Niitä näitä

Suunnitelmien muutos

 

Suojelen sinua kaikelta…

Tänään on ollut rakkaita pieniä mummin studiossa.

Tänään on ollut tekemisen päivä. Ja aurinkoa. Hyvä päivä.

Yllättävän paljon on kulunut aikaa… Aamupäivän hirmuisessa tuulesa pyöräilin, iltapäivän tein sapuskaa. Josta piti raportoida, … mutta sepä siirtyy huomiseen.

Ennen perhepäivällistä oli pitkään aiottu kuvaussessio: olin aamulla rakentanut studion. Apsu oli jo kokenut studiokuvattava, mutta Eevikselle kuumat, uudet, hurisevat lamput olivat (liian) mielenkiintoisia. Niitä kohti pieni mönki ja kulki, vaikka eipä se kuvaussuunnitelmaan kuulunut. 😉 Mutta saimmehan me kuvia.

Kuvatoimitus on vienyt aikaa, joten reseptiikan postaus siirtyy huomiseen … pahoittelen, mutta lupaan. Huomenna mm.

feta-vaahdon resepti!

 

Niitä näitä

Latauksen tarvetta

Äänikirjat – joiden kuuntelutahti on jatkunut nyt pari kuukautta hyvin intensiivisenä – tuovat mieleen lukio- ja opiskeluaikojen kesät. Ja talvetkin. Silloin luin ihan hurjan paljon. Vaikka olin kaikki kesät töissä, ja suorittelin opintojakin muutamana kesänä, niin silti luin (lukunopeuteni oli silloin jotain ihan eriä kuin nykyisin) ihan valtavasti romaaneja(kin). Se ei ollut yksi yö joka vierähti kirjan kanssa.

Muistan kuinka olin ja elin niissä kirjojen maailmassa. Nyt kun päivittäin menee monta tuntia kuunnellen kirjoja on vähän sama tilanne. Eilen silittäessäni samoin kuin kesäkukkia istutellessani kuuntelin kirjaa. Tänään polkiessani illansuussa (sateessa, argh!) hakemaan kaupungista Torin Lihamestarilta huomiseksi grillattavaa ja tehdessäni huomiseksi jälkkäriksi tiramisua kuuntelin kirjaa (nyt menossa Enni Mustosen Sotaleski – taattua ”lukuromaani”-laatua”).

Parin viime kuukauden aikana en ole autoa paljon ajellut, mutta tänään kuin ajelin käyttämään äitiä lääkärissä kuuntelin autossakin – en Radio Novaa kuten tavallisesti – vaan puhelimesta kirjaa. Enkä millään malttaisi lopettaa.

Yksi ikävä sivuvaikutus tässä uudessa sähköpyörä – äänikirja -elämässäni on nyt ilmennyt: lataaminen. Kaikki pitää muistaa ottaa mukaan ihan niin kuin ennenkin, mutta kaikki, melkein kaikki, pitää muistaa myös ladata. Ensimmäiseksi tietysti puhelin. No se hoituu yleensä helposti, sillä uusi, tai siis uudehko, puhelimeni latautuu tosi nopeasti, yleensä aamutoimien aikaan muutenkin.

Nappikuulokkeet pitää myös olla ladattuna, jotta voin ajaessa kuunnella. Ja kirja täytyy olla ladattuna puhelimeen, jos kerran aion kodin wi-fin ulkopuolella kuunnella.

Myös kamera vaatii ladatun akun, ja muistikortin, jossa on tilaa. Ja pyörän akku tietysti. Sen lataaminen ihan tyhjästä täydeksi vaatii nelisen tuntia, joten olisi hyvä muistaa jo edellisenä iltana. Tosin täydellä akulla ajelee (kun käyttää pienintä avustusta tai ei ollenkaan) sen liki 100 kilometriä, joten likikään joka päivä ei tarvitse ladata vaikka joka päivä ajaisi useampiakin kymmeniä kilometrejä.

