Showing: 21 - 30 of 366 RESULTS
Niitä näitä

Iissä joulukonsertissa

Joulukonsertissa Iin kirkossa (vihitty käyttöön 1950) oli hyvin erilainen tunnelma kuin Andalusian valtavissa katedraaleissa ja moskeijoissa.

Konsertti oli yksi LähiTapiola Pohjoisen juhlavuoden tapahtumista, jonne sain kutsun, koskapa olin pari vuotta ”asiantuntijatehtävissä” juhlavuoden historiakirjaa tehtäessä. 🙂 Konsertissa esiintyi Pohjan Laulun mieskuoro, jota vaikuttavasti johti Mihkel Koldits. Solistina esiintyi – kuoron kanssa ja keskenään -Peltokurki-duo. Heidän ohjelmassaan oli duon omaa kaunista ja herkkää tuotantoa sekä perinteisiä, aina niin kauniita joululauluja (En etsi valtaa, loistoa, Maa on niin kaunis, … ).

Olipa kotoista, perinteistä, hyvin jouluista.  Kyllähän se ison taitavan mieskuoron laulua on ilo ja nautinto kuunnella. Kuinka osaavatkaan. Pohjan Laulu on valtakunnallisestikin hyvin arvostettu yli 100-vuotias oululainen mieskuoro.

 

Iin kirkko on minulle ”kotoinen” siksikin, että vuosikymmeniä sitten kirjoitin Iin seurakunnan historian, ja siinä vaiheessa jouduin tietysti kirkkoon ja sen historiaan perehtymään. Kirjan kannessa on vanha kirkko, Pyhän Laurentiuksen kirkko (1695), joka paloi välirauhan aikana ukkosmyrskyn seurauksena kesällä 1942.

 

Sen tilalle valmistuneessa uudessa kirkossa on alttaritauluna taiteilija Eero Nelimarkan maalaus, jonka aihe on Markuksen evankeliumin neljännestä luvusta Jeesus opettaa veneestä. Lainaanpa tähän suoraan omaan tekstiäni:

On väitetty, että alttaritaulun Jeesuksen kuulijoiden hahmoihin Nelimarkka sai aiheita iiläisistä seurakuntalaisista: Väinö Räinä, Arvo Kova, Aino Tervo, Aune Arimo ja Pentti Kukkonen olisivat antaneet piirteitään taiteilijan työhön. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole käynyt, vaan Nelimarkka maalasi aivan oman näkemyksensä mukaan.

Niin tai näin. Kirkossa on hyvä tunnelma (mäntypaneelikattoko se on ratkaiseva tekijä sen suhteen?) ja nyt tuntuu, että joulu on paljon lähempänä kuin vielä aamulla.

 

Niitä näitä

Kuvamatka Andalusiaan, por favor!

Eilen sain viimeisetkin Andalusian reissun kuvat editoiduksi ja kuvallinen matkakertomuskin on nyt valmis.  En laitellut kuvien yhteyteen kuvatekstejä, mutta tässä muutama tärppi kuviin. Sanallinen matkakertomus on tässä blogissani.

Paljon miljöökuvia, arkkitehtuuria, – taas kerran liian vähän ”tuokioita”, ”hetkiä”, ”tunnelmia” mutta joka reissulta ja arjesta sellaisia otoksia on yhä enemmän. Hiljalleen opin.

…  jos istahdat ja katsot (mahdollisimman isolta näytöltä luonnollisesti) kansiot läpi, pääset ehkä nauttimaan Andalusian auringon valosta, vanhojen kaupunkien kujien ja katujen tunnelmasta, näkemään eri uskontojen ja hallitsijoiden vaikutuksen arkkitehtuuriin, näkemään, kuinka valta ja vauraus, myös raastava kilpailu niistä, ovat alueella jättäneet jälkensä kaupunkikuvaan, sen kirkkoihin ja rakennusten fasadeihin. Kaupunkien historialliset keskustat turisteineen tuli kuvatuksi aika perusteellisesti, – kaikkiaan julkaistavia kuvia taitaa olla yli 400. Muutamat kuvat Cordobasta matkaseurueen yhteiseltä kierrokselta ovat Pehtoorin ottamia, – silloin mie olin kipeimmilläni hotellissa yksikseni.

