tammikuu 2012

Showing: 21 - 30 of 33 RESULTS
Niitä näitä

Kotimatka lumipilvessä

Miten kotimatka tuntuikin niin pitkältä? Liikennettä ei nimeksikään, ei sietämätön kelikään, vaikka Muurolan jälkeen Ouluun asti pyryttikiin tiheästi pakkaslunta, jota rekat vielä nostivat tienpinnasta ihan valkoiseksi pilveksi asti. Mutta ei sentään liukasta, ja kun ei ohitellut, ei joutunut paksun tien keskellä olleen lumipenkan (penkka se oli!) päälle ajamaan eikä sen vietäväksi. Tiukasta lumipyrystä huolimatta havaittiin, että valoisaa täällä etelässä on. Paljon valoisampaa kuin Koilliskairassa. Eikä se ole välttämättä vain hyvä asia.

Monta kertaa oli mietittävä mikä päivä? Mikä viikonpäivä? Mökiltä suoraan viikonlopun viettoon kotiin …  merkillistä.  Rovaniemellä käytiin kiinalaisessa lounaalla, millä saattaa olla merkilliset seurannaisvaikutukset systerin helmikuulle… 🙂

Kotona lumitöitä, aika paljon siitä huolimatta, että sotamies oli viime viikonloppuna käynyt kolailemassa. Kipsikätinen tytär ei tarkistusreissuillaan luonnollisestikaan ollut voinut lumia pukkailla. Minäkin jätin väliin, joten pehtoorille jäivät ne.

Minulla kotiintulon jälkeen yhden ”kuvatilauksen” työstämistä. Innostun ja masennun vuorotellen. Huomenaamu kymmeneen mennessä olisi oltava valmiina. Saapa nähdä.

Tietääkö kukaan, kuinka paljon yhden nuhan aikana yhdestä ihmisestä voi lähteä niistettävää? Paljon sanon minä. Aivan määrättömän paljon.

Niitä näitä

Hämärä hiipuu

Kynttilänvaloa, takkatulta, hyvää ruokaa, mukavaa seuraa, ulkoilua, luontokuvausta….

Näillä se on tämäkin keskiviikko saatu kulumaan, eikä ollut edes vaikeaa. Pieniä olemisia, pientä tekemistä.

Tänään ”dokumentaarista” (heh!) kuvaamista ..

Aamupäivällä liikkeellä ja asioilla. Saariselän uusi ”raitti” on ihan mukavan näköinen aamupäivän hämärässä ja mihin joutuisimmekaan ilman aina yhtä elähdyttävää Kuukkelia, jonka julkisivun ”layout” jaksaa hämmentää…

 

Ja vaikkei ollut erityisen kylmäkään, ei säätila innostanut ladulle. Merkillinen sivutuuli antoi tekosyyn pysyä pihapiirissä (ja purolla, ks. Raja-postaus)

Siinä kun samalla kuitenkin pyörivät eiliset keskustelun aiheet (arjen historia, suomalaisten sosiaalihistoria, lapsineen, elämänkaarineen), mietin omaa arkeani, keskiviikkoa Koilliskairassa, ja mietin, paljon mietin … yksi (mutta vain yksi) lopputulema oli, että voisin olla täällä mökkioloissa vielä muutaman päivän, ehkäpä viikonkin. Onhan niin nopeasi aika kulunut.

Tietysti se, että on ollut melkoinen flunssa, se että viime viikolla oli ystäviä pari vuorokautta, se että eilen ja toissapäivänä olemme tavanneet naantalilaiset, se että systeri oli sunnuntaina ravintolaseurana ja tänään saunomassa ja rääppiäisillä, ovat merkinneet, ettei olla vain oltu ja liikuttu, vaan on ollut seuraa, on ollut mukavaa, mutta silti, tai noista syistä, voisin olla vielä pari päivää,– semminkin kun ei ole ollut sietämätttömiä pakkasia, … mutta huomenna lähdemme …

Kynttilän valossa oleilu, takkatulet jäävät – –

 

Niitä näitä

Viralliset päivälliset

Pakkasta – 9 C – 14 C, hyvin heikkoa lumisadetta, taivas pilvessä. Koko päivän surkea nettiyhteys. Jo hiipuva flunssa ja virkeyttä ilmassa.