Siis puhelin, kirja, kuulokkeet, pyörä ja kamera! Kaikki ne vaativat latauksen. Onko nyt kovin ekologista tämäkään touhu!

Ja sitten vielä yksi ladattava! Minä vaadin enemmän unta kuin ennen pitkien pyörälenkkien aikaa. Nukun enemmän ja paremmin kuin aiemmin kun tulee ulkoiltua ja liikuttua monta tuntia päivässä, ehkä myös painopeitolla on siihen osuutensa. Joten Buona notte! Huomenna on pyöräilypäivä! Ja ruokapäivä: pikkuperhe tulee syömään, iltasella uusia kesäreseptejä täällä blogissa!

Italia Niitä näitä

Roma caput mundi

Roma capus mundi – Rooma maailman napa?

Onhan se joskus – sellainen pari tuhatta vuotta sitten – ollut. Ja siitä suuruuden ajasta ja suuruudesta on vielä jälkiä.

Roomaa paremmin tunnen vain Helsinkiä (ja nykyisin ehkä pikkuruista Torniota 😉 ). Edes Turkua tai Tamperetta en tunne siten kuin Roomaa. Tai siis kaupunkien keskustoja. Enhän toki tiedä Roomastakaan oikeastaan mitään Centro Storicon ulkopuolelta. Ja pääsin siis – ainakin vielä kerran – Roomaan. Haluanko sinne vielä? Kyllä minä taidan haluta. En ehkä tänä vuonna, mutta jo muutaman vuoden päästä… Ehkä.

Viime viikkoinen matkamme sinne oli todellakin loma. Ei suorittamista. Ei vaikka käveltiinkin kuudenpäivän aikana yli 100 kilometriä. Ja lisäksi ajeltiin vielä busseillakin. Ei vaikka otinkin pitkästi yli tuhat kuvaa (joiden joukossa on paljon enemmän surkeita räpsyjä kuin laatuotoksia).

Rooma on minusta, minulle, helppo. Se on aika rento. Roomalaiset osaavat elää turistien kanssa. Ja antavat turistien elää Roomassa.

Kaupunki oli minusta nyt sotkuisempi kuin aiemmin, – vai johtuuko tunne vain siitä, että me kiertelimme nyt vähän enemmän ”laidoilla”. Esimerkiksi Colosseumin takana oleva puisto, samoin kuin Janiculum-kukkulan puistot ja kadut olivat roskaisia, puistot hoitamattomia. Villa Borghesessa oli siistejä ja vähemmän siistejä paikkoja, paljon kaunista katseltavaa, ja hyvä paikka rauhoittua keskustan melusta sivussa.

RUoka on yksi Rooman (ja ylipäätään Italian) parhaita puolia. Jo raaka-aineiden katselu, Campo di’ Fiorilla kiertely, kymmenien herkkukauppojen näyteikkunoiden ja tuotteiden näkeminenkin on minulle ilo.

Sattuipa kohdalle putiikki, jossa myytiin kaikkea kallista gourmetia. Enkä edes sortunut! Musta tryffeli suunnilleen saman hintaista kuin matsutake Tokiossa. Ja sitten tuollainen minulle uusi tuttavuus kuin Bottarga. SItä oli sekä tonnikalan että mullon. Siis kuivattua mätiä. Muutaman ristoranten listallakin sitä näytti antipastilistalla olevan, mutta jäi testaamatta. Siis jo senkin takia lähdettävä vielä joskus käymään.

Uusia, nimenomaan ”artesaani”-jäätelöliikkeitä oli tullut montakin. Pizzerioissa ei ollut kotsoneita (vai mitä ne uudet on), eikä kebabpizzoja, ei majoneesikastikkeita, ei mitään muutakaan uutta. Miksi olisi kun perinteiset, puu-uunissa paistetut ohutpohjaiset ovat hyviä, erinomaisia, ja halpojakin. Varsinkin jos menee vähänkään turistinähtävyyksiä kauemmas.

