”Elämä ei kulje taaksepäin”

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

                     Kahlil Gibran

” … elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.”
Sitä minä vielä tällä iälläkin koetan opetella muistamaan. Kuin myös sen, että tulevasta ei tiedä, eikä sen murehtiminen tai siitä iloitseminen ole hyväksi. Odotukset – tai pelot – aiheuttavat usein sekä pettymyksiä että nykyhetkeen ahdistuksia, jotka saattavat hyvinkin olla turhia.

~~~~~~~~~~~~~~

On kulunut monia päiviä, monia elämässä kiinni olevia, liki huolettomia päiviä tätä vuotta 2021, ja nyt vasta, hiljalleen olen saanut kootuksi tuntoni viime vuodesta. Tilinpäätöksen lopputulema vaihtelee hetkestä toiseen, mutta niinhän elämäkin.

Myötä- ja vastamäkiä jo aika pitkällä taipaleellani on ollut, vaikka olen kyllä tietoinen ja kiitollinen (kenelle?), että enimmäkseen olen saanut kulkea sellaista mukavaa polkua, jossa vaellan aika lailla kevyesti eteenpäin. Vastamäetkin ovat olleet enimmäkseen loivia, terveesti haastavia. Toki on niitä ylittämättömiäkin kohtia ollut; joskus tie on noussut niin jyrkäksi, että sitä noustessa on kaatunut selälleen. Selälleen retkahtamisen jälkeen on vain  noustava, pyyhittävä pölyt, pyyhittävä kyyneleet, rakennettava arki uudelleen ja kierrettävä liian jyrkkä kohta – kierrettävä, koska yli ei ole päässyt.

Kuulostaa helpolta tuo ”noustava ja pyyhittävä pölyt”. Ei se ole helppoa. On kompuroimista, kipua, katumista, kaipuuta, joskus katkeruuttakin, vaikka juuri sitä yritän viimeiseen asti vältellä. Muistan vain pari kertaa elämässäni olleen sellaisia ahdistuksen ja henkisen tuskan jaksoja kuin oli viime vuonna. Syvissä vesissä on aiemminkin tullut kuljettua, niin arjessa kuin juhlassa, äitinä, tyttärenä, mummina, ystävänä, sekä työssä että kotona.

Eikä se ollut ”perkelöityvä korona” (joksi tyttäremme sitä nimittää), joka viime vuoden syvän humplahduksen aiheutti. Syitä oli monia. Eikä kaikki kipu suinkaan ole vieläkään selätetty, ei käsitelty tai pois eletty. Koronan muuttama maailma ja oma arki ovat olleet konteksti, jossa olen kipuillut ja jossa kipupisteet ovat ehkä korostuneet toisin kuin olisivat tehneet jos kanssakäyminen kaikkiin suuntiin olisi ollut mahdollista, vilkkaampaa, helpompaa ja jossa olisi voinut olla pois omien ajatusten maailmasta, elää ja kokea päiviä oman pienen piirin ulkopuolellakin.

Viime vuosi oli siitä merkillinen, etten käynyt ollenkaan ulkomailla. Sellaisia vuosia elämässäni on ollut vain muutamia. En käynyt edes Helsingissä, kesällä tehtiin kahden päivän reissu Tampereelle ja sitten mökkireissut, joita niitäkin vähemmän kuin vuosiin. Siinä kaikki. Oikeastaan matkustelemattomuus ei ole ollut kovinkaan iso juttu. Liekö ennen elämässä on ollut flunssatonta vuotta? – En usko. Viime vuosi oli. Eikä mitään muitakaan tauteja, ei edes hammasremppoja. Toisaalta oli monia vakavia sairauksia, menehtymisiäkin, ystävä- ja lähipiirissä. Koskettaneet, satuttaneet nekin. Tietysti ovat. Viime vuonna vietin lastenlasten kanssa aikaa enemmän kuin edellisinä, paljon enemmän. Äidin kanssa paljon vähemmän kuin edellisinä.