Erityisesti Granadan ja Alhambran kuvissa näkyy, kuinka Iberian niemimaan eteläosissa oli marraskuun puolivälissä kaunis, kirkas ruska. Se oli meille tämän vuoden kolmas ruska: ensin Lapin mökillä, sitten kotona ja Helsinki-Järvenpäässä ja sitten kolmas vielä Espanjassa. Aurinko paistoi, aamuisin + 10 C, illansuussa + 20 C, ei sadetta, ei tuulta, ei hellettä. Ihan paras kiertomatkasää.

Siellä täällä kuvieni joukossa on, tälläkin kertaa, kuvia kaivojen kansista ja katukiveyksistä. Mikä lie fiksaatio, ei sentään  fetissi?  –  sekin on?  – Joka tapauksessa on joku ihme tarve kuvailla niitä ympäri maailmaa. Mutta monet niistä ovat kyllä kauniita, liki heraldisia, yhdenlaisia ”vaakunoita”. Näyteikkunoita, paikallisten ruoka- ja herkkukauppojen ikkunoita kuvailen usein, tällä kertaa lastenvaatekaupat pysähdyttivät tavallista useammin.

Yksi erikoinen matkamuisto kiinnitti huomioni. Eikö Espanjan inkvisitio (Isabellan ja Ferdinandin perustama oikeushallinnollinen laitos, jotka etsi, tutki, tuomitsi, kidutti ja tappoi vääräuskoisia ja harhaoppisia) ole vähän outo matkamuistoesineiden aihe. Inkvisition voimin muslimit ja juutalaiset karkotettiin maasta tai pakkokäännytettiin katolisiksi. Yli kolmesataavuotinen (1478 – 1830-luvulle asti) inkvisition aikakausi ei ehkä ole yhdistyneen (1492) Espanjan historian kunniakkaimpia vaiheita, mutta silti jokaisessa turistiputiikissa näitä huppupäisiä figuureja oli myynnissä. Sitäkin minä ihmettelin…

[EDIT 14.12.  HUOM. Katso alla kommentti ja siitä linkki artikkeliin, jossa kerrotaan näiden huppupäisten Nazarenojen selitys, joka ei liity mitenkään inkvisitioon!]

Toisaalta esimerkiksi Kolumbuksen figuureja tai paljon mitään muutakaan häneen liittyvää turistikrääsää en juuri nähnyt. Kolumbuksen haudan (jossa on ehkä vain osa Kolumbusta, toinen osa on ehkä Dominikaanisessa tasavallassa, ks. tarkemmin täältä) Sevillan katedraalissa kyllä näin, – ja Granadassa muistomerkin, joka kuvaa tapahtumaa, jossa Isabella lähetti Kristofferin reissuun.

Emme ostaneet inkvisoottereita, emmekä paljon muitakaan tilpehöörejä, emme edes herkkuja, yleensähän ne hankitaankin reissun viimeisenä päivänä, mutta meillähän oli vähän erilainen se loppuloma… Mutta onneksi pari jääkaappimagneettia oli jo aiemmin hankittu (Frigiliana ja Sevilla); tosin Gibraltarilta olin aatellut ne vasta hankkivani. No, mutta pakastimen oveen mahtuu vielä…

PS. Kansikuvassa on maalaus kotimme seinältä. Se on ollut paikallaan ainakin 10 vuotta. Olli Joen maalauksen nimi on ”Andalusian valo”. Nyt tiedän, miltä se oikeasti näyttää, nyt taulussa on jotain omakohtaista. Jossain Granadan ja Sevillan välissä tämä valo on. Luulen niin.

Nyt katsellaan taulusta ja kuvista Andalusian valoa.

Kuvareissulle pääset  tästä.

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Menneestä tähän päivään

Eilen oli täyteläinen päivä. Sen jälkeen syke ja ajatukset korkealla, levottomia, lennokkaita, haikeita ja kiitollisia, joten yöunikin oli levoton, muistorikas, katkonainen, häilyvä.