Mutta ei Italiakaan enää ole mikään halpa lomakohde. Viini ja taksikyyti on halvempaa kuin Suomessa, ja ruokakin, mutta vaatteet ja bussikyyti (3 päivän kortti 18 euroa, oliko Helsingissä päiväkortti 7 €?). Turiskohteiden pääsyliput ihan yhtä kalliita kuin missä tahansa muualla, paitsi että Lontoossa taitaa olla kaikkein kalleinta.

Ja kuten aiemmin jo oli puhetta: Roomassa on parasta vain olla ja kuljeksia. La Dolce Vita – makeaa elämää, mutta ennen kaikkea Dolce far niente – suloinen joutilaisuus.

Liikkuminen Niitä näitä Valokuvaus

Kempeleeseen pyörällä

Tänään on tuntunut ihan kesältä. Oulussa oikeastaan eka kertaa tänä vuonna, kun meillä jäi se viime viikon lämpöaalto täällä kokematta.

Aamupäivällä Muistikuvia-asioita, ja sitten jälleen kotiseuturetkelle Helkaman kanssa. Tänään kohteena Kempele. Matkalla ojanpohjilla jo paljon rentukoita.

Oli ihan ”syykin” mennä sinne, sillä yhdellä tutulla, pitkäaikaisella keskikoulu- ja lukiokoulukaverilla, harrastaja-valokuvaaja hänkin, on näyttely siellä. Olin luvannut käydä katsomassa. Ja tänään sinne siis. Tapasimme ja kahvittelimme, ja sitten minä lähdin kuvailemaan Kempeleen ”nähtävyyksiä”: kotiseutumuseo ja kirkko. Kempeleen vanha kirkko on yksi maamme 11:sta jäljellä olevasta arvokkaasta tukipilarikirkosta. Mutta sepä on nyt rempattavana joten enpä päässyt kovinkaan lähelle. Tapuli oli jo maalattukin.

Kotiseutumuseon pihapiirissä vanha maitolava, jossa vanha Valion logo. Tulipa siitä takaumia. Minulla ei niinkään maaseudulle, saatikka maitotilan elämään, vaan kesäjätskiin. Duetto-pikari: suklaata ja vaniljaa, ja puutikku. Siinä pyöreän pahvikipon kannessa oli tuollainen Valion merkki.

Kempele on yksi niitä kunnannimiä, jotka vieraspaikkakuntalaiset, etelän immeiset, taivuttavat toistuvasti väärin. EI Kempeleellä, vaan Kempeleessä. Aika vastikään YLE Ykkösen toimittaja taivutti isompienkin paikkakuntien – kaupunkien – nimiä yhdessä ja samassa lauseessa ihan pieleen: ” – – Seuraavat ottelut pelataankin Kokkolalla ja Rovaniemessä.” Auts! Luulisi toimittajilla olevan vähän parempi suomen kielen taito. Luulisi.

Ilta on kulunut reissukuvia peratessa, ja ”perinteistä” matkayhteenvetoa miettiessä. Huomennapa sitten sen aika.

Italia Niitä näitä

Kotiin palattua

Oulussa on lähes yhtä kylmä, itse asiassa kylmempi kuin Roomassa – tai Helsingissä.

Mutta on täällä poissaollessamme ollut ihanan lämmin – viikossa valkovuokot aidanvierustallamme ovat ryhtyneet kukkimaan, Pehtoorin oli tänään jo leikattava nurmi ja keittiön ikkunasta näkymä on vielä hennon vihreä ja raikas, yrttipenkeissä on jo elämää, raparperipiirakallekin alkaa piakkoin olla aika. Hienosti on tänne kesä tullut  (ja nyt kyllä jo ainakin hetkeksi myös mennyt).