Viime vuonna tein ylipäätään mitään aika vähän. Sukkia tein paljon, ja kuuntelin/luin kirjoja, – ainakin sen verran kuin joskus työkseni. Ruoanlaitto oli aika intohimotonta lähes koko vuoden, ei mitään uusia juttuja, ei ruokajuhlia, ja samaan aikaan sunnuntaiset perhepäivällisetkin hiipuivat puoleen entisestä. Postaukset ovat olleet tärkeä rutiini, vaikka jälki on paikoin kovin kepoista, liki olematonta. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole (ainakaan kovinkaan paljoa) suoltanut tänne kaikkea myllerrystä mielessäni. Aikoinaanhan siirsin oman päiväkirjani ”julkiseksi”, blogiin, juuri siksi, etten vatvo mielenliikkeitäni ja aatoksiani kirjallisesti paperille. Se ei ole hyväksi, ei ainakaan minulle. Tämä postaus olkoon yksi satunnainen poikkeus tästä ”vatvomattomuudesta”.

Mielessäni olen miettinyt, pohtinut, ahdistunut, voinut huonosti. Olen itkenyt ja valvonut. Oma riittämättömyys, välillä myös raastava tunne, että olen tehnyt jotain, ehkä paljonkin, väärin, että olen itse syypää tapahtuneisiin ovat saaneet tärisemään. Sitten kun ahdistus on hiipunut, kun olen tehnyt töitä asioiden kanssa, setvinyt asioita, olen osannut olla itselleni reilu, olla syyllistymättä. Kuinka paljon olenkaan oppinut itsestäni, lapsistani, äidistäni,  – eikä se kaikki, minkä olen löytänyt ole ollut mitään mieltä ylentävää. Kulkeminen, pahan olon polkeminen pois Oulun seudun pyöräteillä liki 5 000 kilometrin aikana ovat auttaneet, merenrannassa vietetyt tunnit, siipan kanssa vietetyt illat ja itketyt yöt, runojen ja kirjojen lukeminen, kaiken maailman ´self help´ -opukset ovat saaneet tajuamaan, että olen pelännyt eniten sitä, että minulla ei ole merkityksellistä tekemistä tai tarkoitusta. Olen miettinyt, että kunpa en välittäisi, kunpa en huolehtisi, kunpa en rakastaisi. Kunpa osaisin olla enemmän ”irti”.

Hyvää on tehnyt pääsy patikoimaan Lapin kairoille, kuvaamaan, hengittämään ja väsyttämään itsensä korkean taivaankaaren alle …  Kaikki puuhastelu ja varsinkin kuvaaminen on tehnyt hyvää. Ukkelin myötäeläminen kaikessa tässä on ollut tärkeää. Puhuminen on tehnyt hyvää. Kertominen ja kuunteleminen. Ystävät ja vertaistuki – me äidit ja tyttäret… Taas uskon että on minulla merkitystäkin.

Tänä vuonna taival näyttää kulkevan edellistä tasaisemmissa maastoissa, rotkot ja ylämäet on kierretty tai noustu, poutasäätä on luvassa. Kyllä tämä tästä: yritän olla ”elävä nuoli” ja toisaalta ”taipua riemulla”.

10 kommenttia artikkeliin ””Elämä ei kulje taaksepäin””

  1. Tuon runon kirjoitin,isoilla kirjaimilla julisteeseen huoneeni seinälle, kaukaisina varhaisina teinivuosinani. Minulla kun oli hyvin eriävä mielipide isäni kanssa, miten minua pitäisi kasvattaa. Onneksi hän oli viisaampi, kuin minä tuolloin. Liitin runon seuraksi vielä YK:n lasten oikeuksien julistuksen, sitä temperamenttia riitti.
    Olen elänyt hyvää elämää, mutta elämä sitten lähetti myös ison laskun, jota taidan maksaa edelleenkin. Jatkaa pitää kuitenkin, siksi minä nyt rakennan.

