Jopas tänään on ollut erilaisia fiiliksiä töissä, ja kotonakin.
En laskenut, kuinka monta, mutta monta opiskelijaa kävi. Monen monta. Ja jäin miettimään, että juurikin ne, jotka tarvitsisivat jelppiä, ohjausta, neuvoja eivät sitä halua, eivät ymmärrä tarvitsevansa ja/tai ottavat nokkiinsa neuvot. Ja sellaiset (joita on onneksi paljon) joille ohjaajalla ei ole paljon annettavaa, käyvät neuvoja hakemassa, tietoa hamuavat, palautteesta piristyvät ja aiheeseen paneutuvat. Sellaista se elämä on. Hyvässä ja pahassa.
Jotenkin tämä nyt vain kolahti: iltasatu, jonka ehkä sitten aikanaan näytän viimeisellä luennollani. 😉 http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/iltasatu_lammas_joka_soi_vain_kukkia_19401.html#media=19407
Iso ilo oli kun aamusella kävi kollega Helsingistä. Tunnemme jo vuosikymmenien takaa, hän on teologi, mutta historioitsijakin. Ja mikä parasta; hänessä on poikamaista virnettä, itselleen nauramisen kyky, hyväntahtoisuutta, paljon ahkeruutta, näkemystä, ei lainkaan katkeruutta, ei ilkeyttä eikä nurkkakuntaisuutta, päinvastoin: valmis auttamaan ja neuvomaan. Asiantuntemusta, omanarvontuntoa, mutta ei leuhka. [Siis kasapäin luonteenpiirteitä, joita kovasti arvostan.] Vallan mainiota juttuseuraa ja minulle avuksi nykyisessä pestissäni. Kovasti avuksi.
Ai niin, sehän on melkein [vain yksi gradu, muutama essee ja oman artikkelin oikovedokset repussa odottamassa merkintöjä] loma. Tulipa tämä syysloman alku ihan hurjan nopeasti: kaksi vuotta sitten tähän aikaan olimme matkalla Kiinaan, – onko vuorotteluvapaasta vain kaksi vuotta?, viime vuonna olimme kolmisin (tyär, pehtoori ja meitsi) Lontoossa, ja nyt? Nyt kokonainen syyslomaviikko edessä. Ja kysymys kuuluu: Onko loma ansaittu? – Hieman kyseenalaistan, liekö sittenkään ollut tarpeeksi toimelias syksy?
Loma aloitettiin kuitenkin [ansaittu tai ei] ”perhepäivällisellä”: nuoripari kävi siika-kampasimpukka-hollandaise-bataattipyre-salaatti -safkalla ja höpöttämässä. Hyvä niin.
Hei ja iltaa. Juttusi alussa raapaiset todella tärkeää asiaa. Tuo avun tarpeessa olevien passiivisuus on niin suomalaista (ehkä myös muunmaalaistakin). Luulen että se on suurelta osin häpeää ja vaikenemalla tai ohittamalla tilaisuuden pääsee hetkellisesti itselle hankalasta tilanteesta eroon. Ja seuraavalla kerralla ollaan vielä etäämmällä tavoitetasosta….ja entistä hankalammassa tilanteessa. Suomalainen vaikenee helposti monella kielellä ja nämä tilanteet ovat verrannollisia vieraan kielen käyttöön. Oman tilansa tiedostaminen ja etenkin sen tunnustaminen ei ole kaikille helppoa, eikä sen toki helppoa tarvitse ollakaan. Mutta tarjottu apu pitäisi osata ottaa vastaan. Tämä on vähän tällaista ison kirjan kadonneen lampaan metsästystä. Omakohtaista kokemusta on, lampaan roolissa.
Hei Antti ja huomenta!
Noinhan se taitaa olla: vaikeneminen tai huonohko kyky vastaanottaa apua taitaa tosiaan olla suomalaisilla tavallistakin vaikeampaa.
Ja kun näissä minun ja opiskelijoiden välisissä jutuissa suurimmaksi osaksi on kuitenkin kyse siitä, että ohjeiden ja ohjauksen antaminen ja vastaanottaminen on osa sitä opetusta ja koulutusta, jota yliopistossa kuuluukin antaa ja ottaa vastaan.
Oppimisesta ja opettamisesta kun on kyse.
Eiköhän me kaikki olla aina välillä lampaan roolissa oltu 😉