Kotona on mukavaa myös tila, – tyttären nurkissa (= olohuoneessa) ja hotellissa asuessa ei tilaa kaipaakaan, mutta kotiin tullessa se tuntuu hyvälle. Ja täällä on hiljaista ja siistiä. Ja ihan itse sai tehdä ruokaa. Jos kohta on todettava, että minusta on mielusta myös ravintoloissa syöminen. Mutta aika aikaansa…

Heräsimme, kun oli ”pakko”, vähän ennen viittä tänä aamuna; konsertin ja sieltä palautumisen jälkeen oli päästy unille juuri ennen puolta yötä 🙂 . Aamulla pikaisesti peseydyimme, puimme, heitimme tyttärelle heipat ja lähdimme lentokentälle. Emme edes yrittäneet etsiä reittiä lentokenttäjunalle, bussia n:o 615 tai Finnairin bussia, vaan tilasimme suosiolla taksin Vetehisenkujan nurkalle: 40 euroa ja olimme hyvissä ajoin Helsinki-Vantaalla ja ennen yhdeksää kotona. Jo pihalla tuoksui raikkaalle ja puhtaalle.

Minun oli päästävä  (ennen sadetta) ulos, joten katsoin ”ihan välttämättömäksi” heti aamupäivällä polkea Pateniemeen piipahtamaan pikkuperheen luona – onhan tänään Apsun 4-vuotispäivä, jota tosin juhlitaan vasta huomenna. Mutta vein tuliaisia ja ihastelin pojan vanhemmiltaan saamaa ISOa Lego-pakettia, kärsin rökäletappion Kimblessä ja palailin kotiin.

Eiliseen juhlatunnelmaan on vielä palatakseni.

Siis. Kesällä 1997 me olimme ystäväperheen kanssa Italiassa, – olimme vuokranneet talon Garda-järven rannalta (Malcesinesta) kahdeksi viikoksi. Juuri noihin aikoihin Andrea Bocelli oli ”rantautunut” Suomeen ja mekin M:n kanssa olimme hänet löytäneet, ääneensä ihastuneet. Joten meillä oli CD-soittimessa suunnilleen jatkuvalla soitolla Andrea Bocellia. Tai musiikkiinsa kuului ainakin niihin tummeneviin, lämpimiin iltoihin, kun istuimme Gardan talomme terassilla illallisen jälkeen, niihin hetkiin kun Juniori ja Tyär sekä ystäväperheen varhaisteini, silloin Spice Girls -fani, tyttäremme kaima, tärkeä ihminen meillekin, puuhasivat omiaan ja me aikuiset nautimme yömyssyksi lasilliset Pastista (ranskalaista anisviinaa, – paljon parempaa kuin ouzo, raki tai suomalainen Anis). Ja silloin soi Bocelli.  Ja nimenomaan Con Te Partirò 

Sitä minä odotin eilen. Konsertti kesti väliajan kanssa melkein kaksi ja puoli tuntia, ja minä odotin ja odotin. Ensimmäinen ”puoliaika” oli komeaa, pääasiassa oopperamusiikkia, ”morte”-sana toistui monta kertaa, eikä AB kertaakaan ”ottanut yleisöään”, hän ”vain” lauloi.

Ehdottomasti on kerrottava, että lavalla oli myös Lohjan monikymmenpäinen kaupunginorkesteri sekä lähes sadan hengen sekakuoro ja muutama kaunis, huikeaääninen naislaulaja, mutta silti. Mieletön ääni, helpon näköinen ja kuuloinen mielettömän komea laulanta, mutta… kylmiä väreitä ei tullut. Hartwall-areenalla oli varmasti lähemmäs 10 000 kuulijaa, ..