    Vastaa
    • Mikä temperamentti! Mainio muisto! Tuo runo sopii moneen elämäntilanteeseen ja monen elämään, ja sukupolvien ketjussa kahteen suuntaan… Sellaisena minulle nyt hyvin tärkeä runo.

      Uuden rakentaminen konkreettisestikin on varmasti myös eheyttävä ja voimaannuttava, – elämän laskujen maksamisessakin hyvä projekti. Hyviä kelejä ja mieltä sinne rakennustyömaalle.

      Vastaa
  2. Runon viesti on selvä ja aivan varmasti paikkansa pitävä, vaikka kaikkea tuota onkin joskus vaikeaa myöntää. Aikamoinen vuodatus sinulta nyt jo taakse jääneestä vuodesta. Eiväthän vuodet ole veljiä keskenänsä tapahtumienkaan osalta, se on sitä elämää. Tavallaan sitä toivoo, ettei mitään ihmeellistä tapahdu, koska usein juuri ne on niitä ei-toivottuja-asioita.

    Vastaa
    • ”Tavallaan sitä toivoo, ettei mitään ihmeellistä tapahdu …” Olemmeko jo tässä iässä? Onkos niin että elämä on opettanut, että ”kun ei tapahdu mitään” niin kaikki on hyvin? Toisaalta: eikös hyvä elämä ole sellainen, jossa elää ja kokee paljon. Ei tietysti tarvitsisi olla mitään loputonta vuoristorataa tai hulabaloota, mutta että kirjaimellisesti ”on elämää”. Oikeastaan olen edelleen Minna Canthin kanssa samoilla linjoilla: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää”. 🙂

      Vastaa
  3. Saan jotenkin käsittämättömänkin hyvin kiinni mietteistäsi!
    Vaikka itselläni ei varsinaisia menetyksiä viime vuonna ollut, ne ovat ”tuttuja” menneiltä vuosilta. Vaikka itsellä kaikki rehellisesti sanottuna on hyvin…silti tunnen kalvavan tunteen jäytävän ja ehkä sen katkeruudenkin nostavan ilkeää päätään (ja valvon..klo on nyt 3.50 ja toista tuntia on jo vierähtänyt). Katkeruuden, jota olen myös halunnut välttää koska mielestäni se on tunteista julmin.

    ”Ole armollinen itsellesi” on sanonta, jota työssäni käytän melko paljon. MIten sitä osaisi olla omalle itselleen armollinen? Horjahtaa, kaatua ja sitten nousta ja pyyhkiä pölyt. Pitäisi saada itselleen joku työkalu, jolla helliä itseään omassa olossaan, omilla ehdoilla ilman jonkun ”kyllä sä siitä selviät” (tyhjää) hokemaa.
    Koskaan ennen en ehkä ole täysin ymmärtänyt omakohtaisesti kuuntelemisen ja kuulemisen eroa niin hyvin kuin nyt. Työssäni se on ollut itselleni selvää jo pidempään eli vuodesta 2004, jolloin erään koulutuksen yhteydessä tajusin, että sillä miten minä ajattelen toisen ihmisen tekemistä/ elämistä ei ole apua jos tämä ihminen ei itse halua muutosta. Taikka konkreettisemmin: se, mikä on minun ajatuksissani esimerkiksi epäsiisti asunto voi olla toisen juuri siivoama. Viime vuonna törmäsin tähän ”kuulumattomissa olemiseen” , josta esimerkkinä työterveyden käsitys siitä, mitä tehdään kun joku valittaa lonkkaansa. Silloin otetaan rtg ja labrat, kutsutaan potilas käymään ja kerrotaan tälle, että verensokeri on vähän koholla ja painoakin on, nukkua pitäisi enemmän ja liikkua -vaikka uida (uimahalli suljettu). Ja mitä apua lonkkaan? Ota särkylääkettä jos särkee,,,no kun ei oikein särje, mutta sattuu…. Kiitos, hei!

