Andiamo, – mennään, tai tänään meidän kohdalla paremminkin, että palataan. Palataan edelliseen päivään tässä postauksessa, ja palataan kotiin!

Eiliseen palatakseni…

Viimeisen patikkapäivän (eilisen, siis lauantain) maisemat olivat taas huikeita. Kuljimme poluilla, jotka seurasivat Costa Smeraldan rantaviivaa tai kulkivat läheisten metsien ohi. Näimme flamingoja, ”stazzon”, paimentolaisten (”edesmenneen” talon), jollaisia Sardinian maaseudulla, erityisesti Gallurassa, on ollut vuosisatoja. Näkemämme stazzo oli vanhan, hienon tammen katveessa. Siellä oli myös ”pizzauuni” – ihan kuin melkein kaikissa Oulun asuntomessutaloissa tänä kesänä!

Talosta lyhyen polun päässä korkealla kalliolla oli myös ´karjasuoja´, sekä kesän kuumuudelta suojassa ollut paikka, ehkä kesäasumus, kallion lohkareiden suojassa. Maisema sieltä merelle sai taas hiljaiseksi.

Parin tunnin leppoisan kulkemisen jälkeen tulimme uimarannalle. Niitä Costa Smeraldalla on kymmenittäin.

Enkä minä väsy katselemaan turkoosia, kirkasvetistä merta, kuuntelemaan lempeiden laineiden tuloa rantaan, nauttimaan rantavedessä kahlailusta. Taas se tunne ’kuka-voisi-kellot-seisauttaa´. Tällä uinti- ja lounastauolla maistelimme viikon mukanamme kulkeneen paikallisopas Antonion tarjoilemaa myrttilikööriä: ei ollenkaan huonoa. Ja Costa Smeraldan rannalla ”Gruppo Raffa” asettui myös yhteiskuvaan.

Costa Smeralda (= Smaragdirannikko) on saanut nimensä rannikon isojen hotellikompleksien rakennuttajan tytär Esmeraldan mukaan, eikä nimi siis liitykään meren sinivihreään väriin kuten olin luullut. Aivan kuten Sardinian nimikään ei todennäköisesti liity sardiineihin, vaan ehkä se liittyy kansaan, joka on asunut saarella jo esi-roomalaisella kaudella.

Jo helteiseksi muuttuneen päivän edetessä olimme takaisin patikan lähtöruudussa, ja bussikuljettajamme vei meidät San Pantaleon kylään.

San Pantaleon on pikkuruinen, pittoreski kylä, jossa keskusaukion lähikortteleissa on monia käsityöläisten puoteja, bistroja, caffeterioita ja gelaterioita. Se oli iltapäivällä patikkaviikkomme viimeinen kohde: istahdimme aukion reunan caffeteriaan ja nautimme lasilliset vermentinoa. Pehtoorin kanssa kävimme katsomassa kirkon, mutta hautausmaalle asti emme ehtineet. Varmaan ensimmäinen ulkomaanreissu 10 vuoteen, ettei yhtään hautuumaata ollut reitillämme.

Haudoille ei ehditty, mutta tovin ehdimme shoppailla: Tipico Sardinia -kaupasta ostin purkillisen tonnikalaa. Ei kylläkään ole mikään Pirkka- eikä edes Abba-tölkitys, vaan sardinialaista erityisherkkua. Purkki oli sen verran tyyris, että on koetettava sen ympärille kehittää kokonainen menu. Kerron kunhan on sen aika. Ja sitä ennen vintagepurkki saa olla keittiössä ihan vaan sisustuselementtinä.

San Pantaleosta ajelimme hotellille, jonne palasimme poikkeuksellisen aikaisin. Siispä päätimme ukkelin kanssa vielä vähän jatkaa kulkemista, ja lähdimme kaksistaan käymään ”kylillä”.  Hotellistamme oli vain kilometrin matka Baja Sardinian kylään, mutta emme olleet ehtineet siellä edellisinä päivinä käydä. Se on pieni kylä, jossa on rantakahviloita ja -ravintoloita, muutama kauppa ja lomahuviloita rinteessä.

Se oli äkkiä koettu, ja palasimme samoin tein hotelliin, mikä mahdollisti sen, että ehdin vielä uimaan mereen! Hotellin omalla rannalla ei illansuussa lisäkseni ollut kuin pari saksalaista ladyä. Olihan juhlaa uida melkein tyvenessä meressä.

Matkan lopulla 

Eilen illalla meillä oli ”läksiäisillallinen” hotellimme ravintolassa, jonka tarjonnasta ja ennenkokemattomasta ”tarjoilutavasta” kertonen kuvien kera tässä joku päivä lisää. Ruoka, seura ja nauru tekivät hyvää – niin kuin usein. Poikkeuksellisen myöhään viivyimme pöydässä: eihän aamulla ollut tarvetta – tai paremminkin niin, että ei ollut enää mahdollista – lähteä patikalle. Vaikka liki yhteen ääneen ainakin meidän pöytäkunnassa todettiin, että olisi kyllä voitu.