Orkesterin ja kuoron, sekä naissolistien lisäksi on mainittava huikeat kuvat ja klassikkofilmipätkät, joita screenille näytettiin… Jollei oltaisi edellisenä päivänä tultu Roomasta, olisin varmastikin varannut matkan sinne jo eilen illalla. Ja sen ainoan kerran kun maestro ”spiikkasi” oli kun hän esitteli poikansa, Matteo on ensimmäisestä avioiliitosta, nyt 22-vuotias komistus, joka lauloi kuin … ei kuin isänsä mutta komeasti kyllä. Niin hieno! (täällä Matteon laulua...)

Ja konsertin loppu, erityisesti encoret, olivat sitten pelkkää huikeaa musiikin ja muistojen ilotulitusta, huikeaa lahjakkuutta,  – istuin vain ja tuijotin, ja hiljaa mielessäni kiittelin lapsia, jotka tämän kokemuksen olivat meille hankkineet. Ja kun viimeisenä tuli Nessun Dorma, oli minun(kin) jo kyyneleitä pyyhittävä. Nyt se Stendhalin syndrooma tai muuten vain pieni tunnemyrsky. Vielä tänäänkin välillä värisyttänyt. En hevin unohda.

Niitä näitä

Helsinki ja konsertti

Hakaniemen Vetehisentiellä heräilimme vasta kahdeksan pinnassa. Hyvin ja pitkään siis nukuttu, mutta sekään ei tuonut mitään suunnatonta intoa lähteä Helsingin rannoille saatikka kaupoille kiertelemään.

Ajatuksena oli ollut kaupunkipyöräillä piknikille – jonnekin. Käydä Ateneumissa, Oodissa, ostamassa punainen (!) kesäpusero/tunika tms. ja toki Pehtoorin to-do -listalle oli tytär merkinnyt kylppärin valojen korjauksen, eteisen naulakkotsydeemin suoristamisen etc.

Mutta leppoisalla, makoisalla (monta kertaa hotelliaamiaisen veroisella), pitkällä aamiaisella suunnittelimme päivän uusiksi. Tytär pyöräilemään, Pehtoori sähköhommiin etc. ja minä yksin kaupungille. Eikä ollut hanskoja. Onneksi sentään sontikka. Ihan kuin syksy.  Käveleskelin, jotta se päivän minimiliikkuminen tuli tehdyksi. Eikä edes kameraa mukana. Olen viikon ajan raahannut sitä mukana koko ajan, ottanut pitkästi yli 1000 kuvaa, joten tänään ei virettä.

Laiskasti kiertelin kaupoissa, Ateneum ja Oodi jäivät välistä, löysin kesäfarkut. Ja Stockan herkusta keräilin meille kaikkea hyvää kolmen hengen buffaa varten.

Istuimme sitten iltapäivän lopun tyttären pikkuruisen keittiönpöydän ääressä syöden ja höpötellen. Ja illansuussa lähdimme kohti Hartwall-areenaa.

Bocellin konsertti. Jos Italiassa taideteosten äärellä ei tällä reissulla tullut itku, niin nyt konsertin lopuksi tuli.  Kerron huomenna.

Niitä näitä

Paluu – puolimatkassa

Aeroporto Fiumicino, per favor.

Lähdimme hotellista ajoissa. Onneksi. Aamuruuhkat olivat melkoiset, taksikuski kiersi liki Ostian (Rooman satama) kautta. Autostradaa mentiin vasta viimeiset kymmenen kilometriä. Jostain välistä aina näkyi, kuinka se oli tukossa. Kauniita puistomaisia leveitä teitä ajeltiin hyvinkin kolme varttia, ja muutamia liittymäpätkiä, joissa oli 50 rajoitus mentiin 130 km lasissa ja kuskin tupinan säestämänä. Että sitten sellainenkin kokemus kuuden päivän Rooman loman päätteeksi. Hyvä juttu on se, että (valkoisten, virallisten) taksien vakioitu hinta välille Rooman keskusta – lentokenttä on 48 euroa riippumatta matkasta tai sen kestosta.

Vastoin aiempia kokemuksia Fiumicinossa kaikki toimi: 25 minuuttia ja check-in ja security check hoideltu. Joskus noihin on mennyt puolitoista tuntiakin. Tänään ei.