Hiihtäminen oli aamupäivän juttu. Aamuhämärässä, pieniä kristallisia lumihiutaleita ilmassa, pieniä hippuja. Hiljaisuutta. Liikkumisen iloa. Iltapäivän ja illan juttu oli ”viralliset päivälliset”.

Saimme ruokavieraita. Sellaisia, jotka meillä eivät ole ennen syöneet. Sellaisia, joille olin mennyt Kiinassa kehuskelemaan ruoanlaittotaidoillani. Mokoma. Siis oli paineita appeen laitossa. Poronfileitä lukuunottamatta olikin kelvollista. Ei erikoista, mutta kelvollista. Poronfileet olivat jo lähtökohtaisesti niin hyviä, että oli melkein vaikea pilata niitä. Olivat erinomaisia, vaikka itse sanonkin.

Ja ”viralliset” vieraat… Jo reissussa meillä synkkasi neljästään. Miten olisi täällä, olisiko vaivautunutta? Keskellä tyhjää Hanjasojaa, meidän mökin pienessä lämmössä… miten sujuisi? Hyvin sujui. Elämäntilanne vähän eri, mutta eihän se ole ongelma tulla toimeen, viihtyä keskenään ja jatkaa juttuja siitä mihin Kiinassa jäätiin. Oli lussakka ilta.  Kyllä oli.

Kuu on verhon takana, yöksi lupaa vähän lumisadetta. Huominen? Vielä täällä. Onneksi.

Lappi Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Aurinko ja kuu – vuorotellen nekin

Maanantaiaamuna herään kahdeksan jälkeen: kandiseminaarin aloitus! Sekunnin murto-osan mielessä käy ajatus tekemättömistä aloitusistunnon powerpointeista, päivittämättömistä www-sivuista ja seminaaritöiden aihelistan keskeneräisyys, mutta pian, hyvin, hyvin nopeasti tajuntaan tulevatkin tilalle ajatukset kivuttomasta kurkusta, mökistä, liikkumaan ja ulospääsystä, naantalilaisten tapaamisesta, edellisen yön kuutamosta, levosta. Ah, onnea, sanoisi Lin Jutang. Niin sanon minäkin, olen levollinen ja  käännyn vielä hetkeksi uneen.

Päivän aurinkoisen hetken olemme ulkona, ajelemme Saariselälle tapaamaan naantalilaisia. Viimeksi tapasimme Kiinassa. Siellä tutustuimmekin. Kävelemme yhdessä uutta reittiä Kaunispäälle, olemme Huipulla juuri kun aurinko nousee Kiilopään taakse. Ja tänään se näkyy! Tänään se oli horisontin yläpuolella jo reilun tunnin. Kevättä kohti kohisten…

Kaarnikkamehun äärellä vaihtelemme kuulumisia, ja sitten laskeudumme hissuksiin takaisin kylille. Sovimmme huomisesta ja heippaamme.

Pehtoori lähtee vielä ladulle, minä sytyttelen mökkipihan lyhdyt, köksäilen, lueskelen. Hiljaa pienessä mielessäni kuiskailen itselleni: ”On lukukauden aloitusmaanantai…”  ja hymyilen.

Nyt väsyttää. Viime yönä venähti reilusti yli puolenyön nukkumaanmeno, sillä oli lähdettävä keskiyöllä vielä kuvaamaan. Kuutamo oli taianomainen. Vain kuun kirkas valo valaisi pakkasmaisemaa. Kerran ennenkin olen täällä nähnyt samankaltaisen yön. Nyt vain oli niin kylmä, etten puolta tuntia kauempaa pihapiirissä tarjennut kuvia räpsiä. Aika haastavaakin oli tallentaa kuviin yön kirkas valo, jota kaupungin tai maanteiden valosaaste ei häirinnyt. Oli vain kuu ja kimmeltävät hanget.

Kuvat on siis otettu puolenyön aikaan! Klikkaile isommiksi! Tällaista on Lapin kaamos.

Lappi Valokuvaus

Kaamos ohi ja täysikuu

Aamulla [edelleen kurkkukipuisena!] herätessä pakkasta muutama aste, sininen hämärä ja täysin tyyntä. Kirjoittelen, kummastelen. Ja kiroan, etten voi lähteä kunnolla ulkoilemaan, hiihtämään tai lenkille. Kiukuttelen itsekseni, ja sitten koetan samalla tupista, että tämähän on vain flunssa, siis? —  turha valittaa.