    Lopputulos: odotellaan vuoden 2021 tuovan muutosta…parempaan!

    Vastaa
  4. Kiitokset, Anneli. ”Ole armollinen itsellesi” on minusta tavattoman hyvä, minäkin käytin sitä töissä usein. Varsinkin nuoret naiset, ”kympintytöt” tarvitsivat sitä paljon enemmän kuin, että ”kyllä sä jaksat” tai että ”aika auttaa”. Vaikka kyllä nekin ovat totta, niin totta, mutta minusta ja minulle on hyvä ”saada lupa” olla rikki ja heikko.

    Sattuu ja särkee! Niin, ne ovat aika lailla eri asioita, joita ei ymmärrä jollei kuule, kuuntele. Muumilaakson ”Näkymätön lapsi” kertoo ja opettaa meille tästä aika paljon, eikö?

    Tuosta ”odotellaan vuoden 2021 tuovan muutosta”… olen vähän eri mieltä. Ajattelen mieluummin niin, että eletään tätä päivää: ei odotella liikoja, koetetaan tehdä tästä päivästä hyvä. Yritetään katsella ja nauttia niistä jutuista, jotka nyt on hyvin. Ja niitähän on. Ollaan armollisia itsellemme ja maailmallekin.

    Yhdellä työkaverillani oli kirjoituspöydällään pieni pyöreä kivi, johon oli maalattu pieni, punainen leppäkerttu ja jossa luki ”Hyvää tänäätä!” Se oli hyvä kivi.

    Vastaa
    • Totta tuokin, että tämän päivän eläminen on tärkeintä. Olen lopettanut ”sitku- ja mutkuelämän” jo joitakin aikoja sitten koska päätin kokea en vain odotella. Tuota ”muutosta” toivon enemmänkin lapsia ajatellen etenkin 11-vuotiaat tytöt välillä (onneksi vain välillä) harmittelevat harrastutsten muuttumista. Pianotunnit etänä, yu-harkat pakkasessa ja koripallo pienellä porukalla.

      Taidan ottaa käyttöön tuon ”Hyvää tänäätä!” Se kuullostaa hyvälle!

      Vastaa
      • Aa, siis tuota tarkoitit, kun odottelet muutosta. Sellaisia juttuja varmaan kaikki odottavat omasta ja kaikkien puolesta.

        Hyvää tänäätä siis sinnekin. 🙂

        Vastaa
  5. No nyt pitää ottaa osaa tähän hyvin aloitettuun keskusteluun…Viime vuosi oli kohdallani monella tapaa järkyttävä ja ikävä,koitan hakea jotain lohtua kirjoista,kirjoituksista,toisten kokemasta.Ja nyt tuntuu,että näillä vuosilla alkaa olla”No news is good news”-tunnelma.
    Mitään ihmeellistä ja erikoista ei oikein kaipaa.Kunhan aina kaamoksen jälkeen näkee auringon!
    Ja saisi olla terveenä.
    Lohtua saa myös näistä toisten ajatuksista,kiitos niistä!

    Vastaa
  6. ”Saisi olla terveenä!” Sepä se. Ja että läheiset ja ystävät saisivat olla terveenä. Ja se että Suomessa vältyttäisiin ulkonaliikkumiskielloilta, että nähdään se aurinko! Niin tärkeitä toiveita, kirjaimellisesti elintärkeitä. Ja eihän se että koettaa elää tässä ja nyt, pelkäämättä tulevaa, murehtimatta menneitä, tarkoita, etteikö saisi – ja pitäisikin – olla haaveita ja toiveita. Niitähän tarvitaan tietysti. Ja lohtua tarvitaan. Tarvitaan myötäelämistä, ainakin minä tarvin. Ja tunnempa sitä täällä blogissanikin saavani. 🙂

    Vastaa

Vastaa käyttäjälle Kati Peruuta vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.