Aamu viileä. Silti vakaa päätös lähteä lähituntureille kulkemaan. Patikka niillä reiteillä, joilla talvella tulee eniten hiihdettyä. Ensin autolla Laanilaan (uusi parkkipaikka), josta kohti Välimaata, sieltä edelleen Rumakurun suuntaan, Onnin jäljellä, Pieranvaaran huipun sivuitse, hiljalleen laskeuduttiin Piispanojan tuvalle ja siitä vielä muutama kilometri ja olimme takaisin lähtöpisteessä.
Sadetta oli luvannut alkuiltapäiväksi, mutta kyllä pilvet koko ajan tummuudellaan uhittelivat, ja vähän vettäkin ripsuttelivat, mutta kaikkinensa oikein hyvä sää kulkea. Kaksi ja puoli tuntia kuljettiin, oltiin melkein ainoat kairojen poluilla.
Muutama maastopyöräilijä, muutama pariskunta lisäksemme. Ja luonto. Loppukesän syvä, kypsä vihreys, purojen pulputus, taivaalla pilvet ja niiden liikkeet, parhaimmillaan näkyvyys pari-kolmekymmentä kilometriä. Tuttuja notkelmia, leppoisia laskuja ja välillä napakoitakin nousuja. Hyvähän siellä on kulkea.
Jäimme Savotta-Kahvilaan lounaskahville, Pehtoorille tietysti myös mustikkapiirakkaa, joka siellä on oikeinkin hyvä, minulle palanen lohipiirakkaa.
Tein kännykällä räpsimistäni otoksista pienen (aika kökön) videonkin. Toivottavasti aukeaa.
Jaksettiin sitten vielä pihahommia (minulla taas mullan levitystä – enhän osaa lapioimatta täällä ollakaan. Mutta kyllä nyt jo väsyttääkin. Ja huomenna kohti uusia seikkailuja.