue: pienet söivät suoraan mättäiltä, mummi poimi) mustikat papan synttäripiirakkaan. Ja tienatakseen pienen parin euron lelun (Transformers joku [minusta sarja muistuttaa Power Rangersia noin 25 v. sitten]) Apsu halusi ehdottomasti imuroida. Pieni rikkamari-mallinen imurihan on kuin joku avaruuslelun härpäke, joten mikseipä pienen mökin imurointi sujuisi vartissa varsin kätevästi lapsityövoimalla. 😉

Ja pienemmän nukkkuessa päikkäreitään ja samaan aikaan Apsun käyttäessä päivän ”ruutuaikansa” autopelin parissa ehdin tehdä juhlasapuskan ja lämmittää rantasaunan. Ei ihan helppo yhtälö näillä vuosilla… 😉 , toisaalta kokemusta on, ja kylläpä meillä oli sitten mukava illansuu ruokapöydässä.

Ja ilon aihe sekin, että Apsu on oppinut puron, iltapuron: ”Mummi, lähdetään vielä iltapurolle.” Ja lähdettiinhän me. Siellä yhdessä mietittiin, että ”miksi hyvät päivät menee niin nopeasti?”

Isovanhemmuus Mökkielämää Niitä näitä

Lappiin lepoon

Oulussa on helle, viikonlopun kestävä musiikkitapahtuma (ent. Rotuaaripiknik, nyt Varjo 2020), vehreä puutarha, ystäviä, lisäksi on perinteinen kalaasiviikonloppu … paljon houkuttelevia syitä pysytellä kotosalla ja Oulussa. Mutta vielä enemmän houkutuksia oli lähteä pohjoiseen, Hangasojan hyvään huomaan, elokuiseen Lappiin.

Semminkin kun oli parasta mahdollista seuraa: rakkaat pienet ja kesälomalla oleva isänsä tulivat samaa matkaa. Nyt on hyvä. Lepo, levollinen olo.

Varsinkin kun mökkipihassa on mustikoita, purolla hyvä heitellä kiviä, paistella makkaraa notskilla, heittää tikkaa, juosta poluilla, miettiä mitä kaikkea tehdäänkään tulevina päivinä, jo nyt katsella ja ihmetellä kaikkea: uusia hammasharjoja, sitä että purosta voi juoda vettä, että saa valvoa, …

Niitä näitä

Uusia juttuja

Tänään aamulla tein sen, minkä Pehtoori tekee melkein kerran viikossa: poljin Haukiputaan Seolle. Minä en mennyt pannarille kuten hän ja kaverinsa tekevät, mutta kahvit ja pannarin veroisen korvapuustin nautin. Ei ole ko. pullan maine turha! Ja pyöräilyreitti on mitä paras: ei niinkään maisemaltaan, mutta asfaltiltaan. 🙂 Ajelin Kellosta Virpiniemen kautta Haukiputaalle ja sitten palatessa Takkurannan tien kautta; sekä meno- että paluumatkan voisi tehdä vähän lyhyempänä, mutta nämä reitit on juuri hyvät. Voin suositella. Tulipahan samalla täyteen 3000 kilometriä tälle kesälle! 🙂

Illansuussakin vielä pyörällä liikkeelle: oli hammaslääkäri iltaseitsemältä ja kesällä. Vaikka hammaslääkärikäyntien mestari (ainakin määrissä ja mitä erilaisimmissa operaatioissa ja ongelmissa) olenkin, en muista koskaan ennen käyneeni illalla, enkä juuri kesäisinkään. Mutta ei kellon- tai vuodenaika tehnyt moisesta yhtään entistä mukavampaa. Noh, tämä on vain hoitosuunnitelman päivitystä (- lykkäämistä, jee!), joten ei mitään karseaa tällä kertaa. Siis Seon korvapuustin lisäksi toinenkin uusi kokemus samalle päivälle!

Että näin railakasta menoa!

Luettua Niitä näitä

Merkillinen kirjajärkäle

Viime vuosi oli äänikirjoihin hurahtamisen vuosi, tämä vuosi on ollut jotain ihan muuta, mutta kymmeniä niitä nytkin on tullut kuunneltua, puolenkymmentä luettuakin. Ja muutama lopetettua kesken. Kesken meinasin jättää myös Markus Leikolan järkälemäisen ”Teidän edestänne annettu”- opuksenkin. Mutta niin se vain puolet heinäkuun kirja-ajasta kului tuota kirjaa kuunnellen ja ihmetellen.