Aamupäivän aikana pakastuu, nopeastikin.

Kuitenkin hyvissä ajoin ennen puoltapäivää olen Kaunispään huipulla [autolla siis] kameran, uuden joululahjaksi saamani oivallisen kameralaukun ja koko objektiiviarsenaalin kanssa valmiina kuvaamaan, kun aurinko nousee. Kun se etelästä kuukauden kaamoksen jälkeen taas näyttäytyisi. No?

Etelän pilvet (hitto!) peittivät tunturin yläpuolisen taivaan, joten aurinko oli vain ymmärrettävä. Kyllä sen oikeastaan ymmärsikin. Kiilopään päällä näkyy ensin pilvijono ja sitten sen takaa ORANSSI… siellä se ON! Auringonvalo!

 

Illansuussa sisar tuli hakemaan meidät kylille. Mentiin porukalla syömään. Petronella kun oli kiinni, ajelimme Kaltioon. Tämä oli kolmas kerta Kaltiossa, mikä kertonee, että emme olleet aiemmin kovastikaan pettyneet. Päinvastoin. Ja positiivista oli tänäänkin, että ravintolassa oli muitakin: parissa pöydässä japanilaisia, sohvilla ranskalaisia, yhdessä pöydässä suomalaisia ja me. Ei ollenkaan tyhjää, mikä on jo hyvä merkki. Toinen hyvä merkki, että meillä kolmestaan oli ihan mukavaa, ihan kuin olisimme tehneet tätä ennenkin. 😉

Ruoka? Ruoka oli hyvää, ei ihan maailmoja syleilevää, paitsi se prässätty hirvi tyrnikastikkeen kanssa. Se oli äärimmäisen hyvää. Ja tarjoilija. Teki illallisesta mukavan, ei ollut persoonaton ruokien kantaja vaan hanskasi asiakaspalvelun. Nuori mies yritti ja osasi. Ja sen mitä ei tiennyt (Grand Marnier olisi minua kolumnin takia kovasti kiinnostanut) kävi välillä googlettamassa. 😉 Niinhän me kaikki teemme, nykyisin. Googletamme siis.

No nyt olen kolumnini tehnyt, aurinkoa ja kuuta kuvannut. Huomista säätä googlettanut. Ja onkohan se niin, että toivon pakkasta? Niin se taitaa olla, se saattaisi taata, että tapaisimme Naantalin tuttavat jo huomenna… Huomiseen, pakkasen toivossa.

(Alakuvassa uusi (syyskuussa?), vanhan muistoksi  pystytetty kolmiomittaustorni Kaunispään huipulla. Taustalla tie Ivaloon. Kuva siis pohjoiseen, auringon noustua valo tekee kuvista sinisiä, kovin sinisiä, kauniin sinisiä. Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…)

Niitä näitä

Loppiaiskaronkka Hangasojan malliin

Myötätuuli hiljeni, ystävät lähtivät Ouluun ja minun pärskintäni ja röhimiseni alkavat laantua. Loppiainen vaihtuu levolliseksi lauantaiksi. Meillä vielä monta päivää pohjoisen maisemissa.

Eilen myöhäisen, pitkän aamiaisen jälkeen lähdimme kylille katselemaan Saariselän ”nähtävyyksiä”, käveleskeltiin raitilla ja piipahdeltiin putiikkeihin. Vieraat löysivät jotain pientä ostettavaa ja me suurta. Laitan tässä päivän aikana kuvan uudesta mittaristamme! Olen kauan sellaista haaveillut ja eilen pehtoori sen sitten osti. Täällä kun noilla asteilla on aika paljon merkitystä olemiseen ja tekemiseen.

Huipulle ajeltiin autolla, siellä kaarnikkamehulle ja -kakulle piipahdettiin. Maisema ihan tuhnuinen, joten ei paljon kuvailtu. Mutta kevyt ulkoilu teki hyvää. Samalla turneella käytiin tekemässä systerin mökillä lumityöt. Sisko tuli iltasella Eskelisellä, ja vietti peli-iltaa kanssamme ennen kuin vetäytyi Laanilaan. Ihan hurjaksi yltyi Combatilityn pelaamisemme. Lautapelit rulettaa – varsinkin mökkioloissa. Porolasagne ja porkkanakakku maistuivat. Kakun ohjeen löysin täältä ja tein sen jo kotona valmiiksi. Pakastaminen ei ollut ainakaan huonontanut makua… Mehevän muhevaa se on.