Ehdimmepä sitten shoppailemaankin; Roomassa ei juuri liikkeissä ollut käytykään, mutta lentokentällä on aika paljon liikkeitä. Pehtoori osti Apsulle kesäpaitoja, minä Miniälle ”tavalliset” (Elisabeth Ardenin ylivertaisen hyvä huulirasva ja suklaata) tuomiset ja tyttärelle tuliaisen (reppu – onhan Roomassa käydessä edes yksi laukku ostettava), joka kyllä saa olla etukäteisnimpparilahjakin. 😉 Voi luopua yläasteelta asti palvelleesta vanhastaan.

Lento, joka oli puolillaan aasialaisia, sujui helposti. Meidän matkaammehan kuului hotelli + edestakaiset lennot Oulu­–Helsinki–Rooma, mutta jätimme Helsinki – Oulu lipun käyttämättä. Se kun olisi pitänyt lentää heti Rooman lennon perään, emmekä me niin halunneet tehdä.

Jäimme Helsinkiin: tyttären luo ja huomisen konsertin vuoksi. Saimme lapsilta jo joululahjaksi liput konserttiin, jonka ajankohta oli yksi syy myös koko Rooman matkan ajankohdalle. Yhdistimme nämä jutut. Italia-teema jatkuu vielä – Andrea Botticellia mennään huomenna Hartwall-areenalle kuuntelemaan ja katselemaan. 😉 Vasta lauantaina Norskilla kotiin.

Tälle illalle tyär oli tehnyt meille varauksen Eevert-ravintolaan. Niinpä kun olimme saaneet juuri ja juuri roudatuksi laukut Hakaniemeen, lähdimme syömään. Ja hyvin söimme. Palatessa Vetehesille  oli kylmä. Nyt sisällä lämmin, ja nuoruusmusiikit soi.

Rooma 2019

Dolce far niente – elämä on!

22 May 2019
Papal Audience
9:30 a.m. in Saint Peter’s Square

Olisinpa katsonut jo eilen illalla  ”Papal Calendar”

No en katsonut, joten lähdin puolikahdeksan aikoihin lenkille kohti Pietarin kirkkoa, koska eilen olimme siellä liian myöhään tai siis siellä oli jo liikaa ihmisiä ja taivas ihan harmaa… Tänään aamuseitsemältä paistoi aurinko, joten ajattelin ottaa kuvausrevanssin. Mutta tänäänhän siellä vasta porukkaa olikin. Ja carabinierejä, kaupungin poliiseja, armeijan turvallisuusjoukkoja, pappeja ja nunnia, italialaisia ja turisteja. Ihan hirmuisesti kaikkia.

Tovin jonotin turvatarkastukseen, ensimmäisen läpi meninkin, toiseen jonottaessa luovutin, ja palasin aukion reunoille. Käveleskelin Vatikaanin kaduilla, ja Lungotevereä, jokivarressa, ja palasin hotellille. Ensimmäisen kerran aamiainen kattoterassilla. Ah, onnea.

Kymmeneltä lähdimme taas ”kaupunkipatikalle”. Ainoa varma kohde oli Villa Borghese. Olisi sinne ollut suorempiakin reittejä ja bussillakin olisi päässyt – onhan meillä kolmen päivän bussikortti (18 €) – mutta me kiertelimme. Kävelemäänhän tänne on tultu.

Via Margutta (Spagnalta Popololle) on sivukatu, jota kävelimme uutena vuonna 2006. Silloin en oikein ymmärtänyt, miksi sitä mainostetaan matkaoppaissa. Tänään annoimme sille toisen mahdollisuuden. Ja kyllä, ehdottomasti parempi kuin samansuuntainen Via del Corso.