Olen ollut ehkä 20 karonkassa, noin 35 väitöstilaisuudessa, ja eilinen väitöspäivä jäänee muistoihin yhtenä parhaimmista. Se oli Seurahuoneen toisen kerroksen kabinetissa, miljöössä joka sopi enemmän kuin oivallisesti väittelijän persoonaan ja väitöskirjan aiheeseen (Vink! Joululahjakirja!) 1800-luvulla eläneen tervaporvarinrouva Jeanette Snellmanin elämäntapa kiinnostaa tietysti minuakin. Ovathan Oulun 1800-luvun (ja 1900-luvun alkupuolen) historia, sosiaalihistoria, arjen historia olleet minunkin tutkimuskohteideni joukossa. Edelleen olen vähän hämmentynyt ja kiitollinen, että sain kutsun myös karonkkaan, en todellakaan tunne sitä ansainneeni, mutta niin hyvillä mielin olen, kun sain olla mukana.

Väittelijän avoin ja paljon hyvää löytänyt kiitospuheenvuoro, neljän tyttären musiikkiesitykset (3 viulua ja sello, mm. Mozarin Pieni yösoitto, laulaen Suomen laulu), pitkästä aikaa hienon hieno gastronominen illallinen, kauniissa salissa (johon siihenkin liittyy hyviä karonkkamuistoja), juhlallisesti – tekisi mieleni käyttää sanaa ’säätyläisten’ – pukeutuneiden väittelijän läheisten ja ohjaajien, kollegoiden seurassa, oli oikeasti hyvää tekevä ja aika syvästi koskettava tilaisuus, joka huipentui väittelijän 92-vuotiaan isotädin puheenvuoroihin!

Plaseeraus vei minut hyvien, vanhojenkin 🙂 työkavereiden viereen, ja se oli tietysti mukavaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Kun oli tällekin päivälle tiedossa hyvää ja hauskaa, niin olin aivan liian aikaisin hereillä, väsyneenä, ajatuksissani vielä eilisessä viipyilevä.

Mutta brunssille tulleet kasivee ja viisvee saivat mummin hereille, nauttimaan tästäkin päivästä.

Ja yhtymäkohtia eiliseen löytyi. Koska varsinkin Eepi on jo monta viikkoa halunnut käydä – taas – museossa (ks. kuvassa määrätietoinen nousu kohti museon seuraavaa kerrosta), pysähdyimme pitkään laiva Toivon pienoismallin äärelle. Onhan se Jeanette Snellmanin elämässäkin ollut tärkeä laiva. Kuten koko Oulun historiassa.

Museosta Rotuaarille, jossa oli poroja!!! ja kirjakauppaan, ja sitten Mäkkärille! Mummi oli tänään helposti suosteltavissa sinne lounaalle.

Nyt on tiedossa seesteisempi vaihe. Ehkä jopa hiljalleen laskeutuminen joulua kohti….

Yliopistoelämää

Niin hieno päivä

On puoliyö. Olen juuri tullut kotiin. (klo 23.52)

Olen liki pakahtumaisillani päivän annista.

Pitkästä aikaa päivä täynnä akateemista elämää.

Päivällä väitöstilaisuus, illalla karonkka.

Molemmat poikkeuksellisia.

Poikkeuksellisen rauhallisia, kauniita, tunteikkaita, historiallisia, positiivisia hetkiä. Paljon näkymiä, ajatuksia, kohtaamisia, kuulumisia ja kiitoksia.

Uutta tietoa, – paluuta omaan ja Oulun menneeseen.

Ja ilta vielä musiikillisesti ja gastronomisesti ihan huippua. Ja seura. Olipa ilo nähdä, kuulla kaikkea hyvää ja kaunista, runollista ja viisaasta, elää ja olla kollegoiden, oppilaiden ja ihan uusien ihmisten seurassa.

Kiitollisena.

Andalusia Joulu

Jouluseimikoristeet

Kuvahommia riittää.

Riittäähän niitä kun varta vasten niitä itselleni järjestelen. Nyt ei mitään työhommia, ei kuvauskeikkoja, ei mitään ”asiakaspalvelua”  vaan ihan vaan omaan käyttöön – niin ja matkakuvien viimeistelyä. Se on vihdoin jo loppusuoralla. Huomenna reissu kuvapaketoituna.