Ja nyt heti on sanottava, että ilman Antti Virmavirtaa kesken olisi jäänyt. Virmavirta on äänikirjojen lukijana mun ehdoton suosikkini, mm. siksi, että hän EI näyttele kirjoja, ei tee niistä mitään monologeja tai yhden hengen kuunnelmia, vaan oikeasti ”vain” lukee, MUTTA … tämän nimenomaisen kirjan kohdalla hän ehkä sittenkin myös (ääni)näytteli. Ja teki sen tavattoman hyvin. Kirjan henkilöt ja heidän tunnetilansa, jopa luonteensa saivat äänestä tulkinnan, lisäarvon kirjan tekstille.

En muista lukeneeni Markus Leikolalta aiemmin yhtäkään kirjaa, jotain kolumneja, artikkeleita kylläkin. Jo ennakkoon tiesin miehen oppineeksi ja teksteissään sarkastiseksi, mutta siinä kaikki. Heti alkumetreillä, kirjan alkusivuilla (ensimmäiset 100 sivua! 😉 ) tekstin nokkelat sanavalinnat, sanojen kaksoismerkitysten hauskuus, älykkäät viittaukset menneisiin ja nykyisiin maailman merkkihenkilöihin, historiaan ja biologiaan, tieteisiin ja taiteisiin toivat mieleen kirjailijan isän, Anto Leikolan, jonka luennoista darwinismista ja tieteenhistoriasta sain 1970-luvun lopulla nauttia ja joka oli myöhemmin yliopistollamme aate- ja oppihistorian professuuria hoitamassa samaan aikaan kun minä aloittelin tuntiopettajana. Sarkasmi, sukkeluudet, älykkyys, papereitta luennoiminen ja silti hillitön tietomäärä vyörytettynä jokaisella luentokerralla – tuosta vaan isä-Leikola luennoi. Ja samalla lailla tuntuu poika kirjoittavan.

Teidän edestänne annetussa minua viehättivät ja ilostuttivat erinomaiset nimivalinnat kirjan liki kahdellesadalle henkilölle ja hahmolle (mm. Donald, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Amerikassa ja Trump, alfaurossimpanssi, joka on viettänyt nuoruutensa Afrikassa). Keskeisimpiä (!) romaanihenkilöitä ja -eläimiä on kaikkiaan 196. Keskeisimpiä siis. Näistä on luettelo kirjan FB-sivustolla, jossa on paljon muutakin mielenkiintoista asiaan liittyen: mm. se että Markus Leikola on 13.8. Oulussa puhumassa kirjansa syntyhistoriasta. JOS vain mahdollista, menen ehdottomasti kuuntelemaan. Ehdottomasti haluan kuulla, miten tällainen kirja voi syntyä, miten sellaisen voi kirjoittaa! Miten faktan ja fiktion rajat on olleet sekoitettavissa ja erotettavissa näin.

Miksi sitten olin keskeyttämässä kirjan, eikö se ollutkaan hyvä? Juutalaisuuden historia ja holokausti, Lähi-idän sodat, simpanssit, Euroopan luostarilaitos, rutto ja bakteerien (ei virusten) maailmanvalloitus (, mikä teki kirjan, jonka alkusanat on päivätty koronamaaliskuussa 2020, hyvin ajankohtaiseksi) kyllä kiinnostivat, semminkin kun niistä oli kirjoitettu erinomaisen hyvin, välillä hyvin, paikoin ääneen naurattamiseen asti hauskasti ja Virmavirta luki, eläytyi, erinomaisesti, mutta kyllä välillä puudutti. Jossain viimeisen kolmanneksen kohdalla erityisesti. Vielä kun Sherlock Holmes ja erityisesti neiti Lemon ryhtyvät ratkaisemaan Codex Grandiorin vaiheita, olen innostunut, mutta ”vaihtoehtoisten evankeliumien vaalijoiden” vuosisatainen historia läpi keskiajan hurahti äänikirjassa paljolti kuuntelematta. Poljin pitkin Oulujokivartta tai kohti Haukipudasta ja kristilliset vuosisadat Leikolan kertomana hurahtivat tietoisuuteni ohi. Kyllä, kyllä välillä mietin, miksi kirja on (venytetty?) tuhatsivuiseksi? Olisihan näistä aineksista voinut julkaista kaksikin opusta?