Kaiken pelaamisen, viininmaistelun, syömisen ja ulkoilun lomassa ja välissä höpöteltiin ja juteltiin, levollista loppiaista vieteltiin. Kovasti toivon, ettei kehenkään tämä kohtuullisen kurja, kuumeeton flunssani tarttunut muistoksi.

Nyt pehtoori aikoi lähteä hiihtämään, on mukava pikku pakkanen. Puolenkymmentä miinusastetta, pilvessä mutta poutaa. Minä en taida ladulle vielä uskaltaa, mutta tepastelemaan lähden, kameran kanssa luonnollisesti. Laittelen iltasella lumikuvia…

_______________

Klo 19.30

On kuutamo, taivas tähdessä, on viimeinen kaamoksen ilta. Huomenna nousee aurinko, oltuaan kuukauden taivaanrannan horisontin alapuolella.

Tässäpä muutama otos päivän lenkiltäni.

Uuden mittarin vieressä verrokkina olevaa harjaa on mainostettava. Ostin sen joulun alla Kauppahalllin edessä olleelta kori-, puutyö- ja harjakauppiaalta huikeaan 12 euron hintaan. Se on maailman paras harja. Noin niinkuin yksiselitteisesti sanottuna.

Ja vihdoin minun jääkakkujen kynttilätkin palavat… tähän asti ollut sen verran tuulta etteivät ole oikein olleet edukseen…

 

 

Niitä näitä Viini

Loppiaisaatto Lapissa

Pakastuu. Mutta se ei ollut syy pysyä pois ladulta. Tai mäestä tai muutenkaan ulkoa. Nuha meinasi yltyä ihan mahottomaksi. Niinpä sitten huilailin. Ja tein lapaksia.

 

 

Lappilaisia tapaksia. Ja niitä varten uusi design-tekeleeni oli ihan toimiva. Että kahdestaanko noin paljon tarvittiin ruokaa? Ehei.

Saimme länsirajalta Saariselän kautta Ouluun matkalla olevia vieraita, ystäviä kylään.  Eikä sitten ollut vaikeuksia kuluttaa iltaa. Näiden ihmisten kanssa on loppiaisaattoa vietetty kymmenkunta kertaa ennenkin. Elikkäs viinikerhon ihmisiä on pohjoisessa liikkeellä. Ja niinhän sitä sitten tuli jokunen viinikin avattua. Vuoden 1997 Alsacen grand cru Gewurztraminer oli ihan hurjan hyvää.

Levollista loppiaista.

Lappi

Pieni päivä

Aurinko ei vieläkään nouse. Vasta ensi sunnuntaina se on näillä leveysasteilla horisontin yläpuolella, ensimmäistä kertaa kuukauteen. Tänään taivas on ollut pilvessä, mutta yön mökin seinissä pyörinyt myrsky laantui aamuun mennessä. Kimmeltävät hanget kauniita, ihan hiljaista. Ruotsalainen historioitsija Peter Englund kirjoittaa mikro- ja mentaliteettihistoriaa käsittelevässä esseekokoelmassaan, että lumisateen voi kuulla. Ei Englund ole väärässä: lumisateen voi kuulla.

Voimapuu voi talvellakin hyvin …

Aamukahvipöydässä (aamu?? klo 10 on aamupäivä!) totuuden hetki: tänäänkö hiihtämään? Tänään hiihtämään. Laanilasta Piispanojalle. Sprintti :D. No vauhti ei ihan sprinttivauhti, mutta minä hiihdin. Sehän olikin ihan mukavaa. Eikä ainakaan voi pistää välineiden syyksi, jollei suksi kulje. Karhu Spectrat, sellaiset pitopohjasukset, pitivät. Ja luistivatkin.

Tänään minun saunanlämmityshukini. Ja ruoanlaittohan on minun yksinoikeuteni. Siinähän se päivä on taas kiireesti kulunut.

Enkö minä jo jouluna sanonut (kirjoittanut) että tonttuherra Routalempi kaipaa pohjoiseen: katsokaahan nyt, kuinka hyvin se viihtyy tuossa tuvan nurkassa.

Mistä minä tämän nuhan oikein sain?