Vielä yhden pienen kuvakirjan tekaisin joululahjaksi. Ja eilisen studiokuvauksen jälkeen joulukortitkin jo Ifolorille painettavaksi.

Reissukuvista täytyy nostaa  vähän kuin joulukalenterikuvina  Sevillan katedraalin lähikaduilla olleista seimitarvikeputiikeista kuvia. Wienin joulutoreilla oli sellaisia myös, ja Roomassakin olen joulun tienoilla nähnyt myytävän hyllykaupalla pieniä vaippapöksyisiä Jeesus-vauvoja, mutta Sevillassa tämä touhu oli ihan omaa luokkaansa.

Minähän kiertelin puolentoista päivän aikana monta tuntia vanhan kaupungin kaduilla, rannoilla, puistoissa ja toreilla ja monta kertaa pysädyin katselemaan noita ja jo valitsin pieniä hahmoja kotiin tuotavaksi.

Ei minulla ole mitään aietta tehdä tänäkään vuonna seimiasetelmaa, mutta noissa kioskeissa ja myyntivaunuissa oli myös kaikkia pieniä eläinhahmoja, puita, aitoja, patsaita, rakennuksia, joille minulla olisi ollut käyttöä. Tonttuovelle sekä kotona että mökillä olisi voinut noita Beetlehemin tallin aineksia ja kedoilla olleita eläimiä laitella. Sellaisia olisi mukava laittaa bonsai-puun juurelle, mökin saunan ikkunalle ja ties mihin. Tosin arabiarkkitehtuuri ei ehkä suomalaisiin joulusomistuksiin ole ihan ominta, mutta oli siellä paljon sellaista, josta olisi ollut iloa.

Me ois Eepin kanssa kyllä saatu paljon pieniä satumaailmoja aikaiseksi. MUTTA minähän en sitten ostanut mitään, – itsekseni totesin monta kertaa, että ostan sitten kun palaudun hotellille, ihan siitä läheltä sitten. Ja höpsis. Niin jäi ostamatta. Nyt sitten harmittaa. Ei isosti kuitenkaan.

 

 

Joulu

Juhlapäivä – monin tavoin

Tänään juhlapäivä, jossa tuleva ja mennyt vahvasti läsnä.

Tänään oli meidän poppoon pieni joulujuhla, pikkujoulut, ja kyllä me siinä juhlimme myös Suomen itsenäisyyttä.

Juniori & R. sekä muksut tulivat aamupäivällä ja lähtivät illansuussa kun oli syöty juhlapäivällinen. Mukava rauhallinen, vaikkakin melko täyteläinen päivä.

Piparkakkutalon koristelu ja kokoaminen oli paljolti lasten ja papan homma. Melkein kaikki rakennusmateriaalit olin hoksannut hankkia, mutta vihreät kuulat puuttui!! ”Mistä me nyt saadaan pensaat tänne?”

Riisipuurolounaan jälkeen muilla pieni pelitauko, jonka aikana kokosin studion olohuoneeseen: oli aika joulukorttikuville. Vahva tunne, että ensi vuonna Apsu ei enää suostu. Nytkin halusi kuviin ilman tonttulakkia, mutta tietysti geelillä otsatukka kuntoon! 🙂 Eepistä olisi kyllä vaikka lastenvaatekatalogeihin malliksi. Kuinka lapsi osaakaan poseerata luonnollisesti. Olla rentona, ja luontevasti.

Puolustusvoiman paraati oli tänä itsenäisyspäivänä  Oulussa, mutta me tyydyimme porukalla vilkuilemaan telkkarista. Pehtoorilla on omakohtainenkin kokemus asiasta itsenäisyyspäivältä 46 vuotta sitten. Hyvin hämärästi muistan kun tykkimies-poikakaveri marssi Silloilla.