Erinomaisen hyvä ja mukava matkanjohtajamme, osaava Raffa kyseli läksiäisiltana meiltä, miten yhdellä sanalla kuvaisimme reissuamme.  Vastauksissa kuului: ”erinomainen”, ”hyvä”, ”hieno”, … minulle ensimmäiseksi tuli mieleen rauha. Oli hyvä viikko, rauhallinen viikko monin tavoin: sai vain olla, kulkea mukana, olla patikalla, ei tarvinnut miettiä, milloin ja missä, miten vai kuten, vaan aina edeltävänä päivänä tai päivän kuluessa saatiin kuulla, että ”huomenna lähdetään klo ”siihenjasiihenaikaan”, ”kannattaa pukea pitkälahkeiset housut” [aluskasvillisuus piikikästä, polut kapeita] tai ”aurinkoinen päivä lupauksissa”, ”menun helmikana kannattanee testata”. Sellainen huoleton reissumuudi. Ei tarvinnut ottaa selvää, ei etsiä ja eksyä, ei huolehtia eikä hosua. Kunhan vain kulki mukana ja nautti. Rauha!

~~~~~~~~~~~~~~~~

Porukalla olimme päättäneet jo alkuviikosta, että kaikki kantavat mukanaan jonkinlaista sadeviittaa: se olkoon talismaani sateita vastaan. Olimme varmoja, että repuissakin ne pitävät sadepilvet pois maisemista. Ja se toimi!! Todellakin: sää suosi. Joka päivä oli lämmintä (20 – 25 C), eilen tosin iltapäivällä jo +28 C, yleensä ei tukahduttavaa hellettä, leppeä tuuli, ei sadetta, paljon aurinkoa.

Kotimatkalla 

Tänään sunnuntaina on sitten matkattu. Toki askeleitakin on reilusti: reilusti yli 10000 askelta, pelkästään lentokentillä. Yhdeksältä lähdimme Baja Sardinian hotellista kohti Olbiaa, josta Lufthansan lento Müncheniin lähti puolilta päivin. Siellä pari tuntia kentällä: ehdimme kävellä, ostaa tuliaiset ja syödä.

Sardiineja ei koko Sardinian viikolla tullut vastaan, mutta ei huolta: välilaskulla Münchenin lentokentällä aikaa oli riittävästi, että ehdimme syödä kunnon ravintolaruoan ja listalla oli ”sardiineja purkissa” kera salaatin ja pretzelin. Hyvää oli. Todella.

Lentokentällä löytyi myös pojanpojalle reissutuliainen, joka tälläkin kertaa oli futispaita, – luonnollisesti FC Bayern München -paita, ja Eepille jotain ihan muuta kivaa. Kentältä emme muuta tarvinneetkaan, sillä Olbiassa ennen ensimmäiselle lennolle lähtöä kävimme koko gruppo supermercadossa. Arvostin tätä mahdollisuutta, vaikka nykyisin ei enää tarvitsekaan roudata ulkomailta spesiaaliherkkuja kuten menneinä vuosikymmeninä, jolloin esim. aurinkokuivatut tomaatit, pestot ja spessukahvit ja paikalliset liköörit (Limoncello, Quaranta y tres, Benedict yms.) jälkkäreihin olivat vakituliaisia kotiin. Ostimme vain Bacia, Torronea ja espressosuklaata (Bocket Cup).

München – Helsinki sujui helposti, – ja onneksi ajallaan, sillä meillä oli vain tunti aikaa Oulun koneen lähtöön, ja koska Lufthansa ja Finnair eivät ole allianssissa, niin olihan meidän taas liikuttava ja vielä varsin hopusti, jottta ehdittiin hakea laukut, heipata edes osa matkaseurueesta, mennä taas lähtöselvitykseen, luovuttaa laukut (tiskillä arvelivat, että teimme sen liian myöhään), päästä turvatarkastuksesta läpi ja lopulta lähes juosta kentän toiseen päähän. Ehdittiin.

Ja selvittiin hengissä potkurikoneella Ouluun liki myrskytuulessa tehdyn laskeutumisen jälkeen. Lentoemäntäkin totesi kentällä, että hän jo mietti, että tosiaanko aikovat laskeutua? Olihan viimeiset minuutit melkoista rytinää ja kieputusta.

Mutta nyt kotona. On puoliyö. Oulussa tuulee, pohjoisesta, kovaa. Ja mielessä on vielä rauha. Reissu oli hyvä.

A domani ~ huomiseen!

Jokainen kommentti on ilo!