Piazza del Popololla hulvahti sellainen ”dolce far niente” -fiilis. Ihana joutilaisuus. Siinä kuunneltiin katusoittajia, kuvailin saippuakuplapuhaltajaa, joka keräsi rahaa hammasremppaan, – pystyin myötäelämään, ja laittelin kolikkoja lippaaseensa, ja kuvasin saippuakuplapilviä.

Sitten kohti päivän pääkohdetta VIlla Borghesea. Iso puisto Rooman vanhan keskustan tuntumassa (ks. Bannerin kartta). Siellä kävimme tyttären kanssa keväällä 2003 ja vuokrasimme sellaisen kaksoispyörän ja kävimme myös puistossa olevassa Galleria Borghesessa – ehkä hienoin (Firenzen jälkeen ;)) veistosmuseo, jossa olen koskaan käynyt. No tänään oli alunperin ajatuksena vuokrata pyörät ja nauttia lounaspiknik jossain puiston toinen toistaan kauniimmalla nurmikentällä, puiden katveessa tai lammen rannalla, mutta kun nyt tällä  (tälläkin) lomalla kävely ollut se ykkösjuttu, niin samoilimme puistossa,  ja lopultakin nautimme vain cappuccinot yhdessä puiston kahviloista.

Lounasajan (klo 12.30 – 15.00) lopulla olimme jo paluumatkalla kohti hotellia, olimme Via Venetolla, ja Pehtoorilla oli nälkä. Siispä istahdimme Kapusiinikirkkoa (sen luuranko- yms. muut ”arteet” on käyty jo aikanaan katsomassa) vastapäätä olevan ristoranten ulkopöytään. Mahdottoman mukava paikka ja mukava olo. Jätin pastan väliin, nautin Aperolin ja jätin tilaa gelatolle. Yhtään jäätelöä emme olleet vielä täällä nauttineet, joten korkea aika tänään.

Pantheonin aukion lähellä on uusi Vechia-gourmetjäätelöbaari.

Cappuccino, crema e tiramisu. Oi-joi. Mietin, että jos huomenna vaihtaisikin vielä aamiaisen Della Palman jäätelöön. 🙂

Iltapäivän lopulla hotellille, huilausta, kuvia, postausta, pakkaustakin … ja sitten ~ ”la  ultima cena”  ~ ”viimeinen illallinen”.

Menimme ihan vain hotellin naapurikadulle, siis Navonan ”taakse”. Siinä on ristoranteja, trattorioita ja hosterioita vieri vieressä. Monena ilta on siitä ohi kävelty. Tänään ei kävelty ohi; valitsimme La Scalettan. Sekä eilen että tänään söin ”king pawn” siis  gambero ~ jättikatkoja. Eiväthän ne tänään eilisen veroisia olleet, eivät todellakaan. Eikä muutenkaan eilisen veroista. Mutta ei sittenkään huono.

Eilen olimme ekskollegani, Rooman tuntijan, kulinaristin suosittelemassa, sardinialaista ruokaa tarjoavassa,

ristorantatessa: Sapori Sardi Via Piemontella. Sitä ennen piipahdimme kuin piipahdimmekin Rinascenten kattobaarissa aperitiivilla (Berluccin Franciacorta). Oli nimittäin minun syntymäpäiväillalliseni –  Pehtoorin antaman ”lahjakortin” lunastin. Ensinnäkin aperitiivi ja miljöö olivat erinomaisia. Ilta lämmin, aurinkoa ja puheen sorinaa… (ja hieman häiritsevää tupakansavua – täällä poltetaan edelleen aika paljon. Ja sähkötupakka näyttää olevan suosiossa).