Tänään jossain välissä piparihommien aikana jouluradiossa soi Finlandia, jonka Apsu iloksemme tunnisti, tiesi säveltäjänkin. Senkin takia minulla taisi olla jotain roskia silmänurkissa…

Sitten ”Suuri Piparien koristelukilpailu”. Tämä oli kolmas kerta! Tyttöjen joukkue (Eepi & R.) ja Poikien joukkue (Apsu & isänsä) ovat vuorovuosina voittaneet kisan, mutta tänään – ilman pahempia kilpailupaineita – molemmat joukkueet keskittyivät vain omaan suoritukseensa, ja meillä Pehtoorin kanssa vaikea tehtävä valita voittajajoukkue. Tällä kertaa voitto meni luovuuden ja huumorin ansiosta pojille, tyttöjen esteettiset ja ystävyyteen nojaavat teokset olivat hyvänä kakkosena.

Päivällisellä juhlaruokaa, käristystä, Lapin puikulamuusia, sokeripuolukoita, Aura-murua ja suolakurkkuja. Jälkkärinä maistui toscakakku,  – ja pipareita. Ruokakin juhlaa, ja yhdessäolo vielä enemmän.

Isovanhemmuus Joulu

Pikkujouluilua

Kipakkana pakkaspäivänä olen ollut liikkeessä ja kaikenmoisessa touhussa koko päivän.

Sentään puolelta päivin hyvä tauko: pitkä lounaskahvittelu cappuccinon ja croissantin sekä hyvän keskikouluaikaisen ystävän kanssa. Tämä joulunalustreffaus on meillä jo perinne, – taisi tänään olla viides peräkkäinen vuosi kun tapasimme Roberts’ Coffeessa.

Tänään ensimmäinen päivä kun minulla Espanjan koronan jälkeen ääni ´oma normaali´, oma matala soundi koko päivän. Joten oli hyvä rupatella. Ja meillähän kyllä riitti puhumista, kuulumisten vaihtamista.

Muutoin päivä mennyt paljolti huomisia pikkujouluja valmistellessa. Kaikenmoista roudattavaa on ollut, ja valmisteluja on tullut tehtyä. Ja kaiken tohinan keskellä tonttuovikin on taas ilmestynyt paikalleen. Ehkä Eepi sittenkin näkee huomenna tonttuja, vaikka viime viikolla arvelinkin, ettei niitä ”todennäköisesti enää näe!”

Päivän menussa on riisipuuroa lounaaksi (varalla lämpimiä leipiä) ja päivälliseksi puikulamuusia ja paistikäristystä, torttuja, pipareita ja toscakakkua. Aikas hyvä pikkujoulumenu – soppii myös itsenäisyyspäivään oikein hyvin.

Liikkuminen Luettua

Ladulla ja luettua

Tuuleton pakkanen (- 10 C), pehmeä, äänetön lumi, auttavasti kunnostettu lähilatu! Hiihtokausi on avattu. Varovaisesti, ilolla. Jos väittäisin että oli pelkkää liikkumisen riemua niin eihän se pitäisi paikkaansa. Niinpä toteankin, että olen vain tavattoman hyvilläni, että nyt jo ladulle pääsee,- kausi kuukautta aiemmin käyntiin kuin viime vuonna. Pyöräilykauden lopun ja hiihtokauden alun välissä ei ollut kuin pikkuisen reipas kuukausi, josta siitäkin pari viikkoa kului Andalusiassa ja koronassa, joten tilanne puolet parempi kuin viime vuonna.

Jotta tulisi sitten myös hiihdettyä, kirjaan tavoitteeni tähän: kun julkisesti sanon, että  hiihdän vaikka vain kilometrin enemmän kuin viime vuonna (635 km), niin olen sitten tavoitteessani. Pääsiäinen on ensi vuonna pari viikkoa aiemmin kuin nyt kuluneena vuonna, mikä voi merkitä kauden lyhenemistä sieltä päästä. Tai entä jos mennäänkin möksälle taas vasta huhtikuun puolivälissä piittaamatta siitä milloin on pääsiäinen. Noh, en ala mitään noita vielä huolehtimaan. Hiihtelen aina kun on mahdollista ja aina kun se tuntuu hyvälle. Ei siis mitään veren maku suussa suorittamista. Mutta tavoitteita on hyvä asettaa. 😀

Toinen mainitsemisen arvoinen asia tälle päivälle oli ”päivän kirja”. Eilen aloitin, äsken lahjoja paketoidessa kuuntelin loppuun: Tieto-Finlandian voittanut Antti Järvi toteaa kirjansa lopuksi, ettei kirjansa ”Minne katosi Antti Järvi?” ole historiantutkimus. No ei se olekaan, mutta on siinä paljon sellaisia ansioita, joita voisi historiantutkimukseksikin väittää.

”Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä” on valtavan työn vaatinut teos. Kirjassa on monta tasoa, monta näkökulmaa, se polveilee isoisoisän elämänvaiheista Venäjän/Neuvostoliiton valtiohistoriaan, Suomen poliittisesta historiasta kirjoittajan henkilökohtaisiin valintoihin – olematta kuitenkaan sekava.

Päinvastoin kirja on melkein jännittävä salapoliisiromaani, jossa historian tapahtumat ja ajankuva on taustoitettu hyvin ja huolella. Kirjan antia ovat pohdinnat siitä, miten ja miksi oma sukuhistorian selvittäminen on tärkeää, miten, mitä ja kenelle niistä voi ja on oikeutettua kirjoittaa. Pari vuotta sitten minäkin näitä mietin kovasti, vaikka äidin elämän ja siitä pienen biografian kirjoittaminen ja julkaisu olivatkin monin tavoin täysin erilainen ja paljon vaatimattomampi prosessi.

Mutta Antti Järven kirja isoisoisästään Antti Järvestä on hyvä kirja lukea. Se on jopa pelottavan ajankohtainenkin.

Joulu Ruoka ja viini

Adventtitunnelmissa

Ensimmäinen adventti, joulukuun kolmas.

Aika perinteisin menoin. Ei kuitenkaan niin perinteisin, että olisin Hoosiannaa mennyt kirkkoon kuuntelemaan. Sellaista teimme äidin kanssa silloin kun vielä asuin kotikotona, –  siis melkein puoli vuosisataa sitten. Mutta yhdenlainen adventtiaamun hartaus oli kun käveleskelin pakkasaamussa tyhjillä teillä, vielä aamuhämärän aikaan, ennen kuin kirkonmenot edes olivat alkaneet.

Joulutouhuissa päivä sujunut.

Sain valmiiksi Emmiliinille joululahjaksi ”Mökkikirjan”. Pupuja, oravia, poroja, lintuja, mökin pehmoeläimiä, serkut ja muuta mukavaa kuvina mökkimaisemissa. Ajatus oli tehdä sellainen 10-sivuinen simppeli kirjanen, ja tavoilleni uskollisesti sivumäärä kaksinkertaistui aiotusta. 😀

Leivoinkin vähäsen. Toscakakku kuuluu jouluun, – sen leipomisella oli hyvä aloittaa leipomisjutut. Toscakakun teen edelleen Antti Vahteran ohjeen mukaan (vanha postaus jossa resepti).

Enkä minä niin paljon mitään leivokkaan. Vakkarijuttuja vaan: saaristolaisleipää, joululimput, piparit. Ja piparkakkutalo tehdään muksujen kanssa ihan kaupan valmiista ”talopaketista”.

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

Jouluisia kohtaamisia

Tänään kahdet ”pikkujoulut”.

Keskipäivän molemmin puolin vietimme ystävän kanssa monta tuntia joulupuoti- yms. kierroksella. Saatiin kuin saatiinkin lähdetyksi. Ja olihan se mukava, piristäväkin juttu.

Aloitimme Pohjankartanosta. Onneksi aloitimme, sillä joulumessuille oli tulossa väkeä pitkiksi jonoiksi asti. Me ehdimme sisälle jonottamatta. Emme etsineet varsinaisesti mitään, kunhan nautimme kaikista kauniista käsitöistä ja ideoista, joita kymmenien näytteilleasettajien pöydillä oli. Ystävä enemmän kuin minä tarkkaili myös (leivonnaisten, hillojen, yms.) hintoja ja valikoimaa. Kierroksen jälkeen olimme jo hyvinkin suunnitelleet yhteisen myyntipöydän tuotevalikoiman ensi vuoden tapahtumaan; oikeastiko vielä harkitsen kortti- ja kalenterikauppaa taas tekeväni?  Ja entä jos tekis riddareita tai muita neuleita? Perheellä kun neulepaitoja alkaa niitä olla jo kaksin kappalein – Aika näyttää.