Kirja on rankka (eikä vain Adolf Eichmannin ja Lähi-idän sodan vuoksi), mutta se on myös haaste, joka kannattaa ottaa vastaan. Tulee todellakin oppineeksi. Ja tulee miettineeksi, miettineeksi paljon. Miettineeksi, mitä seurauksia tekemisillämme on, tässä maailmassa, tässä ajassa. Miettineeksi, mikä on totta, mikä ei. Ja miettineeksi, millä yhdellä sanalla tätä kirjaa luonnehtisi? – Merkillinen. Se se on. Hyvässä ja pahassa.

Niitä näitä

Mitäänsanomaton maanantai

Limingan lakeuksilla tänään. Eikä sielläkään yhtään heinää seipäillä… Mutta aika kesäistä on ollut.

Ei mitään erikoista. Ei mainitsemisen arvoista.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Värejä kuitenkin on

Säätiedotukset elävät omaa elämäänsä, luonto ja maailma omaansa, ja silti minulla on vähän huijattu olo! 😉 Noh, uskoin ennustetta, joka povasi sadepäivää, ja lähdin ”ennen ukkosta” ulos, piakkoin paluu ja loppupäiväksi oli kasattuna sisähommia. Turhaan, sillä onpahan paistanut pitkin päivää.

Yliopiston puutarhalla olin aika pitkän tovin aamupäivällä. Kaikkea violettia metsästin: violetti kun on tämän kuun kuvahaasten väri. Kuvausryhmässä on ihmisiä mm. Brasiliasta, Israelista, Kreikasta, Japanista — ympäri maailmaa, mikä on kiehtovaa, mutta olen taas hoksannut, kuinka ”kaikkialta muualta” on helpompi löytää värejä kuin täältä meidän, skandinaavisen värimaailman harmaudesta…

Serkkuni, joka tätä ko. valokuvaushaasteryhmää FB:ssa vetää ja hallinnoi, asuu nyt Floridassa (osan vuotta, ja kun mahdollista, New Yorkissa) ja olemme hänen kanssaan kirjoitelleet tässä korona-aikana ehkä tavallistakin enemmän: olen oppinut, että emme me Suomessa voikaan voida ymmärtää, emmekä kunnolla myötäelää sitä, millaista on Atlantin takana, Trumpin hallinnon alaisessa korona-USAssa. Emme todellakaan.

Niinpä siellä puutarhalla, jossain välissä tulinkin ajatelleeksi, että tässäkö ne minun murheeni nyt taas ovat? – Värien vähyydessä?
– Ja siitä tulin hyvin ilokseksi. Tällaisesta. Siis siitä ettei sillä kuitenkaan niin isoa väliä, vaikka ei täällä värejä olekaan. Näin se elämä heittelee, ja mieli tasaantuu.

Kohti kotia ajelin Pyykösjärven kautta taas kerran – siellä kun pesii joutsenperhe, jota en ole kunnolla nähnyt, saatikka kuvannut, vaikka totisesti olen yrittänyt, mutta tänään kuitenkin järven vastarannalle onnistuin zoomini kanssa saamaan edes jonkinlaisen ”kontaktin”. Kolme poikastakin ovat jo isoja, harmaita vielä, ja koko perhe oli aamupäivälevolla kun olin liikkeellä.

Lähempää tuttavuutta tein silkkiuikun kanssa. Tässä hän tulee estradille kuin paraskin diiva: hieno vanavesi perässään.

Ja sukelluksen jälkeen ”tukan kuivaus”. Järven pinta hyvänä peilinä. 😉

Niitä näitä Rotissöörit

PiNknik! – oi, että!

Pitkästä aikaa (ruoka)ystäviä, pitkästä aikaa lepoa seurassa, pitkästä aikaa naurua isossa porukassa, pitkästä aikaa ilojen ja surujen jakamista… Ruokaystävyys, harrastuneisuus, paistinkääntäjyys, … kesäilta, välittömyys, ei-pönötystä, tavattoman hyvää ruokaa, hienoja makuja, raikkaita viinejä, hyvää musiikkia, huikea miljöö, tärkeitä ihmisiä, aurinkoa, menneiden muistelua, kokemusten jakamista, juttelua… taas hyvää ruokaa… Rotissöörien kymmenes piknik on nautittu!

