Tietokone hajosi. Totaalisesti. Taas. Onneksi tein pääsiäisen aikaan masiinan suursiivouksen ja varmennustallennuksen – tosin vain kuville ja tiedostoille. Mutta sähköpostikansiot ovat nyt mennyttä – todennäköisesti ainakin. Tässä historioitsija taas havahtuu: miten paljon ihmisten arjesta häviääkään. Meitsin kirjeenvaihdolla ei nyt todellakaan ole maailmanhistorian, eikä minkään muunkaan kuin oman historiani, kannalta merkitystä, mutta monen muun kirjeenvaihdon soisi säilyvän hamaan tulevaisuuteen.
Luen parhaillaan Merete Mazzarellan kirjaa ”Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämästä”, joka on kirjoitettu Topeliuksen ja hänen tytärtensä välisen kirjeenvaihdon perusteella. Voidaanko kenenkään tämän päivän suurmiehen tai -naisen elämästä sadan vuoden päästä tehdä sellaista kirjaa? Säilyvätkö sähköpostit?
Tiedä häntä. Mutta minun on huomenna mentävä sorvi kainalossa tietokonehuoltoon ja yritettävä pelastaa oma kirjeenvaihtoni. Minun oma elämäni tarvitsisi sen vielä …
HARMI!! Jos häviäminen osoittautuu lopulliseksi, niin kai se suonenisku maamme mikro- ja mikro+historialle on. ¿Verdad?
Et liene, parahin TT, ainoa historiasorvin ääressä pakertava, joka tätä katoavan tiedon ongelmaa on pohtinut. Mikä lääkkeeksi?
Kun tietokone eli vielä varhaislapsuuttaan, eräs nuori matematiikan lehtori päätti – pitkällisen empimisen jälkeen – hommata tietokoneen. Näpyteltyään koneelle suuritöisen ja pitkän dokumentin, hän painoi epähuomiossa väärää nappulaa/näppäinyhdistelmää. Kaikki katosi.
Lehtori pyöräili Oulun ns. rautasillalle tietokone repussaan, ja nakkasi kiusankappaleen sillalta Oulujoen aaltoihin. Tämä tarina ON tosi.
Raamatusta löytyy kehoitus: ”Mene ja tee sinäkin samoin.” Oma toivomukseni on: ”Älä kuitenkaan tee!”
Tervehdys Koivu, ilo kuulla sinusta taas.
Digitaalisen aineistojen (myös yksityisten, myös arkeen liittyvien) säilyttämisestä jälkipuolille on järjesttetty kansallisia ja kansainvälisiä historioitsijoiden ja muiden humanistien sessioita kymmeniä. Lääkettä ei oikein ole löyynyt….
Minäkin olen kuullut tuon rautasillalta Oulujokeen lempatun tietskarin tarinan. Ei, en aio omaa myllyä mihinkään heittää, korkeintaan ongelmajätteisiin, jolleivät liikkeessä saa sitä kuntoon. Melkein toivon etteivät: onhan minulla ollut jo pitkään haave uudesta masinasta. Ja varsinkin näytöstä. Mutta toisaalta…
Kuplivaa Wappua, Koivu!
Mutta kun paperiversiotkaan eivät välttämättä ole idioottivarmoja tallennuspaikkoja. Kuulin viime viikolla tositarinan: FM tutkinto jäi saavuttamatta, kun 1960-luvulla perheen pienokaiset olivat aikansa kuunnelleet äitiään, joka hoki hokemastaan päästyään, että ”gradu pitäisi vielä saada puhtaaksi”. Kun äiti oli oman eräänä kauniina päivänä töissä, toimeliaat lapset päättivät auttaa äitiä ja laittoivat gradun pesukoneeseen, josta se tuli puhtaana.
Taije, AUTS! Tuo on kyllä aika paha juttu. Mutta olet oikeassa: eivät paperiversiotkaan ole tuhannnenvarmoja säilymään. Päinvastoin.
Pahin omakohtainen kokemus asiasta liittyy Kemin maalaiskunnan arkistoon: lupauduin kirjoittamaan kunnan 100-vuotishistorian (vuodesta 1865 eteenpäin), allekirjoitin työsopimuksen, sitouduin hommaan muutamaksi vuodeksi ja vähän sen jälkeen menin ensimmäistä kertaa arkistoon ajatuksena ryhtyä penkomaan paperisia pöytäkirjoja, tilejä, vuosikertomuksia, kirjeitä, memoriaaleja jne., jne. ja SITTEN VASTA minulle muistettiin kertoa, että BTW: ”Saksalaiset polttivat kunnanarkiston ihan Lapin sodan alkumetreillä.” Jotta kiitti!
Eivät ole paperiversiotkaan tuhoutumattomia, eivät!