Löysimme me jotain pientä jouluista ostettavaakin; molemmat löysimme mökeilleimme tästä pöydästä pienet naivistiset koristeet.

Pariinkin kertaan kävin lampaantaljapuodin (alla olevassa kuvassa oikealla keskellä) tuotteita ihastelemassa: Gotlanninlampaan kiiltävä, kauniin pikkukiharainen, harmaan krimiturkin näköinen talja olisi aika täydellinen mökille aika kulahtaneeseen  ”tohtorin tuoliin”. En vain raskinut.

Seuraavaksi ajelimme Kauppahalliin, paitsi hankkimaan kalaa perheiden ruokaröytään, myös katselemaan italialaiskeramiikkaa ja muuta mukavaa Ceramica e arte Kalsa -puotiin. Se on siirtynyt kesäisestä pihapiirikaupasta Kauppahalliin, ja se sai meidät pysähtymään ja tekemään pieniä hankintoja.

Reitti jatkui Pikisaareen, jossa Villatehtaan taiteilijayhteisössä oli avoimien (työhuone)ovien päivä: Pikijoulu. Tuttuja kuvataiteilijoita, tuntemattomiakin ja ennen näkemättömiä miljöitä. Siellä oli paljon kaunista, puhuttavaa, ihastuttavaa, jollain lailla ”läikähdyttävää”.

Monen monta teosta, joiden eteen jäätiin pohdistelemaan sitä, mikä niissä viehätti, miltähän näyttäisi kodin seinällä. Kari Södön ja Helena Kaikkosen työt koskettivat ihan erityisesti. Puureliefit ja luonnon materiaaleista tehdyt instaalliot viehättivät meitä metsissä ja tuntureilla kulkijoita.

Uusi kirjailijatuttavuuskin: Karihaaran sahan (historiallinen) yhteisö yhdistää meitä kahta. Hän kirjoittaa siitä helmikuussa ilmestyvässä romaanissaan. Minä kirjoitin siitä, mm. siitä, väitöskirjassani parikymmentä vuotta sitten.

Pikisaaresta sitten vielä oikein jouluiseen sisustuspuotiin: White Housesta me molemmat löysimme pienen pienet lautaset ja minulle pino serviettejä. Jouluisia tietysti. Aika kohtuullista oli sitten meidän shoppailu. Enemmän nautimme kulkemisesta ja katselemisesta.

Kotimatkalla pyörähdin vielä Rajahaudan kautta! Taivaan tulet, vai metsäpalo, haloilmiö?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja pikkujouluteema jatkui vielä iltasella: viinikerhon pikkujoulut. Tai siis maistiaiset joulukuussa, joten niitä voi nimittää pikkujouluiksi. Minullahan oli tavoitteena saada tähän maisteluun valmiiksi kerhomme menneistä vuosikymmenistä kuvakirja ja pieni historiaosuuskin siihen. Että olisi ollut vähän kuin kirjajulkkaritkin. Mutta ehei. Ihan on vielä kesken se homma. Mutta onneksi näyttää siltä, ettei meidän yhteiset maistelut, reissut, ruokakokeilut ja ystävyys ole millään muotoa loppumassa, joten ehdin minä vielä…

Illan viinit eivät mitään normikyykkyviinejä. Kolme ensimmäistä Moldoviasta! Keskimmäinen teemalla Slava Ukraini! Hieno kolmen sarja. Ja kyllä, kyllä ne olivat kelpo viinejä. Tilaus:  8wines.com 

Ja toinen sarja syrah/shiraz. Viimeinen Amon-Ra ”puhutteli” minua eniten. Ehkä minun on luettava Sinuhe vielä kerran!

Ja ruoat! On taas elossa olon tuntu.Olipa hyvä ilta. Teki hyvää. Sekin. Kuten koko päivä.

Ystävyys taitaa olla se yhteinen nimittäjä, jolla tästä päivästä jää hyvä muisto. Ystävyyteen kuuluu minun maailmassani yhdessä hyvin syöminen. Niin tänäänkin.