Niitä näitä Oulun etniset ravintolat Ravintolat Ruoka ja viini

Huippuravintolassa pienellä porukalla

Tiistaiko?

Juhlapäivältä tuntuu! Aamupäivällä suht pitkä pyörälenkki … ihan vaan nälän hankkimiseksi. Ihan kuin sitä ei olisi muutenkin. Mutta any way, tälle päivälle olin jo pitkään haaveillut yhteistä ruokahetkeä ”ulkona”, ravintolassa. Hyvässä ravintolassa, hyvässä seurassa. Ravintola Istanbul Oriental.

Oulun etniset ravintolat -sarjassa olen monta kertaa sivunnut, kehunut, luvannut arvostella ravintola Istanbulin, joka on Oulun keskustassa, niin keskellä kuin vain voi.

Se on yksi niistä meidän kolmesta Oulun parhaasta ravintolasta, jossa mieluusti käymme, – vähintään pari, kolme kertaa vuodessa. Siellä ei käydä ”vain kokeilumielessä”, vaan koska se tiedetään hyväksi, erinomaiseksi. Eikä syynä ole vain se, että se on paistinkääntäjien kilven ansainnut ravintola, vaan se, että se nyt vaan on niin hyväksi todettu, kesät talvet erinomainen. Oikeasti, totta puhuen, enpä ole siellä koskaan pettynyt ruokaan enkä palveluun, ja me olemme sentään käyneet siellä eräänkin kerran. Vuosien, vuosikymmenten, aikana kovin usein.

Olen syönyt siellä jättikatkarapuja, ”Imaami pyörtyi” -munakoisoannoksen vailla vertaa, jopa pässinkiveksiä [ne olivat hyviä – jos tykkäät maksasta, tykkäät näistäkin! Ja hei, ihan kurisioteettina! Missä muualla niitä saat!!], karitsaa ja pihviä, maistellut jälkiruokia, tilannyt pöytään meze-vadin.

Mutta olen hieman tylsä: syön siellä useimmin annoksen nimeltä ”Iskender Kebab”. Minähän en ole kebabia juuri muualla syönyt, ja on vaikea kuvitella, miksi sen muualla söisin. Istanbulissa se on gourmeeta, jos haluan kebabia niin sitten tätä parasta. Mutta on siellä niin listalla niin paljon hyvää muutakin. Ihan kaikkea ei ole testattu, mutta monia… (ks. esim. tästä).

Kuvat kännyllä otettuja, kun en kehdannut (taaskaan, ja varsinkaan läsnäolleiden vuoksi) järkkärin kanssa ryhtyä sähläämään. Tuon tomaattikastikkeen alla on hyvää ”hyvää tekevää lampaanlihaa” kuten J. totesi.

Olimme siellä viiden hengen kriittisen ryhmän kanssa testaamassa ruokaa… Tänään, tiistaina, pikaisesti, emme syöneet pitkän kaavan mukaan, vaan vain pääruoat, useimmille ne Iskenderit, ja jälkkäriksi Aperol spritzit (ja Pehtoorille Irish Coffee). Tiedättekös, mistä erottaa hyvän ja vähemmän hyvän Aperol-drinksun? Appelsiinista! Hyvässä se on mukana, huonossa ei. Tänään oli!

Ja kuinka ollakkaan, me kaikki olimme tyytyväisiä. Ruokaan, Istanbulin uuteen, suojaisaan, tyylikkääseen patioon ja palveluun. Palvelu on siellä – aina – parasta.

Oulun etniset ravintolat eivät kovin paljon (eivät useimmiten) voi leuhkia miljöön tai palvelun autenttisuudella, tyylikkyydellä, mutta Istanbul voisi jos haluaisi. Olen sanonut tämän jo monta kertaa, eikä tämän päiväinen kokemus sitä väitettäni muuta: Istanbul on yksi Oulun kolmesta parhaasta ravintolasta. Kaikki kolme ovat tasavertaisia, niiden jälkeen meidän ranking-listalla on pitkä pudotus nelossijalle. Entäs arvosana minun etnisten ravintoloiden arvostelulistallani? Ehkä 5 – . Miksikö tuo miinus? – Ihan vain, että pääsemme testaamaan vielä kerran!