Jatkoimme Via Piemontelle, ja olimme onneksi tehneet varauksen. Olimme toki ensimmäisiä (klo 19.30 jolloin ravintola avautui), mutta tunnin päästä ravintola oli täynnä. Ruoan lisäksi illassa oli hienoa seurata pienehkön ravintolasalin elämää (kerron kunhan kotiin pääsemme –  ja kuviakin puran lisää). Illallisen jälkeen emme enää jaksaneet kävellä, emmekä edes bussikyytejä etsiä, joten otimme taksin: 8.50 euroa! Noin kolmannes siitä mitä Suomessa. Niin ja ruoka. Eturuoat, pääruoat, yhteinen jälkkäri, espressot, pullollinen valkoviiniä 85 euroa! Ja paikalla on Michelin haarukoita (eihän ne kyllä välttämättä mikään tae ole…  ;)) ja hyvä tunnelma! Palaan vielä asiaan..

Arrivederci, Roma. 

Rooma 2019

Rooman nähtävyyksiä kiertäen – aika kaukaa kuitenkin

Tämän loman ideana on ollut kierrellä ja kaarrella, vähän vältelläkin niitä tavanomaisia, Rooman must-kohteita, ja olla enimmäkseen ulkona.

Tänään kuitenkin pientä lipsumista teemasta. Lähdimme aamulenkille jo puolikahdeksan aikaan, tarkoituksena piipahtaa Pietarin kirkossa ennen kuin siellä on juuri muita turisteja. No teimmepä sitten ensin sellaisen pienen mutkan Lungotevereä pohjoiseen. Pienen! No sitten kirkkoon. Turvatarkastusjonot eivät onneksi vielä olleet kovinkaan pitkät.

Pieta.

On se vaikuttava, vaikka nykyisin ei pääse kovinkään lähelle. Tänä aamuna ei mitään Stendahlin syndromaa sen äärellä – kuten Juniorin kanssa reissussa ollessa.

Tämän lomasemme teemaan (täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin… ) liittyen oli Pietarin kirkon aukiolla oikein sporttinen nunnakin. 😉

Kirkon jälkeen Via della Conciliazionen varrella olevaan pikkuiseen kahvilaan aamiaiselle. Näytti olevan kaupungin poliisienkin aamukahvipaikka. 😉 Cappuccinot olivat kyllä erinomaiset. Kuten muutkin tarjottavat, joten skippasimme hotellin aampupalan.

Suihkuttelujen jälkeen kaupunkipatikka jatkui. Tosin vakaana aikeena, joka toteutuikin, oli myös ajella bussilla ja metrolla, mutta silti saimme toiset 10 000 askelta aika helposti kasaan. Colosseumin seuduilla käytiin, tosin kierrettiin kaikki jonot ja ihmismassat sopivan kaukaa. Siellä oli ihan valtavasti väkeä.

Lähdimme metrolla – ensin väärään suuntaan, sitten Circus Maximuksen nurkalle, taas kävellen …

Tänään ei ole tarvinnut sateenvarjoja, mutta aurinkolasit päähän ja pois, päähän ja pois. Mukavan lämmintä ja leppeää tuulta. Roomalaiset pukeutuvat edelleen toppatakkeihin, (amerikkalaiset) turistit shortseihin. Me jotain siltä väliltä.

Taas Teveren rantaan. En ole koskaan nähdyt siinä noin paljon vettä. Ja ihan virtaustakin joessa on.

Isona TIberinan saarellla piipahdimme. Via Juliaa kävelimme tovin. Tämän kauniin kadun varrella olimme ystävien kanssa yhdeksän vuotta sitten.

Poikkesimme Piazza Farneselle, ja sitten Campo d´Fiorille iltapäivällä Aperol Spritzille. Oli hyvä jo istahtaa. Katsella torin elämää. … Aperolilla kuittamisemme lounaankin – illalliselle menemme syömään oikein kunnolla. Pehtoori lupasi tarjota syntymäpäiväillalliseni täällä … Saimme viime viikolla suosituksen sardinialaisesta ravintolasta ja sinne kohta lähdemme. Kävellen? Ehkäpä. 😉

 

~~~~~~~~~~~~~~~~

Edit: klo 22 … Olipa hieno ja hyvä ilta